Summer Breeze Open Air 2015, osa 1/2

YleisöLoppukesän metallipläjäys Summer Breeze Open Air teki sen taas: kokosi kovan paletin musiikkia ja myi liput loppuun. Nykyisellä paikallaan Dinkelsbühlissä jo 10. kerran järjestetty ja kaikkiaan 18. Summer Breeze houkutteli 35 000-päisen yleisön pikkukaupungin pienlentokentälle kuuntelemaan metallin parhaimmistoa aina black metalista hardcoreen. Viime vuodesta jäi sen verran hyvä maku suuhun, että olihan se lähdettävä katsastamaan Summer Breezen menot tänäkin vuonna.

Torstai 13.08.

Saavuin perille oikeastaan jo keskiviikkoiltana, mutta sen verran myöhään ja rähjääntyneenä, että koin parhaaksi pystyttää leirin ja suunnata ensiksi yöunille vanhaan kunnon kalkkistyyliin. Torstaina toivoa ja tarmoa täynnä lähdin kiertelemään aluetta jo puolen päivän maissa, eikä ensinäkemältä sen dramaattisempia muutoksia edellisvuoteen verrattuna sattunut silmääni. Viime vuoden merch-jonokaaoksesta oli tosin otettu opiksi, ja telttoja oli tänä vuonna yhden sijaan kaksi, mikä purki jonoa ilmeisesti sen verran, etten jälkeenpäin kuullut valituksia aiheesta, vaikka jono suurempaan telttaan kiemurteli toisinaan edelleen melko pitkänä. Keski-Euroopassa pitkään jatkunut helle ja kuivuus pitivät edelleen pintansa ja elohopea hätyytteli yli kolmeakymppiä, joten lämmin kyllä tuli heti. Ei kuitenkaan niissä määrin kuin heinäkuun alussa With Full Force -festareilla, joilla en olisi voinut kuvitellakaan lähteväni avoimelle arolle tähän kellonaikaan.

Kovin pitkään en ehtinyt yksin haahuilla, kun tuttujakin tuli jo vastaan. Kuulumiset vaihdettiin ja suunnaksi otettiin Pain Stage ja Kyle Gass Band, joka oli ihan mukava kevyemmän rockin aloitus festaritorstaille. Kellonaikaan nähden paikalla oli aivan älytön määrä porukkaa, tuskin vähiten ainakaan Tenacious D -leffafanituksen takia. Gass todisti olevansa myös aivan vakavasti otettava muusikko, vaikka biisien lyriikat välillä aiheuttivat hyminää niin minussa kuin muussakin yleisössä.  Yllättäen jopa rumpali pääsi välillä mikin varteen, ja myös muu bändi osallistui vokaaleilla biiseihin. Bändin nimen viimeinen sana sai siis ihan konkreettisen merkityksen. Virkistävä kokemus, aurinko paistoi ja kaikilla oli kivaa, vaikkei bändi musiikillisesti ollutkaan minulle sitä ominta.

tankardMetallifestarit ja olut kulkevat tiukasti käsikkäin, sen tietävät myös Andreas Geremia tai ”Gerre”, kuten lempinimi kuuluu, ja kumppanukset, toisin sanoen olutmetallin sanansaattaja Tankard. Keikka lähti käyntiin mitenkäs muutenkaan, kuin nokkamies Gerren ”Prost Freunde!” -tervehdyksellä teemalle uskollisesti kaljamaha vilkkuen, mitä ennen yleisön Tankard-huudot raikuivat jo korvia huumaavina. Gerre juoksi ja hyppi lavan päästä päähän, lähetti lentosuukkoja kameralle ja flirttasi kameranaiselle, jolle ”A Girl Called Cerveza” -biisi omistettiin. Mieleen jäivät myös ”Rapid Fire” ja “R.I.B (Rest in Beer)”, joiden aikana keskisuuri pitti lähti pyörimään yleisössä ja eturivistöt moshasivat ja nostelivat ilmaan olutmukejaan, – kannujaan ja – sarviaan, mikä nyt kenelläkin sattui kädessään olemaan. Vauhdilla ja huumorilla alusta asti höystetty keikka oli varsin viihdyttävä seurata, vaikkei biisejäkään olisi sen kummemmin tuntenut. Kuninkaiden kultajuoma virtasi kirjaimellisestikin, sillä basisti Frank Thorwarth sai eturivin fanilta hörpyn keikan aikana. Tankardissa on huumorimiehiä, jotka saivat onnistuneesti luotua juhlatunnelmaa aikaiseen iltapäivään.

The Big Teutonic 4 -nelikon soitto jatkui Destructionin voimin, jota seurasin hieman sivummalta samalla festarin sosiaalista puolta hoitaen. Tankardin kollegojansa synkempi, niitteihin, nahkaan ja pentagrammeihin luottava Destruction oli kerännyt yleisöä mahdollisesti edellistä bändiä enemmän, sillä ihmismassat ylettyivät juoma- ja ruokakojuille asti, missä itse seisoskelin. ”Thrash Till Death” ja ”Nailed to the Cross” vanhoina lemppareina saivat minutkin vienosti nyökyttelemään mukana. Soundissakaan ei ollut moittimisen varaa ainakaan vähän kauempaa kuunneltuna. Pintapuolisesti katsottuna ja kuultuna sanoisin, että joku kerta täytyy käydä katsastamassa keikka uusiksi vähän syvällisemmin.

betrayingKinkerit olivat näin päässeet hyvään vauhtiin. Jos kuiva, ihmismassojen ja pittien ilmaan nostattama pöly ei vielä tässä vaiheessa aiheuttanut hengitysvaikeuksia, pääsi siitä tunteesta nauttimaan viimeistään teltassa kuuman ja seisovan ilman kera. Betraying the Martyrs laittoi vielä yleisöön sellaiset kierrokset, että pöly lensi kahta kauheammin, eikä teltan kattoa tai reunoja enää erottanut pilven sisältä. Tästä huolimatta jätkät moshasivat tukat lattiassa näyttävän valoshow’n vilkkuessa taustalla semmoisella energialla, että jäänee Duracell-pupukin kakkoseksi. Mietin vain, miten helvetissä, kun en itse saanut edes vedettyä syvään henkeä. Jokainen biisi oli yllätyksiä ja käännekohtia täynnä: niin brutaalia riffittelyä ja Aaron Mattsin murinaa kuin kosketintaituri Victor Guilletin puhdasta laulua sopivassa suhteessa toisiinsa. Yleisö viihtyi mitä parhaiten, ainakin jos lukuisia circle pittejä ja wall of deathejä on uskominen. Yleisön toiveesta tsekkasin keikan, mutta taidan kuunnella tätä jatkossakin.

Sodom_20150813_012_(c)SummerBreezeBetraying the Martyrs soitti hieman limittäin Sodomin kanssa, joten viimeksi mainitusta keikasta ehdin nähdä ehkä viimeisen kolmanneksen. Populaa oli taas paikalla tungokseen asti, mutta miksaustornin edessä sattui olemaan vielä sen verran tilaa, että mahduin sinne fiilistelemään. Vaikka bändille onkin kertynyt ikää , ei hidastumista ole näkyvissä ja kerta toisensa jälkeen Tom Angelripper aka Onkel Tom & Co vetävät toinen toistaan kovempia keikkoja ja saavat aikaan sellaisen sotatantereen, jotta hitaammat tippuvat kelkasta. Erityisesti kulttibiisit kuten ”Stigmatized”, ”Saw is the Law” ja lopetuksena kuultu ”Ausgebombt” saivat äänekkäitä suosionosoituksia ja pittaamista osakseen. Sodom laittoi pulinat pois ja antoi rässin puhua.

eisregenJossain vaiheessa Sodomin keikkaa törmäsin taas tuttuihin, joiden kanssa jauhettiin paskaa ja lähdettiin kohti telttaa. Eisregen oli minulle ennestään tuttu nimi ja on kotimaassaan Saksassa ilmeisen suosittu ja tunnettu vieras festareilla. Itse musiikista minulla ei mielikuvia ollut, eikä kaverikaan osannut musiikkia juuri kuvailla, totesi vain, että sittenpähän kuulet. Hyvää sen kuulemma piti olla, vaan olipa ehkä yksi tylsimmistä koskaan näkemistäni keikoista – tai no, tylsimpää koskaan kuulemaani musiikkia. Kohteliaana seuraneitinä kuuntelin tietenkin loppuun asti, mutta todella harvoin tulee keikoilla vilkuiltua kelloon tähän malliin. Paria mukiinmenevää poikkeusta lukuun ottamatta aina samalta kuulostava turruttava rumpukomppi yhdistettynä edelleen tukahduttavaan kuumaan ja pölyiseen ilmaan meinasi loppua kohden ajaa hulluuden partaalle, eikä siinä auttaneet enää edes provosoivat lyriikat, joita on täkäläisten viranomaisten toimesta moneen otteeseen sensuroitu ja muutettu. Ei jatkoon.

agallochPäivän toinen valinta oli edessä, sillä Kreator ja Agalloch soittivat samaan aikaan eri lavoilla. Agalloch on kuitenkin sen verran harvinaista herkkua Euroopan lavoilla ja Kreatorin näin juuri heinäkuussa, joten päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon. Ei tarvinnut pettyä, sillä paljon parempaa keikkaa ei senhetkiseen tunnelmaan ja mielentilaan olisi voinut löytyä. Toki aluksi skeptisenä mietin, miten Amerikan jätkien tunnelmallinen folksävyinen metalli toimisi tällä kertaa. Edellinen kerta Ragnarök-festareilla vuosia sitten jätti hieman pahan maun suuhun, mikä ei ollut edes bändin vika vaan yleisön, joka rupesi himmailukohdissa usein supisemaan, mikä pilasi keikkatunnelmaa. Onneksi tuona iltana ihmisillä näytti olevan tilannetaju tallella, eikä supatusta kuulunut edes hiljaisimmissa kohdissa. Settilista oli varsin toimiva sekoitus vanhaa ja uutta, tunnelmaa ja rokimpaa materiaalia. ”Limbs” oli upea avaus, ja soundit olivat aivan viimeisen päälle, sillä kitaristinokkamies John Haughmin kristallinkirkas ja heleä soitanta pääsi erityisen hyvin oikeuksiinsa ja kuulosti yksinkertaisesti törkeän hyvältä. Eivätkä muut biisit tietenkään tehneet poikkeusta soundin suhteen. Kitaristi Don Anderson veti lavalla ns. pääroolia eläytyen täysillä musiikkiin ja innostaen yleisöä samalla, kun hieman yllättäen laulaja-kitaristi Haughm pysytteli suurimman osan ajasta vähäeleisesti taka-alalla. Jossain vaiheessa kävin hetkeksi myös pitkäkseen ja annoin välikuolemalle vallan vaipuen samalla johonkin Agallochin musiikin ja maailman välitilaan. ”Plateau of the Ages” vielä viimeisteli hypnoottisen hienon keikan, eikä jälkimainingeissa päässä liikkunut ensin paljon mitään muuta kuin ajatus, että hitto, kyllä kannatti tulla.

Jo tässä vaiheessa silmäluomet tahtoivat pakottautua kiinni, ja urhoollisesti yritin vielä lähteä katsomaan Amorphista. Kolmen biisin jälkeen oli luovutettava, vaikka alku lupailikin hyvää. Yön pikkutunneilla olisi soittanut vielä myös Carach Angren, joka olisi kutkutellut varsinkin uuden albumin tiimoilta, mutta pitkä päivä ja kuumuus vaativat veronsa, joten lähdin keräämään voimia seuraavaa päivää varten.

Teksti ja kuvat (ellei toisin mainittu): Ida Korkiakoski

Kommentoi julkaisua