Summer Breeze Open Air, 13.-16.8.2014 @ Dinkelsbühl, Saksa
Summer Breeze Open Air kuuluu nykyään jo Saksan suurimpiin metallifestivaaleihin, ja se houkutteli tänäkin vuonna paikalle noin 35 000 metallin ystävää jo 17. kerran. Nimensä mukainen kylmä kesätuuli puhalsi kuurosateiden siivittämänä lähes koko festivaalin ajan niin, että luissa ja ytimissä tuntui, mutta festarikansa ei antanut sen häiritä vaan nautti täysin rinnoin, niin kuin kuuluukin. Tämän vuoden kovassa kattauksessa oli musiikkia hard coresta black metalliin, joten jokaiselle löytyi aivan varmasti jotain mieleistä.
Keskiviikko
Edessä oli neljän tunnin ajomatka, joten liikkeelle lähdettiin aamutuimaan. Virallisesti kolmipäiväinen festivaali on nykyisin oikeastaan nelipäiväinen, sillä kolmen päivän lipun hintaan sisältyy eksklusiivinen ”warm up -päivä”. Jo tälle päivälle oli buukattu pari henkilökohtaista must see -tapausta, joten paikalla oli oltava ajoissa. Saapuminen sujui pieniä sekaannuksia ja jonottamisia lukuun ottamatta jouhevasti. Leirin pystyttämisen ja kauneusunien jälkeen oli aika lähteä tutkimaan minulle ennestään tuntematonta festarialuetta, josta päälavojen puolisko oli kylläkin vielä suljettuna tämän päivän ajan. Ruoka- ja juomatarjontaa löytyi moneen makuun, keskellä sijaitsi myös suuri merch-teltta, jonne tuntui ensimmäisestä päivästä lähtien olevan koko ajan piinallisen pitkät jonot. Bändin soittivat vuorotellen T- ja Camel Stagella ilman päällekkäisiä soittoaikoja, ja alue itsessään ympäröivine vehreine metsineen vaikutti toimivalta ja hyvältä.
Mainos päättyy
Oman iltani musiikillisen tarjonnan aloitti Camel stagella ruotsalainen, alun perin doomahtava viikinkimetalliakti Ereb Altor, joka on laajentanut musiikillista repertuaariaan myös black metallin puolelle. Varsinkin ensimmäisen, tunnelmallisen ”By Honour” -albumin soundissa kuuluu aivan selvästi Bathoryn vaikutus, kun taas uudemmat tuotokset ovat selkeästi perinteisempää, nopeampaa ja raaempaa black metallia. Jossain vaiheessa bändi oli jopa aikeissa lopettaa, mutta onneksi näin ei käynyt, sillä Ereb Altor on livenä aivan ilmiömäinen. Keikka lähti käyntiin uusimman levyn nimikkobiisillä ”Fire Meets Ice”, jolla saatiin sopivasti tunnelmaa nostatettua illan hämärtyessä. Tarttuva mutta samalla melankolinen ”By Honour” sai yleisönkin laulamaan mukana, ja keikan verrattain korkea tunnelataus säilyi setin viimeiseen ”Myrding”-biisiin asti. Ehkä tämä on täysin oma subjektiivinen kokemukseni, mutta Ereb Altor onnistuu musiikillaan kouraisemaan syvältä, livenä vieläkin voimakkaammin.
”Are you ready for some Swedish death metal?” No totta hitossa! Vaikka Unleashed ei ihan omalle suosikkilistalleni kuulukaan, saivat niskat kyytiä ”The Longships Are Coming”- ja ”Fimbulwinter” –kipaleiden kajahtaessa ilmoille. Telttakin oli täyttynyt hyvään malliin, ja yleisö moshaili ja crowdsurffasi antaumuksella. Seurailin vielä pari biisiä, kunnes siirryin kollegojen kanssa jauhamaan joutavia ja vaihtamaan kuulumisia VIP-puolen katetulle terassille, josta etenkin näin kaatosateella olin hyvin kiitollinen.
Illan kohokohta Decapitated näytti totisesti kaapin paikan ilman, että kenellekään jäi epäselvyyksiä, kuka kuuluu tämän päivän teknisen death metallin ykkösnimiin. Bändin tulevaisuus joutui vaakalaudalle vuonna 2007, kun yhtye joutui auto-onnettomuuteen, jossa silloinen rumpali Vitek menehtyi saamiinsa vammoihin ja laulaja Covan loukkaantui vakavasti. Sen jälkeiset uutiset bändin toimista olin itse jotenkin onnistunut suodattamaan, joten olinkin positiivisesti yllättynyt kuullessani keikasta ja kolme vuotta sitten ilmestyneestä levystä. Settilista keskittyi luonnollisesti uudempaan tuotantoon, ja niin minä kuin muukin yleisö pidimme kuulemastamme. Pitti pyöri raivokkaasti, ja antauduin itsekin moshaamiselle, kun parin vuoden takaiset tutut ”Post Organic” ja ”Spheres of Madness” aiheuttivat hävitystä ja kaaosta. Teltan soundi teki myös hienosti oikeutta raa’an raastaville kitaroille, vaikkakin ne olivat ehkä asteen verran liian hiljaisella – eivät kuitenkaan häiritsevästi. Kyllä nämä puolalaiset vaan osaavat. Jään innolla odottamaan syyskuussa ilmestyvää ”Blood Mantra” –albumia.
Mainos päättyy
Torstai
Tästä päivästä oli tulossa ilmeisen selkeä, lähes miellyttävä, mikä oli mukavaa vaihtelua rankkasateelle. Päälavan edusta oli alueelle saapuessani jo tupaten täynnä, sillä vuorossa oli Sveitsin folk metal -ylpeys Eluveitie, joka palkittiin tänä vuonna kotimaansa Swiss Music Awardsissa parhaan sveitsiläisen live-bändin tittelillä. Luukutin kyseistä orkesteria männä vuosina välillä huomattavankin paljon, mutta akustisen ”Evocation I – The Arcane Dominion” -albumin jälkeiset lätyt eivät ole sytyttäneet sitten yhtään, eikä live-veto uponnut juurikaan paremmin, vaikka fanit olivat mitä ilmeisimmin toista mieltä, sillä pitissä riitti väkeä ja wall of deathkin saatiin aikaiseksi. Tunnelmanpelastajana toimi ”Inis Mona”, josta yleisö sekosi ja itsekin sain syyn hieman moshailla, ennen kuin poistuin toisaalle. Jäsenet ovat vaihtuneet bändissä tiuhaan tahtiin, mutta se onnistui silti soittamaan bändinä aivan kuin olisi vetänyt keikkaa jo pidempäänkin yhdessä. Ja no, onhan tämä loistava live-bändi. Ei vain tuo uusi matsku enää iske tähän kalkkikseen.
Viereisellä Pain Stagella kohosivat postapokalyptiset lavasteet saksalaisen metalcore-bändi Calibanin uusimman ”Ghost Empire” -albumin teeman mukaisesti, ja vaikka en ollut koskaan ennen kuullutkaan kyseisestä ryhmästä, päätin uteliaisuuttani jäädä seuraamaan ja kuvaamaan, mitä tuleman pitää. Jätkät todella tiesivät, kuinka mukaansatempaava ja näyttävä show saadaan pystyyn, sillä yleisö oli pienen lämmittelyn jälkeen liekeissä ja innostui laulamaan toisena tulleen hymnimäisen ”We Are The Manyn” mukana. Vierasvokaaleissa mikkiin tarttuivat myös apujoukot Eskimo Callboysta ja Six Reasons to Killistä. Laulaja Andreas Dörnerillä oli myös yleisön varalle pieni yllätys, sillä hän hyppäsi kolmannen ”Nowhere to Run, No Place to Hide” -biisin aikana yleisön sekaan crowdsurffaamaan. Tällaista energiaa lavalla on ilo katsoa, vaikka ei musiikkia niin tuntisikaan.
Pienen virvoketauon jälkeen vuorossa oli Arch Enemy, joka oli useastakin syystä kovasti odotettu esiintyjä: ensiksikin bändi julkaisi hiljattain uuden albumin ”War Eternal”, toisekseen pitkäaikainen laulaja ja keulakuva Angela Gossow jätti yhtyeen perhesyihin vedoten ja uudeksi nokkanaiseksi valittiin Alissa White-Gluz, mikä aiheutti melkoisen tunteikkaan kuohun fanien keskuudessa. Muutos luonnollisesti epäilyttää aina, mutta White-Gluzin tapauksessa huolet osoittautuivat aivan turhiksi, sillä hän hoiti tonttinsa moitteettomasti myös vanhempien biisien osalta, joita settilistalta löytyi riittämiin. Uudempaan materiaaliin en valitettavasti ehtinyt ennen keikkaa tutustua, joten fiilistelin tuttuja ”Dead Eyes See No Future” – ja ”We Will Rise” -biisejä moshailemalla ja laulamalla mukana. Kaikesta päätellen myös muu yleisö otti keikan positiivisesti vastaan. Sounditkin toimivat, mikä ei aina ole ulkolavoilla itsestäänselvyys.
Mainos päättyy
Saksalainen folk metal -orkesteri Equilibrium puolestaan on yksi niistä nimistä, jotka tulevat ensimmäisinä mieleen, kun haussa on metallibändi, joka laittaa yleisön tanssimaan sydämensä kyllyydestä. Robsen luotsaama poppoo saikin yleisön omakseen heti keikkansa alkumetreillä, eikä vähiten itse Robsen lavakarisman ja vitsailun ansiosta. Itselleni keikka oli kaikesta huolimatta melko mitäänsanomaton kokemus lukuun ottamatta ”Metiä” ja ”Wingthors Hammeria”, jotka toivat katkeransuloisia nuoruusmuistoja mieleen, sillä kohtalokkaampi ”Turis Fratyr” on ja pysyy minulle sinä Equilibrium-albumina. ”Sagas” vielä menetteli, mutta jo kyseisellä albumilla alkanut ”hawajimetallin” aalto ei ole toistaiseksi saanut hyväksyntääni. En halua olla tosikko, mutta en pysty ottamaan täysin vakavasti bändiä, joka ”vakavasti” laulaa apinasaarista…
Perjantai
Jos edellinen päivä oli vielä selkeä, niin siitä ei ollut tänään tietoakaan. Vettä tuli täyslaidallinen, ja nökötin autossa puolen päivän aikaan toivoen, että sade loppuisi mahdollisimman pian. Muilla festareilla sää on tuntunut olevan enemmän tai vähemmän suosiollinen, mutta nyt tietenkin kävi tällainen huonompi munkki. Sade kuitenkin taukosi lopulta, ja lähdin kohti T-stagea, jossa Tuomas Saukkosen uusin projekti Wolfheart oli jo soundcheckin parissa. Talvimetalliksi ristityn ”Winterborn”-albumin maistiaisten perusteella olivat odotuksetkin korkealla niin itselläni kuin muullakin yleisöllä, jossa liehui muutama Suomen lippukin siellä täällä. Konkari-Saukkosen vähäeleinen, tyylikäs ja varma esiintyminen, melankoliset kitaraosuudet ja synkät sanoitukset kiteyttivät suomalaisen sielunmaiseman niin ytimekkäästi, että puolisaksalaistuneen ulkosuomalaisenkin sydäntä ihan riipaisi. Mitään lavahärdelliä ei tarvittu, vaan musiikki vain oli ja loi ainutlaatuisen tunnelman. Tämä on suomalaista metallia ehdottoman aidoimmillaan.
Anneke Van Giersbergenin nimi on hyppinyt silmilleni nettisivustoilla jo jonkin aikaa, enkä tälläkään kertaa ensin ajatellut jäädä katsomaan keikkaa, mutta muun seurueen jäädessä ja paremman tekemisen puutteessa muutin kuitenkin mieleni, ties mikä yllättäjä tämä neitonen olisi. Odotin jotain wannabe-goottimetallia, mutta hämmästyksekseni sieltä tulikin ihan rehellistä rokkia kauniilla, syvällä äänellä höystettynä. Lukuisat instrumentaaliosuudet Anneke täytti tanssilla ja positiivisella energialla, joka sai varmasti pahimman luokan mörököllinkin taputtamaan mukana ennemmin tai myöhemmin. Erityisen kaunis ja mieleenpainuva oli akustinen pianovoittoinen kappale ”Leaves”, joka on alkujaan The Gatheringin biisi ja sai kylmät väreet aikaan.
Teltta alkoi täyttyä uskomatonta tahtia, mihin oli syynsä varmasti niin kovalla sadekuurolla kuin kanadalaisella death metal/metalcore-aktilla The Agonistilla. Muutoksen tuulet puhalsivat senkin leirissä Alissa White-Gluzin jätettyä yhtyeen ja Vicky Psarakiksen otettua laulajan pestin vastaan. En ole todistanut bändiä koskaan ennen livenä saati kuullut ainuttakaan biisiä niin, että muistaisin sen olevan The Agonistia, joten minulta luonnollisesti puuttui vertailupohja, mutta puolueettomasti katsottuna ja kuultuna Psarakis oli tehnyt kotiläksynsä ja moshaili myös antaumuksella tilanteen tullen. Jonkinlaista kankeutta aistin välispiikeissä tai lähinnä niiden olemattomuudessa, sillä ne keskittyivät lähinnä uuden albumin mainostamiseen. Crowdsurffareiden määrästä ja loppua kohden lisääntyvistä suosionosoituksista päätellen yleisö oli myös varsin tyytyväinen.
Sosialisoitumisen ja ruokatauon jälkeen tie vei Pain stagelle, jossa ruotsalainen melodeath-pioneeri Hypocrisy oli jo aloittanut soiton. Bändi on ehtinyt jo kunnioitettavaan 23 vuoden ikään, eikä keikkameno osoita ainakaan väsymisen merkkejä. Kaiken takana häärivä mastermind ja joka paikan höylä Peter Tägtgren ei tunnetusti ole tähän päivään mennessä onnistunut julkaisemaan huonoa materiaalia; keikat ovat vähintään yhtä hyvää taattua laatua, joten ne ovat lähes poikkeuksetta loistavaa hipovia. Saavuin paikalle juuri sopivasti ”Warpathin” alkuun, kun keskellä pyörinyt pitti sai entistäkin enemmän vettä myllyynsä, ja itsekin pääsin pöyhimään kampausta. Viimeisen kertsin kohdalla Tägtgrenin ääni katosi, ja luulinkin, että mikki sanoi sopimuksensa irti, sillä en nähnyt taaempaa lavan tapahtumia juurikaan. Fanit avittivat laulamalla biisin loppuun. Jälkeenpäin selvisi, että Tägtgren sai jonkin itikan kurkkuunsa kesken kaiken ja se vei samalla äänen. Mutta mitäs pienistä, uuteen nousuun vain ja ”Fire in the Sky” ilmoille! Niin se vain on, että mikään, missä Tägtgrenillä on näppinsä pelissä, ei voi olla huonoa.
Monen festarivieraan ehkä koko viikonlopun kohokohta oli käsillä, sillä päälavalla komeilivat prameat Machine Headin lavasteet ja lavan eteen oli pakkautunut ihmisjoukko huutamaan ”Machine-Fucking-Headia” jo hyvän tovin ennen keikan alkua. Etsiydyin jälleen seurueeni luo väkijoukon vanavedessä Pain stagelta päälavan edustalle, jossa jännittyneen odotuksen saattoi aistia. Intro ”Imperium” antoi heti kertalaakista menevän startin keikalle, eivätkä seuranneet ”Beautiful Mourning” ja ”Locust” olleet niin niskoille kuin pittaajillekaan sen armollisempia. Laulaja-kitaristi ja samalla ainoa jäljellä oleva perustajajäsen Robb Flynn huudatti tuhatpäistä yleisöä ottaen tilan ensihetkistä lähtien haltuunsa. ”The Blood, The Sweat, The Tears” -biisin alkuun puhkesi rankka sadekuuro, joka ei missään nimessä hidastanut menoa vaan sai aikaan ehkä jopa jonkinlaisen euforisen flow-tilan. Kuka voi väittää, ettei kaatosateessa märällä letillä moshaaminen olisi siistiä?! Äityipä herra Flynn myös filosofiseksi ennen ”Darkness Within” -kappaletta pitäen pienen puheentapaisen metalliskenen yhteishengestä ja siitä, kuinka loppujen lopuksi kaikki ovat täällä yhdestä ja samasta syystä: hyvän musiikin vuoksi. Loppuhuipennus ”Halo” kruunasi loistavan keikan mustapunaisen konfettisateen ja sumun saattelemana, eikä aplodeille meinannut tulla loppua. Mielenkiinnolla odotin, mitä niska sanoisi seuraavana päivänä tähän vuosisadan rökitykseen…
Vielä hieman Machine Headista huumaantuneena tarvoin T-Stagelle, missä Insomnium aloitti tuota pikaa. Olin itse asiassa odottanut tätäkin keikkaa, mutta monista, bändistäkin riippumattomista syistä ei homma jotenkin sykähdyttänyt tänä iltana. Univaje alkoi painaa päälle, eikä esiintymisaika suoraan Machine Headin jälkeen tehnyt tunnelman nostattamista ainakaan helpommaksi. Valitettavasti myös kitarat lakkoilivat kolmannen biisin ”Only One Who Waits” aikana, vaikkakin huumori tuli hätiin ja soundikin saatiin melko nopeasti taas kuntoon. Illan sympaattisuuspisteet menevät nokkamies Niilo Seväselle, joka veti välispiikkejä hyvällä saksan kielellä. Photopitistä poistuttuani nyökkäilin vielä pari biisiä mukana, kunnes väsymys pääsi niskan päälle ja painuin pehkuihin. Uusi yritys sitten syksyllä Keski-Euroopan klubikiertueella!
Lauantai
Kaikki hyvä tosiaan loppuu aikanaan, mikä iskostui tajuntaani viimeistään, kun tämänvuotisen Summer Breezen viimeinen aamu koitti. Aamutoimien, ruokatauon ja sosialisoitumisen jälkeen suuntana oli jälleen T-Stage, missä kuultiin kreikkalaisen metallin aatelia kahden bändin verran peräkkäin. Rotting Christ oli vetänyt teltan täyteen väkeä ja sai vastaansa valtavan nyrkki- ja sarvimeren lavalle saapuessaan. Hymnimäiset ja majesteettiset biisit ”666”, ”P’unchaw Kachun – Tuta Kachun“ ja ”Athanati Este” tempaisivat yleisön kertaheitolla mukaan tunnelmaan, sillä tukka heilui ja nyrkki takoi ilmaa keikan alkusoinnuista alkaen. Suoraan päin näköä iskevä loistava kitarasoundi toimi koko setin ajan, eikä muitakaan ongelmia äänentoiston kanssa ilmennyt. Old school -tunnelmaa telttaan toi myös Thou Art Lord -yllätyscoveri ”Societas Satanas”, jolloin pitti sai vielä hieman edellistäkin enemmän bensaa liekkeihinsä. Keikan päätti ”Noctis Era”, joka jäi tarttuvasti soimaan päähän vielä joksikin aikaa keikan jälkeenkin. Kertaalleen poistuttuaan bändi palasi lavalle vielä Septicfleshin kanssa ikuistamaan lavaselfien ja huudattamaan yleisöä.
Kreikan spektaakkeli sai jatkoa Septicfleshin keikalla. Itselleni tämä oli yksi koko festarin odotetuimmista esiintyjistä, sillä Oulun Jalometalli pari vuotta sitten meni sivu suun, eikä tilaisuutta nähdä bändiä livenä ollut tarjoutunut sen koommin ennen tätä hetkeä. Rotting Christin kollegat eivät musiikilliselta tyylisuunnalta eroa paljoakaan Septicfleshin tykityksestä, joten yleisö oli valmiiksi lämmennyt ja meno saattoi jatkua entistäkin kovempana. ”The Vampire from Nazareth” sai ainakin eturivin moshaamaan raivokkaasti, eivätkä seuraavat kappaleet ”Communion” ja ”The Great Mass of Death” tehneet juurikaan poikkeusta. Bändin saumaton yhteispeli, energia ja selittämätön voima tekivät lähtemättömän vaikutuksen, unohtamatta laulaja Spiros Antonioun omintakeista, lähes kuin paholaisen itsensä mörinää, joka oli hyvässä vireessä ja vedossa. Ehkäpä koko keikan kliimaksi koettiin lopussa, kun voimakas ja murskaava orkestraalinen taidonnäyte ”Persepolis” täytti tilan jokaista nurkkaa myöten bändin liikkuessa ja moshatessa täydellisesti alati vaihtuvan tempon tahtiin. Aavistuksen itämaisen musiikin vaikutteilla maustettu, raskas ja melankolinen ”Anubis” oli lähes pakollinen päätös keikalle, ja se oli samalla omistettu vähän aikaa sitten menehtyneelle Maria ”Tristessa” Kolokourille, joka vaikutti Astarte-yhtyeessä. Omat odotukset ylittyivät moninkertaisesti: kaikki yksinkertaisesti vain toimi niin soundista itse hämyisään keikkaympäristöön asti. Tätä olisin heittämällä kuunnellut vaikka vielä toisen kolmevarttisen.
Jos edelliset bändit eivät vielä saaneet vipinää kinttuihin, toi viimeistään Oulun ihme Impaled Nazarene vauhtia telttaan jopa siihen malliin, että heikompia hirvitti. Kolme varttia armotonta tykitystä ja Tomi UG Ullgrénin väsymättömän nopeaa kitarointia eivät selvästikään avautuneet kaikille, ja jossain kohtaa jyvät erottuivat akanoista, kun teltta tyhjeni uteliaista sivustakatsojista. Keikka oli ohi yllättävän nopeasti, ennen kuin olin ehtinyt saada menosta juurikaan otetta. Olisinkin kaivannut – nössöä tai ei – in your face -mätön lomaan pari hengähdystaukoa, vähän groovaavampiakin biisejä kun kyseisellä orkesterilla olisi kuitenkin paljon. Pää nyökkyi kyllä samaa tahtia lähes koko keikan läpi, mutta käteen jäi lähinnä hieman pöllämystynyt wtf-fiilis siitä, oliko tämä nyt hyvä vai huono. Ehkä se oli tarkoituskin..!?
Lyhyen tauon jälkeen nousi lavalle hollantilainen sotakone Hail of Bullets, joka avasi keikan sanoilla ”Summer Breeze, are you ready for war?” eikä jättänyt näin paljon arvailun varaan. Old school death metal ilman sen suurempia kikkailuja tepsii aina, ja yleisö moshailikin antaumuksella. Mehevä soundi sai omankin tukan välistä heilumaan, ja kokonaisuus toimi, mutta en vain jostain syystä syty lainkaan Martin Van Drunenin astetta korkeammasta, hieman rääkymiseen taittavasta ärinästä, mikä on vähän harmi, sillä musiikillisesti tämä kyllä natsaa älyttömän hyvin. Faneille keikka varmaan aukenikin aivan erillä tavalla. Kuuntelin vielä ”General Winterin”, ennen kuin siirryin virvoketauolle ja päälavoja kohti.
Vuosien odotus sai päätöksen, kun yksi festarin henkilökohtaisista huippuhetkistäni oli jälleen käsillä: ilmiömäisen Wintersunin keikka, joka on saanut odottaa toteutumistaan. Kolmasosan elämääni kestänyt fanitus ja sen aikaansaama tunnelataus todennäköisesti värittävät tätäkin raporttia seuraavien lauseiden ajan, ja yritän parhaani mukaan olla suitsuttamatta liikaa, mutta kyllähän tässä valehtelematta melkein kävi yksi unelma toteen. ”When Time Fades Awayn” -avausintron ensisävelet saivat minussa aikaan jo sen tason transsitilan, etten tarvinnut sen kummempia lämmittelyjä. Massiivisissa määrin lavan eteen kerääntynyt yleisö puhkesi huumaavaan huutoon, kun herra Mäenpää bändeineen asteli lavalle ja avasi keikan ”Time I” -albumin ”Sons of Winter And Stars”– ja ”Land of Snow And Sorrow” -mestariteoksilla, jotka yleisö, mukaan lukien minä ja seurueeni, lauloi mukana lähes yhtä tunteella kuin Jari itse. Kolmanneksi viimeisen biisin aikana yleisön laulu tosin lakkasi, sillä ”The Way of the Fire” oli esimakua tulevalta, vielä julkaisemattomalta ”Time II” -albumilta, eikä tämä maistiainen missään nimessä ainakaan lievittänyt odottavan pitkää kärsimystä. Eilinen Machine Headin keikka alkoi myös tässä vaiheessa iltaa muistutella itsestään niskan vihoittelun muodossa, minkä en kuitenkaan antanut häiritä liikaa. ”Winter Madness” ja setin viimeinen biisi ”Starchild” kruunasivat keikan ilman sen kummoisempia lavashow’n trikkejä, joille ei ollut vain tarvetta. Tässä tapauksessa musiikki itse ja yleisö loivat niin intensiivisen tunnelman, että sen saattoi tuntea ilmassa. Crowdsurffareita kulki yleisön yllä tasaiseen tahtiin koko keikan ajan, ja välillä olikin pakko vain keskittyä siihen, ettei tule itse liiskatuksi. Jari kiitteli yleisöä vuolaasti ja oli silminnähden otettu saadessaan soittaa jälleen Summer Breezessä. Edellinen kerta oli vuonna 2005, mikä oli samalla Wintersunin ensimmäinen ulkomaankeikka. Suuria tunteita koettiin mahdollisesti siis puolin ja toisin.
Ilta oli lähestymässä loppuaan, ja väki valui viereiselle päälavalle, jossa vuorossa oli saksalainen metalcore-bändi ja festarin viimeinen päälavan esiintyjä Heaven Shall Burn. Rekvisiitta loi lavasta apokalyptisen sotatantereen, joka sisälsi selvän antiteettisen viestin, sillä bändin lyyriset teemat pyörivät lähinnä rasismin ja fasismin vastaisuuden, luonnon kunnioittamisen ja yksilönvapauden ympärillä. Yleisöä oli paikalla sankoin joukoin, valtava pitti pyöri keikan alusta alkaen ja saatiinpa wall of deathkin aikaiseksi. Bändi itse oli kiertuestressistään huolimatta hyvällä tuulella ja antoi kaikkensa lavalla. Keikan vaikuttavin hetki oli loppupuolella, kun laulaja Marcus Bischoff pyysi yleisöä käymään polvilleen maahan ja biisin kohokohdassa koko joukko ponnisti yhtä aikaa ilmaan, mikä tärisytti koko tanteretta. Hieno live-veto, vaikka sitä vain melko pinnallisesti seurasinkin. Tähän oli hyvä päättää osaltani Summer Breeze 2014 ja festarikesä ja jäädä odottamaan seuraavan vuoden kujeita.
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen Summer Breeze -kokemukseni jäi mieleen erittäin positiivisena. Järjestelyt pelittivät erittäin hyvin oikeastaan kaikilla osa-alueilla niin, ettei ensikertalaisillekaan aiheutunut juuri suurempaa hämminkiä suunnistamisessa. Erityiskiitoksen ja -kehut saavat sujuvat liikennejärjestelyt, sillä epäinhimillisen pitkiltä odotusajoilta vältyttiin ja tieto kulki loistavasti. Erityismaininta myös T-Stagen soundille, joka hipoi täydellisyyttä suurimmalla osalla keikoista. Tämän kokoluokan tapahtumaksi oli tunnelma ja ensivaikutelma yllättävänkin maanläheinen, mikä on ainakin minusta ilahduttavaa. Ja eiväthän festarit olisi oikeat festarit ilman uusia ja vanhoja tuttuja, joten kiitos kuuluu myös heille. Motkottamisen aihetta on vaikea keksiä, mutta kieltämättä sää olisi voinut olla miellyttävämpi, mutta siihen meillä lienee vähemmän päätösvaltaa. Näihin kuviin ja tunnelmiin, ensi vuoteen!
Teksti ja kuvat (ellei toisin mainittu): Ida Korkiakoski