Suomen rockein festari ei pettänyt tälläkään kertaa – John Smith Rock Festival 2019

Neljännen kerran järjestetty John Smith Rock Festival juhlittiin jälleen Laukaassa, kylpylähotelli Peurungan kauniissa järvimaisemissa 18.–20. heinäkuuta. Sivustollamme viime vuoden parhaimmaksi rockfestivaaliksi äänestetty tapahtuma oli tänä vuonna venähtänyt kolmen päivän mittaiseksi, ja kolmen päivän aikana kahdella lavalla nähtiin yhteensä 27 yhtyettä, jotka olivat saapuneet paikalle niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Pääesiintyjinä toimivat ruotsalainen tanssimetalliyhtye Amaranthe, death metal -jyrä Arch Enemy sekä kotimaamme metalliylpeys Amorphis. Muita mielenkiintoisia nimiä edustivat muun muassa ensimmäistä kertaa Suomessa nähty power metal -yhtye Gloryhammer, Islannin metallitunnelmoija Sólstafir sekä rock-ikiliikkuja Michael Monroe. Koko artistikattauksen voit katsoa täältä.

Suomen rockeimmaksi festariksi itseään kutsuva tapahtuma ei ole temmannut titteliään tuulesta, sillä John Smith Rock Festival on kivunnut olemassaolonsa aikana yhdeksi kotimaamme parhaimmista raskaan musiikin festivaaleista. Runsaan ja monipuolisen esiintyjäkaartin lisäksi tapahtuma on tullut tunnetuksi erinomaisista puitteistaan. Eikä John Smith pettänyt paikalle saapunutta festarikansaa tänäkään kesänä, sillä festivaali oli kaikin puolin miellyttävä ja onnistuneesti järjestetty tapahtuma, jonne saapui väkeä kauempaakin. Kolmipäiväinen tapahtuma puhuttelikin festarikansaa siinä määrin, että vain torstaille oli lippuja saatavilla porteilta; muut päivät olivat loppuunmyytyjä.

Tämän vuoden John Smith Rock Festival helli festarikansaa monellakin tavalla. Tätä kesää vaivannut kylmyys ja säiden epävakaus väistyivät viimeinkin tapahtuman alla, minkä myötä kolmipäiväisestä rokkitapahtumasta saatiin nauttia lämpimässä auringonpaisteessa. Myös aiempina vuosina kehuja saaneet järjestelyt ansaitsevat ylisanoja tälläkin kertaa. Alue oli järkevästi organisoitu, erilaisia kauppakojuja sekä ruokapaikkoja oli useita, käymälöitä oli riittävästi ja yleisestä turvallisuudesta huolehtivat lukuisat järjestyksenvalvojat. Paikkana Peurunka on upea, sillä vehreä puistoalue on vesistön ja metsän ympäröimää suomalaista sielunmaisemaa, jonka takia alueella viihtyy vaikkei musiikkiesityksiin aina jaksaisi perehtyä.

Musiikista nauttimiseen John Smith Rock Festival tarjosi totutusti ehkäpä paremmat olosuhteet kuin mikään muu festivaali kotimaassamme. Erityisesti aikataulutuksen suhteen järjestelyt olivat onnistuneita, sillä kaksi lavaa tarjosivat esityksiä katkeamattomana ketjuna festaripäivien alusta niiden loppuun saakka. Tästä syystä yksikään yhtye ei jäänyt näkemättä sen takia, että aikataulut menisivät päällekkäin. Erityisesti myös aiempina vuosina kehuja ansainnut päälava osoitti erinomaisuutensa tälläkin kerralla. Rantaan pystytetty lava on miellyttävästi loivan rinteen juurella, minkä takia myös kauempana esityksiä katselleet näkivät esteettömästi lavalle saakka. Tällä kertaa myös lavojen edustalla olleet, katsomon kahtia jakaneet metalliaidat loistivat poissaolollaan, minkä ansiosta yleisöä ei tarpeettomasti jaettu kahteen erilliseen katsomolohkoon.

Kolmen päivän aikana tarjolla olikin monenkirjava joukko erilaisia musiikkiesityksiä, jotka nostattivat tunnelmia laidasta laitaan. Kaaoszine oli paikalla tsekkaamassa viikonlopun keikat, joista otetaan tarkempaan syyniin jokaisen päivän pääesiintyjän lisäksi kolme muuta esitystä, jotka jäivät erityisen voimakkaasti mieleen syystä tai toisesta.

Torstai 18.7.

AVATAR

Avatar
Harvemmin itselle tuntemattomat yhtyeet aiheuttavat vastaavanlaista ärsytystä kuin ruotsalainen Avatar. Jo pelkästään bändin promokuvissa irvistelevät hahmot aiheuttavat puistatusreaktion, minkä takia yhtyeen musiikkiin ei ole edes halunnut perehtyä sen syvällisemmin. Bändin keikalle pyrin tästä huolimatta lähtemään avoimin mielin, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että samaa naaman vääntelyä oli tarjolla myös livemuodossa. Vaikka yhtyeen liveshow on varsin näyttävä kaikkine lavarekvisiittoineen ja esiintymisasuineen, sai bändin esitys lähinnä huonolle tuulelle. Erityisesti vokalisti Johannes Eckerströmin mumisemat välispiikit olivat siinä määrin vaivaannuttavia, että ne veivät negatiivisella tavalla huomion niistä pienistä hyvistä hetkistä, joita bändin moneen taipuvassa musiikissa oli. Osa pitää bändin meininkiä varmasti hauskana ja hyvällä tavalla outona, mutta vähemmän yhtyettä kuunnellut ei voinut kuin pyöritellä silmiään. Avatarin levyihin ei tule tutustuttua tämän perusteella jatkossakaan.

Kontrust
Itävaltalainen crossover-yhtye Kontrust tarjosi festaritorstain suurimmat WTF-hetket omintakeisella meiningillään sekä rokkilavoille kyseenalaisesti sopivalla vaatetuksellaan, sillä yhtye olisi ulkokuorensa perusteella sopinut paremminkin käyskentelemään jonnekin Keski-Europaan Alppialueille. Hyvinkin erikoisista musiikkivideoista tunnettu bändi tarjosi kipakan setin äkkiväärää metallimusiikkia, josta löytyi niin mukana hoilattavia kertosäkeitä kuin raskaampia hetkiä, joiden aikana sai puida nyrkkiä ilmaan. Vaikka etukäteen olin varma, etten ollut yhtyeeltä ikinä kuullut yhtäkään kappaletta, niin kyllähän seasta löytyi tuttujakin biisejä, kuten menevä ”Just Propaganda”. Tarttuvasta musiikista huolimatta suurimman huomion vei kuitenkin bändin rähinävokaaleista vastannut Stefan Lichtenberger, jonka omintakeiset tanssiliikkeet aiheuttivat hilpeyttä yleisön seassa. Viihdyttävyydestään huolimatta huomasin kaipaavaani lavalle sitä samaa sekopäisyyttä, jota bändin musiikkivideot tarjoavat, sillä livemuodossa vastaavanlaiseen outoiluun ei ylletty.

KONTRUST

Kamelot
Torstain isoihin nimiin lukeutunut Kamelot tarjosi festaritorstain ristiriitaisimman keikan. Suureksi bändiksi mieltämäni yhtye ei vetänyt päälavabändin ansaitsemalla tavalla yleisöä paikalle, sillä lähelle eturiviä pystyi helposti pujottelemaan vielä keikan loppuvaiheessa. Vakavamman ongelman muodosti kuitenkin soundipuolen puuroisuus, jonka takia yhtyeen esityksestä ei meinannut saada mitään selvää. Esimerkiksi ”When the Lights are Down”-kappaletta ei meinannut edes tunnistaa, sillä syntikka ja lauluosuudet hukkuivat täysin rumputulituksen sekä kitaroiden sekaan. Hieman balsamia haavoille tarjottiin keikan loppupuolella, jonka aikana äänimaailmaan saatiin jostain ongittua sitä paljon kaivattua terävyyttä. Tämän ansiosta yhtyeen parhaimpiin kappaleisiin lukeutuva ”Karma” kuulosti jopa siedettävän hyvältä. Bändi veti ongelmista huolimatta keikkansa varsin hyvällä sykkeellä, mutta oli harmillista, ettei albumeilla kuultavaa monitasoisuutta saatu tuotua esille livemuodossa. Kaiken kruunasi keikan lopuksi ilmoille ammuttu ilotulitus, jonka ajoitus oli sen verran pielessä, että paukut alkoivat jytistä taivaalle vasta siinä vaiheessa, kun suuri osa yleisöstä oli jo matkalla seuraavan esiintyjän keikalle. Epäilemättä loppuhuipennukseksi tarkoitettu ilotulitus muuttui tästä syystä varsinaiseksi antikliimaksiksi, joka alleviivasi surullisella tavalla Kamelotin keikan kaksijakoisuutta.

KAMELOT

Amaranthe
Torstain pääesiintyjä Amaranthe on nopeassa ajassa kivunnut suureen suosioon, ja yhtyeen tanssimetalli tuntui myös Laukaassa olevan festariyleisön mieleen. Päälavan eteen oli kerääntynyt sen verran runsas ihmisjoukko, että tästä pystyi päättelemään yhtyeen esityksen olleen monelle päivän odotetuin. Pieniä kokoonpanomuutoksia oli tehty, sillä vakikitaristi Olof Mörck ei Laukaaseen saapunut hääjuhlan vuoksi, joten kitaran varressa nähtiin Dynazty-mies Rob Love Magnusson. Tuuraajalla vahvistettu Amaranthe vetikin energisellä otteellaan lähes puolitoista tuntia kestäneen keikan, josta ei puuttunut tanssittavia rytmejä, raskaampia repäisyjä tai efekteinä käytettyjä liekkisuihkuja, jotka lämmittivät mukavasti kesäillan kohmettamia faneja. Yhtyeen fanit saivat nauttia hyvällä äänenlaadulla kuorrutetusta esityksestä, ja yleisön reaktioista päätellen bändin meno maittoi monelle.

Amaranthea vähemmän kuunnelleena en kuitenkaan huomannut lämpiäväni bändin ulosannille. Vaikka oli hienoa seurata kolmen erilaisen vokalistin saumatonta yhteistyötä, alkoi yhtyeen musiikki hyvin nopeasti toistaa itseään häiritsevän paljon. Tämä johti lopulta siihen, että festaripäivän väsymys alkoi enenevissä määrin painamaan jaloissa keikan edetessä, ja lopulta olisin ollut valmis maksamaan mitä tahansa siitä, että esitys loppuisi. Yli 20 kappaletta käsittänyt keikka oli yksinkertaisesti liian pitkä, jotta siitä olisi voinut nauttia satunnaisempikin katsoja. Kärsimystä pitkitti entisestään keikan loppupuolella tarjoiltu tyhjänpäiväinen rumpusoolo sekä ylipitkä välispiikki, joiden aikana väsymys muuttui suoranaiseksi ärtymykseksi. Joskus liika on vain liikaa. Yhtyeen musiikki ei edelleenkään ole minun juttuni.

AMARANTHE

Perjantai 19.7.

Wintersun
Yleisömäärästä päätellen Wintersun oli yksi perjantain odotetummista nimistä, sillä keikkaa oli saapunut seuraamaan suurilukuinen yleisö. Tänä vuonna 15 vuoden rajapyykin saavuttanut Wintersun on juhlinut merkkivuottaan soittamalla debyyttialbuminsa kokonaisuudessaan keikoillaan, ja tätä oli tarjolla myös tällä kerralla. Odotukset keikkaa kohtaan olivat kuitenkin jännityksensekaiset, sillä yhtyeen massiivinen ja monitasoinen musiikki on ollut erityisesti soundiensa puolesta haastavaa siirtää livemuotoon. Onneksi tällä kertaa tästä ei muodostunut ongelmaa, sillä pienestä tukkoisuudesta huolimatta festariyleisö sai nauttia hyvällä sykkeellä esitetystä musiikista, joka kuulosti vieläpä erityisen hyvältä. Wintersun on livebändinä erinomainen tapaus, sillä vaikka yhtye ei ole julkaissut uransa aika kuin kolme täyspitkää, nämä ovat sisällöltään silkkaa timanttia. Erityisesti bändin debyyttialbumi on laadultaan niin kovatasoinen, että kiekon kappaleet muodostavat settilistasta varsinaisen hittikimaran. Wintersun osoittikin suvereenilla tavalla, miksi se on nykyisellään yksi kotimaamme metallimusiikin suuruuksista. Erityisesti kauniita melodioita sisältävät kappaleet ”Sleeping Stars” sekä ”Death and the Healing” olivat niin komeaa kuultavaa, että kuumasta auringonpaisteesta huolimatta kylmät väreet kulkivat läpi koko vartalon.

WINTERSUN

Antony Parviainen Trio
Harhauttavasti nimetty Antony Parviainen Trio ei nimestään huolimatta ollut trio, sillä lavalla nähtiin laulajamaestron lisäksi viisi musiikkoa, jotka esittivät Iron Maiden -covereita muun muassa sellon, kontrabasson ja akustisen kitaran voimin. Vaikka tulkinnat olivat mielenkiintoisia ja viihdyttäviä, huomasin pakostakin kaipaavani näihin lisää särmää, joka tällä soitinkannalla jäi uupumaan – sähkökitaraa kun hyödynnettiin lähinnä soolojen aikana. Keikka oli kuitenkin antoisa lukuisten klassikkobiisien ansiosta, sillä keikalla kuultiin menevät versiot muun muassa kappaleista ”Revelations” ja ”The Evil That Men Do”. Erityismaininnan ansaitsee vokalistina häärivä Antony Parviainen, joka tulkitsee rautaneidon kappaleita nykyisellään paremmin kuin Bruce Dickinson itse.   Vaikka sitä pientä terää jäi kaipaamaan, oli yhtyeen latobändihenkinen keikka toimiva elämys. Lavalta uupuivat vain heinäpaalit, jotta tunnelma olisi ollut täydellinen.

ANTONY PARVIAINEN TRIO

Gloryhammer
Suomessa ensiesiintymisensä tehnyt Gloryhammer oli itselleni ennakkoon koko festareiden odotetuin esiintyjä. Bändin tarttuvilla melodioilla ryyditetty ja huumorilla rikastettu power metal on albumimuodossa toiminut erittäin hyvin, minkä myötä yhtye on lyhyessä ajassa kivunnut kuuntelulistoillani erittäin korkealle. Eikä odotuksia vähentänyt yhtyeen aiemmin tänä vuonna julkaisema kolmas studioalbumi ”Legends from Beyond the Galactic Terrorvortex”, joka on helposti yksi yhtyeen parhaimmista albumeista. Nykyisellään bändi pystyykin rakentamaan settilistan, josta löytyy  hittibiisiä hittibiisin perään. Eikä Gloryhammer pettänyt, sillä yhtyeen erinomaisella soundilla ja hilpeällä lavashow’lla kuorrutetty esitys oli helposti koko festareiden paras veto, josta ei moitittavaa löytynyt. Energisesti ja hyvällä sykkeellä esiintynyt Gloryhammer tarjoili huippukappaleista koostuneen keikan, jonka aikana kuultiin muun muassa uutuusalbumin parhaat vedot ”Masters of the Galaxy” sekä ”Hootsforce” kuin myös vanhemmat hittibiisit ”Universe on Fire” ja ”Angus McFife”. Yleisön vastustamattomalla tavalla mukaansa kaapannut yhtye on livebändi vailla vertaa, ja sitä voi suositella jokaiselle, jota tarttuvilla melodioilla ja laukkaavilla rytmeillä ryyditetty voimametalli kiinnostaa vähääkään. Bändin keikka oli yksi parhaimmista esityksistä, joita on tullut moneen vuoteen todistettua. Yksisarvisilla, mahtivasaralla ja peikoilla ei yksinkertaisesti voi epäonnistua.

GLORYHAMMER

Arch Enemy
Perjantain pääesiintyjä Arch Enemy oli monelle festareiden odotetuin nimi, ja tämän näki myös paikalle kerääntyneesta yleisömäärästä. Bändi repäisikin tiukan puolitoistatuntisen, josta ei puuttunut menoa ja meininkiä. Soundipuoli oli viimeisen päälle tikissä, ja vokalistin tontilla Alissa White-Gluz veti murinansa yhtä vahvalla tavalla kuin albumimuodossa. Runsaasti liekkisuihkuja hyödyntänyt keikka lämmitti paikalle saapunutta yleisöä, joka oli intensiivisesti mukana aina rinteeseen jäänyttä ihmisjoukkoa myöten. Yhtyeen tiukka keikka imaisi mukaansa siinä määrin, että esitys tuntui loppuvan aivan liian nopeasti. Tätä olisi mielellään seurannut pidempäänkin. Settilistasta löytyi yhtyeen kovimmat kappaleet, joista erityisesti keikan päätöksenä kuultu ”Nemesis” nostaa jokaisella kerralla ihokarvat pystyyn. Harvalla yhtyeellä on heittää keikan päätökseksi vastaavanlaista kultakimpaletta, ja veto sai muutenkin hyvin mukana eläneen yleisön kiristämään tahtia vielä entisestään ennen keikan päättymistä. Arch Enemyn keikasta jäi niin hyvä fillis, että tästä innostuneena täytynee paneutua yhtyeen tuotantoon aiempaa syvällisemmin.

ARCH ENEMY

Lauantai 20.7.

Viikate
Rautalankametallin sanansaattaja Viikate on tänä kesänä ollut liikenteessä juhlavuoden merkeissä, sillä kymmenen vuotta sitten julkaistiin yhtyeen parhaimmistoon lukeutuva menestysalbumi ”Kuu Kaakon Yllä” sekä ”Kesävainaja”-EP, jotka yhtye on pyöreiden vuosien kunniaksi soittanut kokonaisuudessaan kesän keikoillaan. Tästä syystä odotukset bändin esitystä kohtaan olivat pilvissä, mutta yhtye ei valitettavasti näihin pystynyt vastaamaan. Ulosantiin pyrittiin kuitenkin saamaan uusia sävyjä, sillä yhtye oli vahvistettu kosketinsoittajalla, joka toi erityisesti rauhallisimpiin kappaleisiin ”Aaveissa vainko olet mun” sekä ”Avoimen maan äärellä” mukavaa lisäsyvyyttä. Keikasta jäi kuitenkin kädenlämpöinen fiilis, sillä yhtyeen vähäeleinen esitys ei nostanut suurempaa hurmiota. Näin spesiaalin keikan olisi luullut jollain tavalla näkyvän kovempana tekemisen meininkinä, mutta bändi tuntui vain vetävän keikan muiden joukossa. Tästä syystä myös yhtyeen tavaramerkiksi muodostuneet, vähintäänkin epäilyttävät välispiikit eivät jaksaneet suuremmin sytyttää. On lähes harmillista, kuinka mitäänsanomattomalta näin kova biisikattaus saatiin kuulostamaan.

VIIKATE

H.E.A.T
Päätöspäivän suurimpiin yllätyksiin lukeutui ruotsalainen AOR-yhtye H.E.A.T, jonka melodisia koukkuja vilissyt musiikki oli varsin miellyttävää kuultavaa myös niille ihmisille, jotka eivät yhtyeen tuotantoon olleet aiemmin perehtyneet. Yhtyeen helppotajuinen ja iskevä musiikki kun tuntui tarttuvan kuuloelimiin kärpäspaperin lailla. Musiikkia tehokkaammin iski kuitenkin yhtyeen vokalistina toimiva Erik Grönwall, jonka lavameininkiä oli pakko jäädä seuraamaan koko keikan ajaksi. Rokkikukon elkein lavalla keikkunut mies todella otti yleisönsä, sillä hahmo heilui lavalla milloin missäkin, kävi laulamassa yleisön edessä, kiipeili lavasteissa ja heittäytypä laulaja myös yleisön käsivarsille, joka kuljetti miestä pienen kierroksen katsojien seassa. Miehen lavamenossa on samanlaisia elkeitä kuin yhtyeen jälkeen esiintyneellä Michael Monroella, joka tosin pisti omassa setissään vieläkin paremmaksi kiipeillessään korkealla lavasteissa. H.E.A.T oli mielenkiintoinen tuttavuus, johon täytynee tutustua tarkemmin myös levymuodossa.

H.E.A.T

Sólstafir
Islantilainen, tunnelmallista metallia soittava Sólstafir on tullut itselleni tutuksi lähinnä hitaamman ja raskaamman materiaalinsa kautta yhtyeen runsaan tuotannon jäädessä muuten tuntemattomaksi. Siksi keikan alkupuoli aiheutti lähinnä hämmästystä, kun yhtye rykäisi esityksen alkajaisiksi ilmoille lähes radiokelpoiselta kuulostavan ”Dagmál”-kappaleen. Ihmetys ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä tämän jälkeen päästiin niihin tunnelmiin, josta yhtye oli itselleni tullut tutuksi. Erityiseisti ”Bláfjall”-kappaletta edeltänyt, masennuksesta kärsiville ihmisille osoitettu riipivä välispiikki ja itse kappale tuntuivat kumpuavan jostain niin syvältä vokalisti Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason sisimmästä, että vetoa huomasi seuraavansa syvän liikutuksen vallassa. Vaikka yhtyeen islanninkielisistä sanoituksista ei mitään ymmärräkään, bändin musiikin kaihoisat melodiat, raskaampi ilmaisu sekä melankolinen tunnelma iskevät suoraan suomalaiseen sielunmaisemaan. Yhtyeen väkevä esitys oli yksi festareiden parhaimmista.

SÓLSTAFIR

Amorphis
John Smith -festareiden kestovieras Amorphis sai kunnian päättää koko tapahtuman, sillä yhtye oli pestattu lauantain pääesiintyjäksi. Etukäteen tämä aiheutti lähinnä ihmetystä, sillä yleensä pääesiintyjät ovat yhtyeitä, jotka eivät ole aivan jokapäiväisiä tapauksia kotimaamme festaritantereella. Amorphis on kuitenkin kiertänyt Suomen festareita tiuhaan tahtiin viime vuosien aikana, minkä myötä bändi on tullut nähtyä jo lukuisia kertoja. Tästä syystä odotukset keikkaa kohtaan eivät olleet erityisen suuret.

Vaan myönnettävä se on, että Amorphis on kasvanut pääesiintyjän mittoihin. Yhtyeellä on vyöllään iso liuta kovatasoisia albumeita, joista uutuuslevy ”Queen of Time” edustaa vain jäävuoren huippua. Näiltä kiekoilta on helppo ammentaa sen verran laadukas settilista, että mukana voi halutessaan hoilata koko keikan keston. Myös tällä kertaa bändi paljasti vahvuutensa metallisuuruden elkein, sillä tarjolla oli upeaa menoa niin näkö- kuin kuuloaistillekin. Lavarakennelma oli erittäin näyttävästi verhoiltu uutuusalbumin teeman mukaisesti, ja lavashow’ta tuettiin hienosti valojen sekä varjojen leikillä. Biisikattaus oli myös erinomainen, sillä mukana oli sopivassa suhteessa uutta sekä vanhaa. Erityisesti mieltä lämmitti uudelta albumilta kuultu ”Heart of a Giant”, jonka kuulemista livemuodossa olin odottanut jo pidemmän aikaa.

AMORPHIS

Vaikka yhtyeen on nähnyt jo lukuisia kertoja, jaksaa aina hämmästyä siitä, miten tiukalta bändi lavalla kuulostaa. Soundipuoli oli tälläkin kertaa ensiluokkaista, sillä kappaleiden jokaisen yksityiskohdan kuuli niin selkeästi, että tämän olisi voinnut luulla tulevan suoraan levyltä. Myös vokalisti Tomi Joutsenen moneen taipuva ääni aiheuttaa joka kerta kylmiä väreitä varsinkin syvältä lähtevien murinoiden ansiosta. Yhtyeen esitys oli ensimmäisen kappaleen aikana kuultua pientä teknistä ongelmaa lukuun ottamatta juuri sitä, mitä yhtyeeltä voi odottaa. Amorphis on livebändi parhaasta päästä, ja sen keikat ovat viimeistä piirtoa myöten täydellisesti toteutettuja. Vaikka yhtyeen esitykset ovat hieman kärsineet varsinkin koti-Suomessa inflaatiosta, on metalliryhmän livemenosta pakko nauttia joka kerta. Bändin hienon esityksen myötä upea festariviikonloppu sai arvoisensa päätöksen.

Teksti: Jesse Kärkkäinen
Kuvat: AJ Johansson

Kommentoi julkaisua