Suomen metallikesän kruununjalokivi loisti kirkkaampana kuin koskaan – Tuska 2019, osa 1/3

Suomen suurin metallifestivaali Tuska juhlittiin tänäkin vuonna kesäkuun lopussa Helsingin Suvilahdessa. Järjestyksessään tämänkertainen Tuska oli kahdeskymmenestoinen, mutta tänä vuonna festivaali oli ensimmäistä kertaa K-18 eli yksinomaan täysi-ikäisille suunnattu. Ennen tapahtumaa radiossa hehkutettiin tämänvuotisten kinkereiden olevan historiansa mahtavimmat, mitä ne toden totta olivatkin, niin hyvässä kuin pahassa. Festivaali nimittäin keräsi viikonlopun aikana Suvilahteen peräti 43 000 kävijää, mikä yhtäältä tarkoitti järjestäjille kohtalaisia tuloja lipun- ynnä muun oheismyynnin kautta, ja toisaalta kävijöilleen ennennäkemättömiä ruuhkia ja tungoksia.

Kotimainen Arion sai kunnian avata vuosimallin 2019 Tuskan ohjelman päälavalla. Yhtye alkaa muutenkin olla jo melko tuttu näky kotimaisten festivaalien varhaisten soittoaikojen aktina, mikä ei tälläkään kertaa näyttänyt muusikkoja haittaavan. Päinvastoin koko orkesteri esiintyi energisen hyväntuulisesti ja solisti Lassi Vääränen hehkutti tuon tuosta saamaansa kunniaa esiintyä Tuskan yleisölle. Napakka yhdeksän kappaleen setti edusti mahdollisimman tasaisesti bändin kahta julkaistua albumia. Arion oli kellonaikaan nähden houkutellut paikalle kiitettävän määrän silmäpareja, joskaan tässä vaiheessa ei myöhemmästä yleisöryntäyksestä ollut vielä tietoakaan. (OK)

Medeia, Balance Breach ja Arion olivat jo hellineet metallikansaa, mutta omalta osaltani päivän ensimmäinen esiintyjä oli Goatburner, joka aloitti settinsä sisälavalla kello kolmelta. Tämä voimaduo on suhteellisen tuore ilmestys, mutta taustalla vaikuttaa kokeneita tekijöitä: Rotten Sound -vokalisti Keijo Niinimaa sekä Ratface-rumpali Spider. Liejuinen death metalin ja sludgen hybridi oli erinomaista kuunneltavaa, ja koko keikkasali oli ällikällä lyöty. Kappaleet olivat primitiivisiä, mutta juuri sopivan monipuolisia. Niinimaan esiintyminen oli asteen verran staattista, mutta musiikki puhui puolestaan. Örinät puolestaan olivat sitäkin komeampia, ja Spiderin rumputyöskentelyä oli ilo seurata. Gotburner oli minulle täysin tuntematon ennen tätä keikkaa, mutta pitääpä ottaa heidän materiaalinsa tarkempaan kuunteluun. Uutta levyäkin näyttää pukkaavan syyskuussa. En muista, milloin viimeksi olen tehnyt Tuskassa näin hyvän löydön ja vieläpä death metalin saralta. (TE)

Yksi festivaalin mielenkiintoisimmista esityksistä nähtiin seuraavaksi telttalavalla. Yksi maamme profiloituneimmista raskaan musiikin monitoimimiehistä, Marko Hietala, julkaisi keväällä ensimmäisen sooloalbuminsa ja kiertää nyt sen myötä muutamia Suomen suven festivaalilavoja. Tuskassa tunnin soittoaikaansa tämä kuopiolaismies taustajoukkoineen sai näppärästi soitettua kaikki debyyttialbuminsa ”Mustan sydämen rovio” kappaleet kiirehtimättä. Mies itse luonnehti keikalla materiaaliaan shamanistiseksi rockiksi, mikä oli varsin osuva kuvaus musiikista huokuvalle tunnelmalle. Välispiikeissään Hietala otti kaiken ilon irti itselleen epätyypillisen aikaisesta ja lyhyestä soittoajasta, viitaten itseensä ja soittokavereihinsa vihreänä uutenä bändinä. Yleisö keskittyi keikalla musiikkityyliin sopivasti lähes yksinomaan kohteliaaseen tarkkailuun, mistä Hietala myös välillä hieman syyttäväänkin sävyyn kuittaili. Välillä projektin päätähti astui sivuun ja antoi sooloilutilaa kitaristi Tuomas Wäinölälle ja koskettimista vastanneelle Vili Ollilalle, mikä toi muuten varsin himmailevaan show’hun kaivattua lisävauhtia. (OK)

Puheohjelma ja muu oheisohjelma on kuulunut Tuskan repertuaariin jo parin vuoden ajan. Tänä vuonna Solmusalissa nähtiin alan toimijoita aina managerista valokuvaajaan ja kuvittajaan. Perjantaina Solmusalissa haastateltiin K2 Agencyn Sharon Richardsonia, joka työskentelee mm. Slayerin, Iron Maidenin ja Metallican kanssa. Slayerin lisäksi firman tallista nähtiin tänä vuonna Tuskassa Anthrax, Kvelertak, Delain ja Alien Weaponry. Richardson on siis kavunnut korkealle, ja matkan varrelle on mahtunut jos jonkinmoista käännettä. Richardson kertoi lämminhenkisesti, miten hän pyrki alun perin jollekin aivan muulle alalle, mutta päätyi ystävänsä kautta Motörheadin catering-tiimiin, jossa odotti aluksi vihannesten pilkkomista. Haastattelua värittivät paitsi Richardsonin lämmin luonne ja hauskat muistot, myös syvälliset kysymykset, jotka päästivät Richardsonin ammattitaidon esiin. Näin alan opiskelijan näkökulmasta on todella inspiroivaa, miten hän on ottanut jokaisesta tilanteesta kaiken irti. Esimerksi Motörheadin catering-tiimissä Richardson seurasi tarkkaavaiesti tuotantotiimiä ja huomasi pian manageroivansa klubia. Samalla hän muodosti näkemyksen siitä, minkä tasoista cateringia hän haluaa keikoille ja kiertueille, joita hän itse järjestää. Haastattelu keräsi yleisöä parisenkymmentä henkilöä, joista kaikki tuntuivat seuraavan sitä mielenkiinnolla. (TE)

Teksasilainen Power Trip oli itselleni yksi viikonlopun odotetuimpia esiintyjiä. Crossover thrashia vuodesta 2008 asti tahkonut yhtye on julkaissut kaksi väkevää albumia ja osoittanut viimeistään keikoillaan, että se kilpailee samassa sarjassa 1980-luvun klassikkobändien kanssa. Tuskan telttalavalla Power Trip oli jälleen äkäisessä ja energisessä vedossa. Rehellinen ja turhuuksista riisuttu crossover meni niin kuumille kiville, että oikein hämmästelin, oliko se totta. Kun viimeksi näin Power Tripin, he esiintyivät Oranssilla satapäiselle yleisölle, mutta nyt yhtye komensi tuhansia ihmisiä vielä suuremmalla voimalla. Laulaja muisteli tätä kiitollisena ja yhtä lailla vaikuttuneena. Aggressiivisen musiikin takaa huokuikin lämmin kiitollisuus ja rakkaus lajia kohtaan. Jotkut ovat varmasti sitä mieltä, että crossoverin kuuluu olla kaoottisempaa, mutta itse nautin suuresti tästä tiukemmasta linjasta. Tämä ulottui myös esiintymiseen, sillä genren kuluneimmista lavamanööreistä ei ollut hajuakaan. Kaikesta päätellen bändi sai suuren joukon uusia faneja ja lisää vauhtia hienolle uralleen. Moni 2000-luvun thrash-bändi on jumittunut esikuviensa apinointiin, mutta Power Trip on aidosti oma itsensä ja erottuu edukseen koko metallin kentällä. (TE)

Yksi loppuunmyydyn perjantaipäivän suurimmista yleisöistä kerääntyi päälavan ympäristöön kun thrash metalin ikivihreä veteraani Anthrax aloitteli keikkaansa. ”Cowboys from Hellin” riffillä haettiin lämpöä ja ”Caught in a Mosh” käynnisti tappavan tehokkaasti tunnin mittaisen thrash-klassikoiden tykitysjuhlan. Lähes pelkästään vanhojen klassikkolevyjensä materiaalia soittanut yhtye piti kierrokset korkealla loppuun saakka ja innosti yleisönkin pyörittämään suurta moshpittiä tämän tästä. Jokainen soittaja veti täysillä ja etenkin laulaja Joey Belladonna vakuutti varmoilla otteillaan, aidolla innostuksellaan ja karismaattisemmalla laulullaan.

Anthraxin edellisessä Tuska-keikassa oli hieman väsyneen läpsyttelyn makua, joten tätä keikkaa odoteltiin hieman jännityneenä. Siitäkin syystä oli hienoa kokea Anthraxin loputon energia täydessä voimassaan. Anthrax oli ehdottomasti yksi Tuskan parhaita esiintyjiä ja osoitti olevansa live-bändinä edelleen thrash metalin huipulla.

Anthraxin jälkeen suuressa sirkusteltassa oli tarjolla aivan toisenlainen maailma. Cult of Lunan sludgesta ja doomista lähtenyt musiikki on kasvanut niitä jo paljon suuremmaksi tunteiden myrskyksi. Levyltä kuunneltuna Cult of Lunan musiikki on pysäyttävän hienoa äänitaidetta, mutta nyt sen musiikki ei päässyt ihan oikeuksiinsa. Tällainen keikka saattaisi vaatia rauhallisen ympäristön voidakseen antaa kaikkensa. Festivaaliympäristön hektisyys ja rauhattomuus ei tehnyt sille hyvää. Keikka oli silti kelpo ja pystyi elollistamaan osan siitä tunteesta, jota Cult of Lunan musiikissa on.  (JK)

Oma Dimmu Borgir -fanitukseni on perinteisesti jäänyt sivusta tarkkailuun, mutta viime vuonna ilmestynyt ”Eonian”-albumi sai minut tutustumaan yhtyeeseen paremmin. Mielipiteitä jakanut albumi kuulosti omaan korvaani ihan pätevältä teokselta, joten pitihän sitä tulla paikalle, kun 25-vuotisiaan juhlinut norjalaisbändi saapui Suomeen muutaman vuoden tauon jälkeen. Dimmu Borgir on etääntynyt black metalista viimeistään tällä uusimmalla teoksellaan, mutta Tuskassa yhtye edusti sitä metallin mustempaa puolta. Kyseessä oli selvästi yksi festivaalin odotetuimmista esiintyjistä, sillä yleisöä riitti lähes silmänkantamattomiin. Eikä turhaan – mahtavasta lavaolemuksesta huokui vuosikymmenten kokemus. Tunnelma oli parhaimmillaan maaginen, mutta tämä jäi enemmän tai vähemmän poikkeukseksi. Uusista kappaleista varsinkin ”Council of Wolves and Snakes” oli silkkaa timanttia, mutta vanhempi materiaali tarjosi pääosin ne parhaat hetket – olkoonkin, että ”Eonian” on todellakin ihan pätevä albumi. ”Death Cult Armageddonilta” poimittu ”Progenies of the Great Apocalypse” ja keikan päättänyt ”Mourning Palace” ovat vain jotain suurempaa. Yhtye poistui lavalta kymmenen minuuttia ennen soittoajan päättymistä, joten vielä olisi ollut aikaa rakentaa tunnelmaa. Esimerkiksi ”Enthrone Darkness Triumphantin” kakkosraita ”Spellbound (By the Devil)” olisi ollut loistava lisä. Keikasta jäi hyvä maku, mutta pienet viilaukset olisivat tehneet siitä paremman. Auringonpaiste ei häirinnyt synkkää menoa, mutta tungos vei välillä keskittymisen jonnekin aivan muualle kuin itse bändiin. (TE)

Kotimaista doom-osaamista Tuskassa edusti parhaiten Swallow the Sun. En ollut ehtinyt tarkastamaan bändin livekuntoa uusimman ”When a Shadow Is Forced Into the Light” -albumin myötä, joten nyt siihen tarjoutui tilaisuus, jota en aikonut jättää käyttämättä. Uuden albumin ohella bändi on erityisen mielenkiintoinen juuri nyt kokoonpanomuutostensa myötä. Juho Räihä on ottanut Markus Jämsenin paikan kitaran varressa, ja nykyään Jaani Peuhu hoitaa Aleksi Munterille kuuluneita kosketinvelvollisuuksia. Varsinkin Jaani Peuhun mukaantulo on tuonut Swallow the Sunin liveulosantiin uusia ulottuvuuksia, sillä Tuskankin keikalla miehen taustalaulut nousivat paikoitellen lähes yhtä tärkeiksi kuin Mikko Kotamäen tulkinnat. Yhtye esiintyi telttalavalla (viralliselta nimeltään Helsinki Stage), jossa hieno valoshow pääsi parhaiten oikeuksiinsa. Yleisöä oli paikalla hyvin, mutta ahdistavalta väenpaljoudelta vältyttiin, mikä tuntui olevan teemana useammallakin telttalavan keikalla festareiden aikana. Swallow the Sunin yhdeksän biisin setissä parhaiten edukseen erottuivat tuoreimman albumin ”Upon the Water” sekä keikan päättäneet herkkupalat yhtyeen tuotannon alkupäästä, nimiltään ”Deadly Nightshade” ja ”Swallow”. (OK)

Tuska-perjantai huipentui kotimaisen Amorphiksen ”Queen of Time”-spesiaalikeikkaan. Kyynisimmät olivat jo ehtineet teilata nämä Suomalaisen progemetallin veteraanit varsin väsyneeksi pääesiintyjävalinnaksi ja itsellänikin oli omat epäilykseni, jotka kuitenkin pyyhkäistiin taivaan tuuliin sitä peruuttamattomammin, mitä pidemmälle keikka eteni. Yhtyeen vuosi sitten ilmestynyt eepos ”Queen of Time” on kerännyt ansaittua suitsutusta vähän joka suunnasta, ja kyseisen järkäleen kannesta kanteen esittäminen hulppean lavarekvisiitan tukemana oli oikein arvokas huipennus festivaalin ensimmäiselle päivälle. Musiikki vei ajoittain mukanaan jopa tehokkaammin kuin levyltä kuunneltuna, ja pistäytyipä yhtyeen pitkäaikainen sanoittaja Pekka Kainulainenkin lavalla ”Daughter of Hate” -kappaleen aikana. Odotetuin vieraileva tähti antoi kuitenkin odottaa itseään ”Queen of Time”-setin toiseksi viimeiseen kappaleeseen asti, jolloin Tomi Joutsen ja Anneke van Giersbergen lauloivat duettona ”Amongst Starsin”. Anneken hienosta äänestä ja lavaläsnäolosta päästiin nauttimaan vielä encoressa soitetun ”Her Alonen” aikana. Kun solisti Joutsenen tuli aika kuuluttaa keikan viimeinen kappale, oli yllätykseni suuri ja positiivinen, kun väsynyttäkin väsyneemmän ”House of Sleepin” sijaan show paketoitiin ärjymmällä klassikolla ”Black Winter Day”.

Viimeistään onnistuneen Tuska-pääesiintyjäkeikan myötä Amorphis osoitti lopullisesti kuuluvansa Suomalaisen metallimusiikin suurimpien nimien joukkoon Nightwishin ja Children of Bodomin vanavedessä. Ainut keikkaa varjostanut seikka oli sanalla sanoen ahdistava tungos, joka vaivasi eritoten lavalta katsottuna koko oikeanpuoleista aluetta. Festarikansa oli miksauskopille asti ja siitäkin taaksepäin pakkautunut todella tiiviisti, mistä huolimatta harmillisen monet katsoivat asiakseen koittaa väkisin tunkea milloin mihinkin suuntaan. Liikenne oli niin tiuhaa, että paikallaan seistessäkin toisten väistely vei tuon tuosta huomiota lavan tapahtumista. Tilanne alkoi helpottaa vasta keikan loppua kohden, ja sen päätyttyä askel kävi kohti uloskäyntiä yhtäältä hyvissä fiiliksissä itse keikan suhteen, ja toisaalta taas huojentuneena siitä, että kammottavassa väenpaljoudessa kärvistely oli viimein ohi. (OK)

Teksti: Ossi Kumpula (OK), Teemu Esko (TE), Jyri Kinnari (JK)

Kuvat: Pasi Eriksson, AJ Johansson, Teemu Siikarla