“Sunnuntaifiilis”: Jehtro Tullin debyytti ”This Was” 50 vuotta

Blackpoolissa Englannissa vuonna 1967 perustetun progressiivista rockia soittavan yhtyeen, Jethro Tullin debyytti saavuttaa miehen iän, eli kokonaiset 50 vuotta 25.10.2018. 1700-luvun maatalousteknikon mukaan nimetty Jethro Tull oli jo ennen albumin ilmestymistä saavuttanut vankan jalansijan Lontoon klubiskenessä. Lisäksi Jethro Tullin menestyksekäs ura jatkui, kokoonpanojen ja musiikkityylien vaihdellessa, jopa viidelle vuosikymmenelle, kunnes kitaristi Martin Barre ja huilisti-laulaja Ian Anderson päättivät lähteä soolourille 2010-luvun alussa. Keulahahmo Anderson keikkailee vieläkin aktiivisesti, pitäen yhtyeen perintöä yllä.

Esikoisalbumit ovat usein prototyyppejä tulevasta tyylistä, mitä yhtyeet yleensä vielä etsivät uransa tuossa vaiheessa. “This Was” ei ole poikkeus, vaikka Tullille luonteenomaiset elementit, kuten Ian Andersonin rouheat kitarariffit ja niitä kuorruttava Ian Andersonin poikkihuilu, ovat jo läsnä. Albumi alkaa räväkästi kappaleella “My Sunday Feeling”, jossa bluesahtavaa hard rock -riffiä kahdentaa utuinen huilu. Kappale on yhdistelmä bluesin harmoniarakennetta, koukeroista jazz-rytmittelyä ja nykiviä synkopointeja. Kappaleen yltiöenergistä menoa tasapainoittaa juureva akustinen blues “Some Day the Sun Won’t Shine for You”, jolla Abrahams ja Anderson laulavat duettoa. Lisäksi kappaleella Ian Anderson venyttelee tyylikkäästi menemään orgaanisen kuuloisella huuliharpulla, mikä ilmentää myös hänen blues-juuriaan. Hän esittelee myös harpistintaitojaan muun muassa country bluesia ja rockia yhdistävällä kappaleella “Song for Jeffrey” ja hitaalla bluesilla “It’s Breaking Me Up”.

Rytmikkäällä intensiivisellä huiluaiheella alkava “Beggar’s Farm”  jatkaa albumille ominaista blues-tyyliä, yltyen paikoin villiin jazz-poljentoon. Abrahams laulaa myös säveltämällääm kappaleella “Moving on Alone”. Albumin ensimmäinen puolisko huipentuu seesteiseen sovitukseen jazz-saksofonisti Roland Kirkin kappaleesta “Serenade for a Cuckoo”, jolla myös Abrahamsin kitaristintaidot pääsevät oikeuksiinsa. Kappaleella “Cat Squirrel” Abrahams laittaa kuutosvaihteen silmään tiukassa fuzz-efektillä aseistetussa soolossaan. Niin ikään instrumentaalisessa “Dharma for One“ -kappaleessa jazz-tyylinen rock-rumpali Clive Bunker paukuttaa kuuluisan soolonsa, mitä ei ole kuultu rock-albumeilla sitten 1960-luvun. Albumin päättää tyylikkäästi psykedeelissävytteinen jazz-valssi “Round”, joka alkaa Horace Silver-tyylisellä rytmikkäällä pianokuviolla, päättyen seesteiseen huilusooloon.

Albumilla ei ole yhtään tylsää hetkeä, ja energisiä revittelyjä tasapainottavat rauhallisemmat tunnelmapalat. Instrumentaalikappaleissa yhtyeen taidot taas tulevat vielä selvemmin esille. Vaikka albumi pysyy hyvin kasassa, se on kuitenkin melkoinen sekametelisoppa erilaisia vaikutteita, mikä ilmentää todennäköisesti Andersonin ja Abrahamsin erimielisyyttä yhtyeen tyylisuunnan suhteen. Abrahamsin korvasikin esikoisalbumin jälkeen Martin Lancelot Barre, jota pidetään jopa edeltäjäänsä parempana “kepittäjänä”. Albumi on myös suositeltavaa kuunneltavaa yhtyeen tuotantoon perehtyvälle kuuntelijalle. Mikä olisi parempi paikka aloittaa, kuin alku?