Suistobluesia ja rasvamonttuboogieta – klassikkoarviossa ZZ Topin 50-vuotias ”Rio Grande Mud”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 4.4.2022

Teksasin partamiesten, ZZ Topin, kakkosalbumi ”Rio Grande Mud” julkaistiin 4. huhtikuuta 1972 London Recordsin kautta. Voimabluesia, syvän etelän boogie rockia ja teksasilaista paskanhaistatusasennetta yhdistellyt trio oli jo säväyttänyt debyytillään maailman rock-medioita ja yleisöä kiilaamalla itsensä kertaheitolla Telluksen lupaavimpien rymy-rock -ryhmien joukkoon. ZZ Topin pitkäaikaisen manageri-tuottaja Bill Hamin hoteissa Robin Hood -studioilla Teksasin Tylerissa syyskuun 1971 ja tammikuun 1972 välisenä aikana äänitetty albumi sai nimensä Teksasin ja Meksikon rajalla luikertelevan joen mukaan.

Teksasilaisen The Children -yhtyeen vokalisti Steve Perronin ja kitaristi Kenny Cordrayn kirjoittama, härkäpäisesti puuskuttavalla basso-rummut -boogie rockilla päälle vyöryvä, avausraita ”Francine” soi leveän jykevästi pienillä, hallituilla afroamerikkalaisen juurimusiikin syvää ymmärrystä huokuvilla sävyillä höystettynä. Kappale julkaistiin albumin ainoana singlenä. Se nousi Yhdysvaltain Billboard 200 -singlelistalla korkeimmillaan sijalle 69. Singlen B-puolella kappaleesta kuullaan vaihtoehtoinen, espanjankielinen versio ”Francene”. Singlebiisi on sittemmin jäänyt ZZ Topin livesettien vakiokalustoon aina uudelle vuosituhannelle asti.

Albumin kestävimpiin kulmahampaisiin on vakiintunut viehkosti groovaava, Gibbonsin ja Hamin yhteistyönä syntynyt liksapäivän ylistys ”Just Got Paid”. Se on ytimekkyydessään eräs ZZ Topin loisteliaan uran tehokkaimpia boogie-pohjaisia vetoja. Gibbonsin lapioima, vetuririffi edellä puksuttava biisi rullaa vastustamattomasti basisti Dusty Hillin ja rumpali Frank Beardin rytmisesti ohjastamana.

Kunnon rytistelyn jälkeen yhtye palaa himmailemaan perusasioiden äärelle ja tempaisee makean huuliharppuvetoisen, perinteitä kunnioittavan ja kaikesta hard rockin roisiudesta riisutun delta blues -vedon ”Mushmouth Shoutin´”. Gibbonsin matala laulusoundi pääsee kappaleessa hyvin oikeuksiinsa ja näyttää sen, kuinka pätevä blueslaulaja hän oli jo nuoruuden päivillään. Kappale avaa samalla myös hyvin ZZ Topin juurimusiikillista näkemyksellisyyttä nojaten kunnioittavasti ja täysin mitoin puuvillaplantaasien tummaan kansanmusiikkiin. Albumin kokeellisempaan pirtaan istuu puolestaan rytmisesti monisyisempi ”Ko Ko Blue”. Kappaleessa merkillepantavaa on Hillin ja Beardin takapotkulle soittama, tanakasti rullaava boogie-kierto. Sen päälle Gibbonsin harkittu, kahden soinnun aksentti-iskujen kierto täydentää riffikierron kokonaiseksi, multi-instrumentaaliseksi teemaosaksi. Kolmikko, etenkin Gibbons hillityn näkemyksellisellä kitaroinnillaan, onnistuu lisäksi loihtimaan kappaleeseen aistikkaasti kepeyttä tuovaa, soulahtavaa vivahdetta.

Valitettavasti albumin puoliväliin tultaessa homma lässähtää parin biisin ajaksi. Kummelista tutun, AOR-bluesbändin sovinnaisen teknisestä soinnista muistuttavan ”Chevroletin” myötä kappaleiden taso valahtaa alas. Biisi on albumin alkupuoliskon rupisen räväkkään otteeseen nähden aivan turhan sisäsiisti kappale. Toinen taulun reunamille osuva kuti on ylitempolla rynnivä, Gibbonsin slide-kitaroilla maustama, kokonaisuudesta hieman irrallinen blues rock-instrumentaali ”Apologies To Pearly”.

Yhtye saa uutta otetta albumin viimeisten biisien ajaksi. Vaikka ”Bar-B-Q” onkin hyvin perus ZZ Top-blues-boogie-standardi, naaraa se kokonaisuuden parin rämeikköön eksyneen vedon jälkeen jälleen kuivalle maalle. Albumin hienoimpiin hetkiin kuuluu liiallisen juustoisuuden onnistuneesti välttävä southern rock -pitoinen puoli-slovari ”Sure Got Cold After the Rain Fell”. Kappaleen outro-osan Gibbonsin tunteilema kitarasoolo on lajissaan sulaa hunajaa.

”Rio Grande Mudin” raskaspoljentoisimpiin kappaleisiin kuuluva ”Whiskey ’n Mama” junttaa raskaasti tajuntaan blues-pitoisella boogie-rytmillään jopa Leslie Westin Mountainin voimalla. Kappale palauttaa tekemisen taas ZZ Topin keskeisimmälle öljymontun tuoksuiselle ydinosaamisalueelle, jossa musiikin vaarallisuus ja voima ovat kaikista keskeisintä. Albumin päättää Gibsonin myöhemmin tavaramerkiksi lanseeraama tylyn takakenoinen, kalkkaronnahkaista uhkaavuutta huokuva, varmaotteisen hyökkäysvalmis, simppelirakenteinen blues-boogie-riffittely.

Albumi ei ehkä yltänyt myyntilukujen osalta yhtyeen debyytin ”The First Albumin” tasolle, mutta se soi osittain vielä edeltäjäänsäkin röyhkeämmin. ”Rio Grande Mud” ei ole myöskään mikään hittialbumi. Se on vakaa taidonnäyte ZZ Topin ytimekkäimmästä olemuksesta. Albumin kappaleet ovat tiukaksi hitsautuneita, mutta silti rennolla takakenolla rullaavia, Amerikan malliin leveästi soivia, juurensa tiedostavia syvän etelän käärmekeitossa dipattuja teoksia, jotka kestävät aina isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle.