Suomen metallikesän kruununjalokivi loisti kirkkaampana kuin koskaan – Tuska 2019, osa 3/3

Viimeinen Tuska-päivä startattiin vasta puoli kolmen maissa kotimaisen Leveragen aloittaessa keikkansa päälavalla. Tunnetuin jäsen lienee entinen Kiuas-kitaristi Mikko Salovaara, joka liittyi yhtyeeseen viime vuoden puolella. Leveragen historia kuitenkin ulottuu paljon tuota pidemmälle, vuoteen 2005 saakka, joskin yhtye oli pitkähköllä tauolla ennen vuoden 2018 paluutaan. Muutama kuukausi sitten julkaistu ”DeterminUs” on Leveragen ensimmäinen albumi kymmeneen vuoteen. Sitä ennen julkaistiin viime vuonna uusi EP ”The Devil’s Turn”.

Keikkaa oli saapunut katsomaan kiitettävän paljon ihmisiä ja mukana oli jo nuorempaakin sukupolvea Pikku-Tuskan myötä. Leveragen melodiseen metalliin kallellaan oleva heavy rock toimi mukavasti aurinkoisen Tuska-päivän hyvää tunnelmaa luovana avaajana. Musiikki ei ole erityisen persoonallista, mutta siinä on hyvä meininki ja tunne, se toimii ainakin livenä hyvin. Puolituntisen keikan jälkeen festarifiilis oli taas päällä ja päivä lähti mukavasti käyntiin. 

Pikku-Tuskan varsinainen pääesiintyjä oli mikäs muukaan kuin Hevisaurus, joka veti teltan uumeniin melkoisen joukon vaahtosammuttimen mittaisia ihmisiä. Paikalla oli nautiskelemassa vähintään yhtä paljon myös varttuneempaa väkeä. Niin pienet kuin suuretkin fanit vaikuttivat pitävän keikasta. Hyväntuulinen ja iloinen meininki kevensi tunnelmaa sopivasti ja irroitti monia säihkyviä hymyjä. Hevisaurus tekee musiikkiaan ja keikkojaan kevyellä tunnelmalla ja hauskaa pitäen. Musiikkikin on ihan oikeasti hyvää ja tarttuvaa, kunhan sitä ei ota liian vakavasti. Harvoin tulee keikoista näin hyvä mieli! (JK)

Espanjalaissyntyinen Ester Segarra on kuvaaja, jonka otoksia moni on varmasti nähnyt tietämättäänkin. Viidentosta vuoden aikana Segarra on kuvannut muun muassa sellaisia yhtyeitä kuin Motörhead, Venom, Burzum ja Ghost, painon ollessa black metalissa. Segarra tunnetaan musiikkipiireissä promo- ja lehtikuvistaan, mutta hänen työnsä ulottuu myös musiikin ulkopuolelle. Segarra on joka tapauksessa onnellisessa asemassa, sillä hän pystyy elättämään itsensä valokuvaamalla. Tuskassa Segarra esitteli ”Ars Umbra” -nimistä valokuvakirjaansa, joka julkaistiin viime vuonna yhteistyössä Season Of Mist Recordsin kanssa. Kirjalle sävellettiin myös tunnelmallinen ambient-soundtrack, joka soi taustalla ennen tilaisuuden varsinaista alkua. 

Alkusanojen jälkeen Segarra kävi kuva kuvalta läpi, millaisia haasteita, ideoita ja muita seikkoja hänen näyttäviin kuviinsa on liittynyt. Alussa oli havaittavissa jännitystä ja tekniikan kanssa kikkailua, mutta Segarran päästyä vauhtiin tunnelma oli hyvin intiimi. Syy hänen saamaansa arvostukseen tuli nopeasti esille. Segarralle on äärimmäisen tärkeää, että artistien valokuvista välittyy sama tunnelma kuin heidän taiteestaan, ja hän tietää, miten malleista ja taustasta saa otettua kaiken irti. Suuri osa kuvista oli kuin ikkunoita kohteiden sieluihin. Teknisten seikkojen ohella, jotka nekin Segarra esitteli mielenkiintoisesti, mukaan mahtui hauskoja tarinoita. Esimerkiksi kerran hän kuvasi promokuvia hautausmaalla ilman lupaa, ja seuruetta tultiin etsimään helikopterilla. Tilaisuus päättyi muutamaan toimittajan ja yleisön esittämään kysymykseen, jotka toivat esiin mm. erään Segarran pitkäaikaisista unelmista, nimittäin kuvaussession King Diamondin kanssa. Lopputulos olisi epäilemättä upeaa katseltavaa. Tilaisuus keräsi yleisöä noin 20-30 henkilön verran. (TE)

Englantilainen Frank Carter & The Rattlesnakes toimitti seuraavaksi hard rockin sävytteistä punk rockia päälavalla. Kokoonpano on perustettu vuonna 2015, mutta solisti Frank Carter on tehnyt uraa hardcoren ja vaihtoehtorockin parissa vuodesta 2006 alkaen. Itselleni Carter bändeineen oli tuiki tuntematon ennen tätä keikkaa, mutta he osoittautuivat melko energisiksi esiintyjiksi. Tunnin mittaiseen vetoon mahtui kaikkea ballaadeista aggressiivisempiin kappaleisiin, mutta varsinaisia neronleimauksia ei kuultu kertaakaan. Carterin lauluääni erottui tosin edukseen. Yhteys yleisöön oli hämmentävä. Toisinaan Carterin jutut lämmittivät tunnelmaa, mutta pahimmillaan oli hyvin kiusallista. Itselleni Frank Carter & the Rattlesnakes ei tarjonnut mitään mullistavaa, mutta selkeästi joillekin tämä bändi toimi. Tunnelma ei silti ollut niin mukaansatempaava kuin päälavan esiintyjältä soisi odottaa. (TE) 

Myös Dark Sarah oli melkoisen valovoimainen väripilkku. Fantasiamaisemissa maalaileva melodinen metalli oli toimiva piristysruiske muuten niin raskaan ja synkän musiikin keskellä. Teatraalinen yhtye esiintyi suurin elkein ja olisi voinut täyttää olemuksellaan paljon enemmänkin kuin pienehkön kattilahallin. Dark Sarahilla on tämän keikan perusteella potentiaalia kasvaa tulevaisuudessa isojen lavojen kokoiseksi. (JK)

Puolan black- / death metal -jätti Behemoth on totuttu näky Suomessa, mutta Tuska-keikka oli kaikkea muuta kuin tylsä ja kulunut. Nergalin johtama kolonna otti valtavan yleisön haltuun jo pelkällä olemassaolollaan, eikä ote juuri hellittänyt koko 75 minuuttia kestäneen keikan aikana. Kyse ei ollut mistään perinteisestä keikasta, sillä näyttävä esitys lähenteli jonkin sortin musiikkiteatteria. Lavaa koristivat seremoniallinen taustalakana, muun muassa Aleister Crowleyn lumoutuneita kasvoja ja muuta asiaankuuluvaa kuvastoa esittävät näytöt sekä ties mitkä okkultistiset symbolit. Lisukkeena oli mahtavat pyrot ja oletetut savukoneet, jollaisia en ole ennen nähnyt. Koneet sylkivät teräviä pilareita, joista muodostui kolmikärkiä ja alaspäin käännettyjä ristejä. Mukaan mahtui myös kaikenlaista esiintymisasua, kuten kristityltä piispalta ja ilmeisesti atsteekeilta tai joltain muulta muinaiskulttuurilta lainatut päähineet. Jonkun muun bändin kohdalla tämä voisi mennä naurettavaksi, mutta Behemoth on mielestäni erikoisasemassa, sillä he ovat selkeästi tosissaan asiansa kanssa. Suuren tuotannon mahdollistava asema on saavutettu ahkeralla ja tinkimättömällä työllä, joten kaikki on suoraa jatketta yhtyeen visiolle. 

Toki musiikki toimii ilman näitä korujakin, mutta ne nostavat yhtyeen seuraavalle tasolle. ”Ora Pro Nobis Lucifer”, ”Chant for Eschaton 2000” sekä massiivinen ”Lucifer” olivat kaikki vielä henkäsalpaavampia näiden elementtien johdosta. Kappaleita kuultiin aina ”Satanicalta” ja ”Demigodilta” uusimmman ”I Loved You at Your Darkest” -albumin kappaleisiin. Viimeksi mainitulta poimittu ”God=Dog” oli vaisu todellisten helmien joukossa, mutta muuten settilista oli erittäin onnistunut. ”The Satanistin” upea päätösraita ”O Father O Satan O Sun!” olisi toki ollut mukavaa kuulla. Behemoth heitti joka tapauksessa parhaan keikan, jonka olen heiltä nähnyt. (TE)

Sunnuntain ja samalla koko festaivaalin päätti muutama vuosi sitten keikkalaviolle palannut The Hellacopters, joka suorastaan puhkui tulista rock-energiaa. Keikka räjähti vasten kasvoja heti alkuun ”Hopeless Case of a Kid in Denialin” tahtiin. Siitä tunnelma vain nousi, panokset vain kovenivat ja meininki vain yltyi. Action rock pauhasi puolitoista tuntia kaasu pohjassa ilman levähdyksiä. Ilmassa oli todellista musiikkijuhlan tuntua eikä edes nokkamiehen tylyttämä hieman virkaintoinen järjestyksenvalvoja pilannut sitä.

The Hellacopters soitti kappaleita melko tasaisesti koko uransa varrelta. Edellinen Suomen keikka Ilosaarirockissa pari vuotta sitten painottuikin vahvasti ensimmäisen albumin rujoon räminäkaahaukseen. Tälläkin kertaa siltä kuultiin muutama kappale, muun muassa keikan näyttävään päätökseen saattanut ”(Gotta Get Some Action) Now!”. Muita täysosumia olivat ainakin ”Born Broke”, ”Soulseller” ja ”By the Grace of God”. 21 kappaleen joukossa ei toki ollut yhtäkään huonoa vetoa, ja loistava meininki pysyi yllä koko ajan.

On tavallaan hauska ajatella, että yhden metallifestareiden kovimmista keikoista soitti ihan rehellinen rock-yhtye. Mutta se onkin hienoa asia Tuskassa, etteivät genrerajat ole liian tiukkoja. Muutamat ihmettelivät ääneen tätä pääesiintyjävalintaa, mutta suurin osa taisi toivottaa The Hellacoptersin lämpimästi tervetulleeksi. Tällaisen keikan jälkeen kovin moni tuskin enää epäili sen sopivuutta tällaiseen tapahtumaan. Olihan se aivan päättömän hyvä keikka. (JK)

The Hellacoptersin myötä saatiin pakettiin järjestyksessään 22. Tuska-festivaali, joka teki huiman kävijäennätyksen kaikkiaan 43 000 festivaalivieraallaan. Loppuunmyydyt perjantai ja lauantai keräsivät kumpikin 15 000 kävijää, sunnuntain yltäessä kolmeentoista tuhanteen. Tungokselta ei vältytty, mutta lauantaina ja väljempänä sunnuntaina järjestelyt toimivat jo paljon paremmin. Viikonloppuun mahtui monia hienoja keikkoja ja mielenkiintoista puheohjelmaa. Varsinkin jäähyväisiään viettävä Slayer nostatti lauantaina tunteet pintaan. Yleisö oli vastaanottavainen myös metallista poikkeaville esiintyjille, sillä folk-yhtye Heilung ja rock-legenda The Hellacopters saivat upean vastaanoton. Monipuoliseen ohjelmaan mahtui lisäksi kaikkea doomista sinfoniseen metalliin, industrialiin sekä Dimmu Borgirin ja Behemothin edustamiin raskaampiin tyylisuuntiin. Tässä on tietysti vaarana, että sitä omaa suosikkigenreä on tarjolla vain yhden tai kahden bändin verran, jos sitäkään. Tunnelmasta päätellen ohjelma oli pääosin onnistunut, ja tällaiselle kyynikollekin riitti mielenkiintoista seurattavaa. 

Tuska 2019 toi mukanaan monia uudistuksia alueen suhteen. Festivaali oli ensimmäistä kertaa sallittu vain täysi-ikäisille, joten erillisiä anniskelualueita ei tarvittu. Sisäänkäynti tapahtui tällä kertaa Kalasataman metroaseman ja kauppakeskus Redin vierestä, jolloin skeittipuistoa ympäröivä tila oli osa tapahtuma-aluetta. Lavat olivat ymmärrettävästi vanhoilla paikoillaan alemmalla tasolla, joten myös suurin osa yleisöstä oli siellä. Tämä teki liikkumisesta hankalaa varsinkin loppuunmyytyinä perjantaina ja lauantaina. Jos halusi liikkua sisäänkäynniltä alueen toisessa päädyssä sijaitseville lavoille, piti tunkea itsensä päälavan kupeeseen pakkautuneen ihmismassan ja ruokakojujen jonojen läpi. Liikkumista olisi kenties voinut ohjata aidoilla. Sisälavan bändejä oli mukava seurata aamupäivällä, mutta kattilahalli tuntui illemmalla aivan liian pieneltä. Sisään mahtui vain murto-osa festivaalivieraista eikä heistäkään suuri osa välttämättä nähnyt lavalle. Tuntui myös, että tilassa ei riitä happea, kun se on täynnä yleisöä. Kaikki halukkaat, itseni mukaan lukien eivät päässeet näkemään mm. Rytmihäiriötä ollenkaan. Nämä ovat kasvukipuja, joihin toivottavasti tartutaan ensi kerralla. Järjestelyissä oli kehitettävää ja ainakin yksi esiintyjä tuntui hudilta, mutta kokonaisuutena Tuska 2019 jäi mieleen hyvässä valossa. (TE)

Teksti: Teemu Esko (TE), Jyri Kinnari (JK)

Kuvat: Pasi Eriksson, AJ Johansson, Teemu Siikarla