Storm Corrosion – Storm Corrosion

Kirjoittanut Ville Syrjala - 2.6.2012

Kun tuli aikoinaan ilmi, että esittelyjä kaipaamattomat Mikael Åkerfeldt (Opeth), Steven Wilson (Porcupine Tree) ja Mike Portnoy (ex-Dream Theater) olivat työstämässä yhdessä projektia, siinä saattoi monen progemetallipetterin housut sotkeentua. Ajan myötä Steven ja Mikael alkoivatkin pitää keskenään yhteisiä soittosessioita, joissa syntyneet kappaleet muovautuivat rumpujen osalta miltei olemattomiksi, jolloin Mike jätettiin kuvioista pois. Ja nyt heiltä kahdelta on tullut levy, joka on melkoinen syrjähyppy heviympyröistä ja se kantaa yhtyeen nimeä, ”Storm Corrosion”.

Musiikista tulee ensimmäiseksi mieleen taivaanrannassa jylisevä ukkosmyrsky, joka ei ikinä tule päälle, mitä yhtyeen nimikin kuvailee. Paljon on akustista himmailua, kevyttä laulantaa ja muuta musahiplatusta. Samalla vastaan tulee suoria mielleyhtymiä tekijöidensä pääorkestereiden musisointeihin. Aivan kuin olisi pääsemässä irti joku PC:n tai Opethin kappale, mutta sitä ei ikinä päästetä vapaaksi, vaan pidetään visusti kurissa aivan kuin pitäisi saada aviopuoliso pysymään näpeissä suklaalaatikoilla, ruusupuskilla ja muilla hintahtavan ällöttävillä hellyydenosoituksilla. Nämä mielleyhtymät ovatkin juuri sitä etäistä myrskyä, jonka vanhus tuntee kropassaan ilman käydessä viileäksi ja painostavaksi, kakkiva vanhus siis. Pojat ovat ottaneet selvän eron omiin tuttuihin tuotoksiinsa, vaikka kyllä ne manööverit sieltä tunnistaa. Steven on tämän tyylistä musiikkia tehnyt mm. No-Man -nimisen taidepopduonsa parissa, mutta Mikael ei ole vielä ennen tätä levyä kerinnyt möykkämusiikista näin pitkälle.

Levyllä laulun lisäksi pääosassa ovat akustiset ja kliinit kitaroinnit, jonka taustalla musisoivat rumpu- ja perkussiopuuhissa Porcupine Treestä tuttu Gavin Harrison, brittiläinen jazzmuusikko Ben Castle sekä jousisoitinorkesteri. Mitään sen suurempia laulurevittelyjä ei levyllä ole, vaan melko herkästi ja lallatellen vedellään. ”Ljudet Innanissa” on alussa Mikaelin falsettiluritusta, joka pistää tirskuttamaan. Levy on tunnelmaltaan todella rauhallinen ja leppoisa, mutta ajoittain myös painostava ja ahdisteleva, jopa kauhuelokuvamainen, verraten taas yhtyeen nimeen ja siihen perkeleen myrskyyn. Albumia voisin verrata Devin Townsend Projectin ”Ghostiin” sillä erotuksella, että kappalerakenteet ovat ”Storm Corrosionilla” enemmän hajallaan ilman sääntöjä ja rajoituksia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Itse kuulin aikoinaan tästä prokkiksesta ja jäin kovasti odottelemaan Porcupine Treen ja Opethin musiikkimaailmoiden yhdistymistä, jota jo tosin osittain kuultiin edellisellä Opeth-levyllä, jossa Steven olikin taustalla hääräämässä. Ensimmäistä kertaa ”Storm Corrosionia” kuunnellessani tosin en pystynyt välttämään pettymystä, koska albumi kuulosti pirun turhalta tekeleeltä odotuksieni romahtaessa sen päälle. Albumi kuulostaakin aivan siltä, kuin miehet olisivat soitelleet punaviinipäissään sohvalla keskenään, kokeillen kaikenlaista. Aivan kuin he eivät olisi ampuneet kummankaan ideoita kertaakaan alas, vaan kivasti hyväksyen nyökkäilivät jokaiselle aivopierulle. Albumilla on kuitenkin oma jännittävän metka fiiliksensä, joka vetoaa minuun vahvasti. Kyse ei olekaan tiukoista biiseistä, vaan enemmänkin eräänlaisesta tunnelmamatkasta. Sille täytyy vain antautua ja unohtaa odotuksensa ja ennakkoluulonsa, muuten reissu tuntuu hapettomalta bussireissulta Riihimäelle. Pelkäät aluksi jääväsi velkaa jollekin tästä retkestä, mutta musiikki onkin luvannut sponsoroida koko reissun. Siinä tapauksessa kyseessä ei ollut hassumpi matka ja kenties jaksaa lähteä sille toistekin.

”Storm Corrosion” tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Tämän albumin tiesi tulevan jossain välissä vastaan johtuen Stevenin ja Mikaelin monista yhteistöistä ja Mikaelin alati lisääntyvistä puheista hevimusiikkiin kyllästymisestä. Kenties saivatkin tämän jälkeen jotain harteiltaan ja heidän on mukavampi jatkaa pääorkestereidensa kanssa peuhaamista, niin ainakin itse toivon. Albumi toimii kyllä kivasti taustamusiikkina, mutta se ei jaksa pitää kiinnostumista yllä tarpeeksi, jotta sitä varta vasten kuuntelisi ilman muuta oheistoimintaa. Se vaatii oman ajan, fiiliksen ja paikan toimiakseen kunnolla. Jos et sinäkään aivan täysin hevijunttura ole ja välillä alkaa tämä koko kaddääm metalliskene ahistamaan, niin hyvä on kuitenkin tämän albumin löytyä hyllystäsi. Maailma on rankka paikka herkisteleville pitkätukille, mutta tämä lätty suojaa siltä kaikelta pahalta paijaten hippikuontaloasi ja peitellen sinut sohvalle pötköttämään. Välillä se koettaa salaa hivellen peukutella röörejäsi, mutta niinhän ne kaikki hyvät tyypit tekee, kuulemma.