”Suomen rockein festari” John Smith keräsi rock-musiikin ystävät kahdeksi päiväksi Laukaan Peurunkaan

John Smith Festivaali järjestettiin toista kertaa Laukaan Peurungassa 21. -22.7.2017. ”Suomen rockein festari” sai minutkin lähtemään naapurissani järjestettävää Tikkurila Festivaalia karkuun. John Smith Festivaalit alkoivat valitettavan sateisella säällä, mutta onneksi olin pakannut mukaani kunnon sadetakin, joka erottui hyvin yleisöstä keltaisen värinsä vuoksi. Muutama Ultra Bra -kuittailukin tuli.

John Smithissä oli kaksi ulkolavaa, Soundi-lava ja City-lava, ja jatkoilla hotellin sisätiloissa kolmas Kaaoszine-lava. Ulkolavoilla bändit esiintyivät vuorotellen, eli harmillisia päällekkäisyyksiä ei tullut.

Perjantai 21.7.2017

Perjantaina päälavan korkkasi suomalainen Before the Dawn ainoalla erikoiskeikallaan juhlistaakseen 10 vuotta täyttävää ”Deadlight”-albumiaan. Yleisö näytti siltä, että tätä oli odotettu todella kauan. Aika kova keikka olikin, kun jopa vesisade lakkasi. Sosiaalista mediaa seuranneena keikalla oli paljon myös ulkomailta tulleita faneja. Päälavalle oli hyvä näkyvyys kauempaakin, koska lava oli rakennettu alamäkeen; lavan taustalla komeili Peurunkajärvi.

VIP-liput menivät hyvin kaupaksi, ja ainakin lauantai oli loppuunmyyty. VIPissä parasta mielestäni on se, että ei tarvitse jonotella vessaan tai juomia, siihen kuuluu ruokabuffet ja VIP-teltassa soitti pari bändiäkin. Tämän lisäksi tapahtuma oli K-18, ja alue oli kokonaan anniskelua, eli alueella sai kävellä kalja kädessä mihin vain. Vessoihin ei tarvinnut jonotella eikä juomiakaan jonotellut kuin maksimissaan kolme ihmistä kerrallaan. Aika vippiä mielestäni, vaikka ei VIP-lippua kaulassa roikkuisikaan! Ruokatarjonta tosin olisi mielestäni voinut olla monipuolisempaa. Juomatarjonnasta John Smith saa kyllä pisteet, koska tarjolla oli muutakin kuin olutta ja lonkeroa.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus veti hyvin yleisöä päivän toisena päälavaesiintyjänä. Olin ennakkoluuloinen, koska yhtye ei kuulu suosikkeihini, mutta pakko silti todeta, että tuore ”Suomi sata vuotta” -biisi on tehnyt minuun vaikutuksen mukaansa tempaavalla kertosäkeellään. Yleisössä ei kovin monta nuorta kasvoa näkynyt, ja muutenkin nämä festarit taisivat olla enimmäkseen ”aikuiseen makuun”.

Mustasch on bändi, jota on soitettu radiossa kyllästymiseeni asti, enkä sen takia ole koskaan bändistä innostunut. Nyt olen, nimittäin jätkät vetivät aivan sairaanhyvän keikan päälavalla. Minä kaipaan keikoilla vähän jännitystä ja vau-fiiliksiä, ja ne Mustasch onnistui luomaan. Bändin rumpali Robban Bäck teki suuren vaikutuksen näyttävällä ja taiturimaisella soitannallaan: vau-fiilis check! Yhtyeen solisti Ralf Gyllenhammar otti välittömästi yleisön haltuun: välillä lainaamalla olutta eturivistöstä ja muutenkin pitämällä koko ajan kontaktia yleisöön yllä. Myös lavan edustalla olevat valokuvaajat saivat osuutensa, kun Gyllenhammar kutsui yhden valokuvaajista lavalle kanssaan ja tämä pääsi ottamaan yleisöstä kuvia.

Perjantain festari-illan päälavalla päätti suomalainen Amorphis, bändi joka ei petä koskaan. Tässä vaiheessa iltaa alkoi olla jo pimeää ja bändin kirkkaat ja värikkäät valot sokeuttivat hetkittäin, mutta lava näytti upealta kaukaakin. Yhtyeen laulaja Tomi Joutsenessa on jotain kiehtovaa ja melkeinpä maagista. En tiedä, johtuuko se mahtipontisesta musiikista vai intiaanimaisesta olemuksesta, luultavasti kokonaisuudesta. Yhtyeen ehkä tunnetuin hitti ”House of Sleep” sai viimeistään kaikki laulamaan mukana, ja ilmassa oli oluenhuuruista yhtenäisyyden tunnetta.

Jatkobileet tarjosi Kaaozine-lavalla esiintynyt Wolfheart. Lava oli rakennettu Peurungan hotellin sisätiloihin, ja oli ihan kiva päästä vähän lämmittelemään sateisen päivän jälkeen. Todella moni jaksoi vielä paikalle niinkin myöhään, vaikka suuri osa joutuikin menemään suoraan taksi/bussijonoon jatkojen sijaan. Jo aikaisemmin päivällä Before the Dawnissa vaikuttanut Tuomas Saukkonen nousi lavalle toistamiseen, nyt Wolfheartin solistina. Tämä bändi oli minulle ihan uusi tuttavuus, enkä edes aluksi tiennyt, että Saukkonen laulaa tässäkin. Olisin halunnut jäädä tutustumaan bändiin, mutta valitettavasti väsymys vei voiton, enkä jaksanut jäädä paria biisiä pidemmäksi.

Lauantai 22.7.2017

Aamu alkoi Peurungan kylpylähotellin aamupalalla, ja siellä olivat niin yleisö kuin artistitkin yhdessä kahvilla. Suomi on siitä hieno maa, että aika pidättyväisen kansan keskellä saavat artistitkin olla rauhassa muutamia yhteiskuvapyyntöjä lukuun ottamatta. John Smith Festarit oli järjestetty kylpylähotelli Peurungan ympäristöön, ja kylpylä, ravintolat ja hotelli kokonaisuudessaan olivat rock-kansan käytössä koko viikonlopun. Mikäli haluaa ensi vuonna majoittua hotellihuoneessa, täytyy olla ajoissa liikkeellä, sillä huoneet varataan nopeasti loppuun. Itse sain tänä vuonna tuurilla peruutushuoneen automatkalla Laukaalle, tai kuten paikalliset lausuvat: ”Laukaaseen”.

Perjantaina oli ollut järjestäjän puolesta jonkinlaista bussihäslinkiä, ja huomasin, että päälavan mäessä monet liukastelivat märällä nurmikolla ja mudassa. Lauantaina tuli sosiaaliseen mediaan tiedote siitä, että bussijärjestelyt hoidetaan paremmin ja päälavan mäkeä on peitetty enemmän puulastusekoituksella. Minusta puutteita parannettiin hienosti jo seuraavaa päivää varten. Pari asiaa festareista jäi kyllä askarruttamaan: ensimmäinen outo asia, josta en mitään tiennyt, oli nimmareidenjakokoju, jossa en koskaan nähnyt ketään. Ja toinen asia oli muutamissa paidoissakin vilahtanut kysymys: ”Who the hell is John Smith?”

Tapahtuman juontaja Esko Eerikäinen kutsui tasan 13.30 päälavalle päivän ensimmäisen esiintyjän Reckless loven. Voisin väittää olevani tyypillinen rokkari ja rakastan sitä, että Suomesta löytyy muutamia aika perinteisiä kasarirokkibändejä. Yleisö oli vielä aika unessa, mutta yhtyeen seksisymboliksikin noussut laulaja Olli Herman oli kovin ymmärtäväinen ja vitsaili unisesta yleisöstä muutaman kerran. Keikka lähti käyntiin perinteiseen tapaan ”Animal Attraction” –biisillä, joka sai yleisön nopeasti hereille. Keikka oli tapansa mukaan hymyilyttävä, energinen, viihdyttävä, iloinen ja juuri sitä, mitä toivoin sen olevan.

Itselleni yksi odotetuimmista artisteista oli jyväskyläläinen Psychework. Yhtyeen laulaja Antony Parviaisen laulusuoritus oli ihokarvat pystyyn nostattavaa, Parviainen kuulostaa hyvin paljon Iron Maidenin Bruce Dickinsonilta, mutta biiseissä on sellaista mahtavaa maailmanlopun meininkiä. Parviaisen esiintyminen oli synkkää mutta uskottavaa, enkä tuntenut minkäänlaista myötähäpeää. Maailmanlopun fiilistä lisäsi keikan puolivälissä alkanut rankkasade. Yleisökatoa ei kuitenkaan onneksi tapahtunut, vaan Soundi-lavan nurmikentän peitti sadetakkimeri.

Seuraavana ”pakko nähdä” -listallani oli tanskan ylpeys D-A-D, joka räjäytti pankin päälavalla iltapäivällä. Monia varmasti huvitti yhtyeen basisti Stig Pedersenin hullunkurinen asu ja erikoiset bassokitarat. Ei meinannut Pedersen pysyä lainkaan paikallaan vaan kiipeili milloin missäkin vahvistimen päällä. Keikka alkoi ”Riskin’ it all” -biisillä. Keikka oli vauhdikas, menevä ja energinen, ja upeaääninen Jesper Binzer kävi nostattamassa tunnelmaa yleisön välissä menevällä kulkuväylällä, mistä yleisö sekosi niin, että kulkuväylän aitausta jouduttiin asettamaan uudelleen.

D-A-D väsytti varmasti yleisöä jonkin verran, joten tässä välissä oli hyvä haukata vähän happea. VIP-lippujen haltijat kerääntyivät VIP-telttaan kuulemaan Antony Parviainen feat. Marco Hietala & Tuple Salmelaa, ja lavalla nähtiin vaikka minkälaista instrumenttia ja laulajaa. Yhtyeeltä kuultiin lukuisia tunnettuja cover-hittejä, ja keikalla kunnioitettiin myös Chris Cornellin muistoa soittamalla Soundgardenin ”Black Hole Sun”. Tunnelma olisi voinut päästä herkempiinkin sfääreihin, mutta etenkään Marco Hietalan humoristinen esiintyminen ei antanut valtaa liialle herkistymiselle. Vähän tuli Raskasta Joulua –fiilis tuosta esityksestä, mutta se ei haitannut vaan oli mukava hetki rauhoittua. Vähän harmittaa, että tämä suotiin vain VIP-vieraille, mutta ehkä tämä oli  juuri niitä isoimpia syitä ostaa tuo VIP-lippu.

Olin ihan varma, että Mokoma vetäisi akustisen keikan, mutta sekoitin sen tulevaan Oulun Qstockin keikkaan. Hyvä niin, koska edellisestä Mokoman keikasta on nyt muutama vuosi, mikä on liikaa, eikä akustinen veto näin pitkän tauon jälkeen olisi riittänyt. Bändi päräytti keikan käyntiin biisillään ”Kuollut, kuolleempi, kuollein”,  ja nyrkit olivat ilmassa täpötäydellä Soundi-lavan nurmikentällä. Ihmisiä oli valtavasti, ja luulen, että yhtye olisi todella tarvinnut isomman lavan, vaikka toisaalta tässä pienemmässäkin oli oma tunnelmansa. Itse innostuin erityisesti ”Punainen kukko” ja ”Sinä riität” -biiseistä, kuten aina. Mitään kunnollista moshpittiä en yleisössä nähnyt, mutta luulen sen johtuneen siitä, että paikalla ei juuri nuorisoa ollut.

Tämä koko nurmikentän kööri siirtyi odottelemaan päälavalle Children Of Bodomia, ja ilmassa oli selkeästi pientä jännitystä. Yllätykseksi lavan näytöille pamahtikin video, jossa CyHran laulaja Jake E ilmoitti, että John Smith Festarit järjestetään myös vuonna 2018 ja hän saapuu bändinsä kanssa esiintymään. Videon jälkeen tapahtuma-alueelta oli mahdollista ostaa early bird -lippuja, joita tuli myyntiin 300 kappaletta. Vihdoin lavalle astui Alexi Laiho kumppaneineen ja aloitti puolentoista tunnin mittaisen tykityksen. Peurungassa kuultiin yhtyeeltä aika nostalginen setti:: biisejä soitettiin vain yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Tämä oli minulle vuoden sisällä kolmas Children Of Bodomin keikka ja ylivoimaisesti näistä kaikista paras. Alexi Laihon taidot eivät ruostu, vaan päinvastoin ote paranee vuosi vuodelta. Voi vain ihailla, miten tämän kitaravirtuoosin sormet toimivat kuin pieni tehdas. Alexi Laiho varmisti yleisöltä kaksi kertaa: ”Haluatteko lisää?” Ja lisäähän oli saatava. Keikka päättyi upeaan ilotulitukseen, ja olisi voinut luulla, että John Smithit on nyt juhlittu.

Vaan ei: kolme bändiä oli jätetty Children Of Bodomin jälkeen. Mielestäni vähän huono veto, koska Bodom oli selkeä pääesiintyjä ja sillä mahtipontisin esitys, joka imi viimeisetkin mehut yleisöstä. Kuitenkin joitain energian rippeitä oli jäljellä, sillä porukka oli valunut katsomaan 2 Times Terroria Soundi-lavalle. Tämä yhtye oli panostanut pyroihin varmaankin eniten. Tulipalloa ja jos jonkinlaista liekkiä puski koko ajan, ja voi olla, että eturiviläisille tuli hiki.

Festivaalijuhlat päätti päälavalla suomalainen Sonata Arctica, tässä vaiheessa omat energiat olivat jo aika lopussa. Tuntuu kuin loppuhuipennus olisi ollut jo, nähtiinhän ilotulituskin! Sonata Arctica loi yleisöön positiivista fiilistä, ja yhtyeen solisti Tony Kakko jaksoi hymyillä ja laulaa. Kun”Tallulah” alkoi soida, yleisö herkistyi ja alkoi keinua biisin tahtiin – minuun taas iski väsymys. Oli pakko jättää keikka kesken ja mennä syömään jotain, ennen kun kaikki muutkin menevät. Halusin nimittäin nähdä Kaaoszine-lavalla esiintyvän Swallow the Sunin. Olen joskus kuullut muutaman biisin, mutta tämä yllätti minut positiivisesti, ja ai että minä tykkäsin. Tämä melankolista doomia soittava yhtye oli oiva valinta päättämään nämä heinäkuiset karkelot. Olo oli jopa vähän haikea. Ensi vuonna uudestaan!

Teksti ja kuvat: Jessica Johanson