Suomen raivokkain rock-yhtye julkaisi odotetun debyyttialbuminsa – arvostelussa The Backstabbersin ”For All The Bastards”

Kotimainen action rock -yhtye The Backstabbers julkaisi tammikuun lopussa odotetun esikoispitkäsoittonsa. Hengästyttävistä keikoistaan tunnettu helsinkiläisyhtye ei ole löysäillyt debyyttialbumillaan kuten saattoi olettaa vaan vie kuulijan puoleksi tunniksi sellaisen höykytyksen keskelle, ettei kokemusta voi unohtaa.

Kun näin The Backstabbersin Savonlinnassa keikalla kesällä vuonna 2019, muistan vaikuttuneeni yhtyeen intensiivisestä ja nopeasti edenneestä soitosta. Tuolloin The Backstabbersin riveihin oli hiljattain liittynyt sen nykyinen rumpali, Joni Järlström, mutta sen keikan perusteella hänet oli ajettu jo hyvin sisään. Ja sopipa hän nopean soittotyylinsä puolesta täydellisesti yhtyeen riveihin.

Myönnän heti kättelyssä, että odotukseni olivat korkealla The Backstabbersin debyyttialbumin suhteen. Odotuksia olivat lietsoneet näkemäni keikan lisäksi niin vuoden 2018 alussa julkaistu tuplasingle kuin vuonna 2017 ilmestynyt ”Ambassadors Of Action” -EP. Viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa singleinä julkaistut ”Knockout”, ”My Soul Ain’t For Sale” ja ”Riding Through The Night” antoivat toki esimakua siitä mitä tuleman pitää, mutta siitäkin huolimatta The Backstabbers onnistui ylittämään odotukseni.  

Raivokas ”Knockout” antaa ensimmäisen iskun, ja jos kuulija ei tipahda kanveesiin, avartaa ”Over And Over” hieman pehmeämpää The Backstabbersin ulosantia. ”My Soul Ain’t For Sale” on vastaavasti hävyttömän murhaavalla groovilla höystetty kappale, joka ottaa kuuntelijasta niskalenkkiotteen pakottaen samalla jalat liikkeeseen. ”Riding Through The Night” ei sekään jätä varaa löysäilylle, vaan riffit lentävät kuin luodit rintamalla vokalisti-kitaristi Jesperi Mommon ja basisti Roope Tapion toimesta samalla, kun Järlström vie rumpukalvojensa kestokyvyn äärimmilleen.

Pitkäsoiton puolenvälin tienoilla AC/DC-vivahteinen ”Let’s Do It” vapauttaa The Backstabbersista jälleen hieman uudenlaisempaa näköalaa, kun kappale ei ole läpeensä turboahdettu. Saman tekee ryhdikkäästi rokkaava ”Black Smoke”, jolla kuullaan komeasti kumisevat bassoriffit. Todellisen yllätyksen antaa kuitenkin nimikkokappale, joka ei nimestään huolimatta ole niin pahansuopainen kuin voisi olettaa. Kappale on oikeastaan verrattain verkkainen muuhun albumin antiin nähden, mikä ei kuitenkaan vähennä nimikkokappaleen väkevyyttä vaan pikemminkin vahvistaa sitä. Mommo laulaa verrattain rauhallisesti, mutta kertosäkeistöissä on ponttaa koko yhtyeen voimin. Suurimman euforian antaa kuitenkin teoksen puolessa välissä kuultava sydäntä riipivä kitarasoolo, joka on häkellyttävä. Ja kun loppuun lyödään vielä ”Thundertrainin” kaltainen raivokas päätöskappale, on olo kuin pölkyllä päähän lyödyllä.

Kun ottaa huomioon, miten intensiivisestä ja suoraviivaisesta rockista The Backstabbers on tullut tunnetuksi, on yhtyeen debyyttialbumi hämmentävän monipuolinen. Bändi ei ole kuitenkaan antanut asetelmansa levitä kerralla liian laajalle, vaan se raottaa repertuaariaan hallitusti ja itsevarmasti. Sen takia kuulija muistaa koko pitkäsoiton ajan kuuntelevansa Suomen raivokkainta rock-yhtyettä, joka ei kaihda verta, hikeä eikä kyyneleitä, ja joka sekä elää että hengittää rock ’n’ rollia joka solullaan.

https://www.facebook.com/thebackstabbersofficial/?ref=page_internal

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen