Striker – Stand in the Fire

Kirjoittanut Tuomas Saari - 28.2.2016

Kanadalainen Striker on vielä suhteellisen nuori bändi, mutta tästä huolimatta tuorein albumi ”Stand in the Fire” on jo yhtyeen neljäs täyspitkä. Homman nimi on tukevasti 80-lukulaiseen perinteeseen nojaava hard rock. Välillä paksuimmat hiuslakkakerrokset varistetaan pois heavy metal -kitaroinneilla.

”Phoenix Lights” käynnistää levyn asiaan kuuluvan vauhdikkaasti, ja riffit vedetään maukkaan vibraton kera. ”Out for Blood” on myös menevä kappale, mutta sen todellinen hienous piilee kertosäkeen 80-luvun leffasoundtrackit mieleen tuovassa kitaramelodiassa, sekä kertsin jälkeen yllättävässä saksofonisoolossa. Vaikuttaa siis lupaavalta, eikös?

Viimeistään levyn edettyä neljänteen kappaleeseen, alkaa kuitenkin iskeä pahemman laatuinen puutuminen, jonka paikallistan johtuvan erityisesti vokalisti Dan Clearysta. Kyseessä on teknisesti selvästi taitava kaveri, jolle ei ole kuitenkaan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta sävelletty käytännössä minkäänlaisia laulumelodioita. Laululinjoissa käytetyn rekisterin laajuus on repäisty suoraan Kotiteollisuuden levyiltä, joskin oktaavia tai paria korkeammalta. Säkeistöjen ja kertosäkeiden kailotuksissa on useimmiten käytössä yhdestä kolmeen eri säveltä, joten vähemmästäkin saa päänsäryn. Levyn parin ensimmäisen kappaleen lauluissa oli sentään jotain ideaakin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levyn puolivälin instrumentaali ”Escape from Shred City” tarjoaa kipeästi kaivatun lepotauon korville. Kyseessä on mainio kitaravetoinen tykittely, joka tuo mieleen ex-Hammerfall-kitaristi Stefan Elmgrenin Full Strike -projektin. Hengähdystauon jälkeen kailotus jatkuu useamman biisin verran, mutta kärsivällisimmät kuuntelijat palkitaan lopun hienolla ”One Life” -slovarilla, joka osoittaa vokalistin piilevät kyvyt. Tällä kertaa kuullaan ihan oikeita laulumelodioita ja jopa tunnelmallista matalampaa tulkintaa.

Strikerin lähimmäksi vertailukohdaksi omassa päässäni muodostuu kotimainen Santa Cruz. Tämä johtunee syvään 80-luvulle kumartavasta musiikista, jota kuitenkin välillä maustetaan tarpeettomankin raskaskätisellä kitaroinnilla, sekä lähes jokaisessa kappaleessa toistuvista jengihuuto-kertosäkeistä, joilla yritetään paikata muuten latteaa vokalisointia. Itse musiikki on ihan hyvin asiansa ajavaa peruskauraa, mutta jos laulumelodioita ei jakseta säveltää, niin mielenkiintoisempi ratkaisu olisi hommata vaikkapa örisijä bändin keulille. Siinäpä saataisiin Strikerista kertaheitolla omaperäinen yhtye.