Suomen rockein ja kaunein – John Smith Rock Festival 21.-23.7., osa 1/3

Suomen rockein, viihtyisin ja kaunein. Laukaassa menneenä viikonloppuna viidettä kertaa juhlittu John Smith Rock Festival ei ole sitä kaikkea vain itsensä mielestä, vaan vuolaita kiitoksia on sadellut kävijöiden taholta vuosi toisensa jälkeen. Ainakin Kaaoszinen ja Soundin viime vuosien äänestyksissä John Smith Rock Festival on valittu Suomen parhaaksi rockfestivaaliksi, ja ensimmäistä kertaa tapahtumaan tänä vuonna osallistuneena havaitsin kehut varsin ansaituksi. Kolmen päivän aikana festivaaleilla esiintyi kolmisenkymmentä artistia, ja torstain kattaukseen mahtuivat muun muassa Battlelore, Northern Kings, Steve ’N’ Seagulls, Dark Tranquillity, Soen ja Stam1na.

Kuten festivaaleilla yleensäkin, myös John Smithissä oli omat alkuhämminkinsä. Olin tavanomaisuudesta poiketen ja tilaisuuden tullen päättänyt osallistua tapahtumaan VIP-lipulla mediapassin sijaan, mistä koitui ensialkuun omat kommervenkkinsä. Siinä missä tavalliset liput sai vaihdettua rannekkeisiin jo ennen tapahtumaa, täytyi VIP-asiakkaiden suorittaa vaihto tapahtuman porteilla. Seurauksena oli nurinkurinen näytelmä, jossa peruslippunsa rannekkeisiin ennakkoon vaihtaneet kävelivät tapahtumaporteista sisään kuin vettä vain, ja VIP-kaista seisoi tukkeutuneena hitaaseen rannekkeenvaihtoon ja paahtavaan helteeseen tuskastuen. Joskus näinkin päin.

Rane Rautiainen & Paha Kaksonen olikin jo ehtinyt settinsä ehtoopuolelle, kun löysin itseni lavan edustalta. En ehtinyt havainnoimaan paljon yhtyeen keikkaa, mutta lyhyessäkin ajassa kävi selväksi eräs seikka – nimittäin ahkera pyrotekniikan käyttö. Mietin, että jos festareiden avausaktilla liekit lyövät siihen tahtiin, niin millaista mahtaa olla meno sitten festareiden myöhemmillä keikoilla. Rane Rautiainen & Paha Kaksonen ei ollut lainkaan pöllömpi avaus tapahtumalle, ja yhtyeen asenteellinen mutta sopivalla rentoudella soitettu raskas rock viritti korvien väliset asetukset onnistuneesti festaritaajuudelle.

John Smith -festivaalin kaksi lavaa oli nimetty Kaaoszinen ja Radio Rockin mukaan. Ulkoasunsa puolesta lavoja ei voinut kuitenkaan erottaa juuri muusta kuin niitä sivuavista videotauluista: Radio Rock -lavalla screeneillä pyöri videokuvaa meneillään olevasta keikasta, kun puolestaan Kaaoszine-lavalla näytöt oli pyhitetty mainoksille. Järjestely oli siitä nurinkurinen, että Peurunka-järven rantaan sijoitetulle Radio Rock -lavalle oli rinteessä olleelta katsomoalueelta hyvä näkyvyys, kun taas tasaiselle maalle, etäisyydestä riippuen jopa hieman yläviistoon, sijoitettu Kaaoszine-stage olisi hyötynyt livekuvaa pyörittävistä screeneistä huomattavasti enemmän.

Rane Rautiainen & Paha Kaksonen korkkasi viikonlopun juhlallisuudet Kaaoszine-lavalla, kun taas Radio Rock -lavan ensimmäisenä esiintyjänä nähtiin Lappeenrantalainen Battlelore. John Smithin kattavassa ohjelmistossa Battleloren nimi korostui silmissäni siksi, että bändi teki kuluvan kesän alussa näyttävän paluun yhdentoista vuoden julkaisutauolta ”The Return of the Shadow” -albumin muodossa. Levy keräsi Kaaoszinen arviossa ansaitun korkeat pisteet, eikä bändi pettänyt livenäkään. Uljas järvimaisema, sinisenä hohkaava taivas ja paahtavasti porottava aurinko tarjosivat jo itsessään upean taustan Battleloren musiikille, ja kun siihen lisättiin vielä ennakkoluulottomasti käytetyt pyrot, heräsi Battleloren melodinen eeppisyys huikealla tavalla henkiin. Festarit olivat vasta alussa, ja niin lavalla kuin yleisössäkin hyväntuulisuus oli kaikin aistein havaittavissa, joten valittamista ei ollut. Sitten muistin, että VIP-lippuun sisältynyt ruokailu oli sijoitettu porttien ulkopuoliseen ravintolaan ja tarjoilu päättyisi klo 19.00. En raaskinut jättää päivän ruokalipuketta käyttämättä, joten Battleloren viimeiset biisit jäivät kuulematta. Tämänkertaiseen tappiooni saan helpotusta Tampereen Saarihelvetissä, jossa bändi esiintyy lauantaina 6. elokuuta

Ruokatauolta palatessani Wolfheart revitteli rujonkaunista tunnelmointiaan Kaaoszine-lavalla. Bändi julkaisi muutama päivä sitten ensimmäisen maistiaisen syyskuussa ilmestyvältä ”King of the North” -pitkäsoitoltaan, ja John Smithissä meno kuulosti siltä, että syksyn keikkaohjelmistoon on syytä merkitä päivämäärä 22.9. Silloin Wolfheart soittaa nimittäin albumin julkaisukeikan Helsingin Tavastia-klubilla.

Kotimaisten eturivin metallilaulajien tähdittämä Northern Kings jäi minulta väliin alkukuun Tuska-festivaaleilla, joten riemuni oli sitä suurempi päästessäni paikkaamaan tuota aukkoa John Smithin avauspäivänä. Jos äkkiseltään mietittynä kasariklassikoita särökitaroin vetävän cover-yhtyeen herättäminen horroksesta vaikuttaakin hieman epämääräiseltä, niin liveaktina Northern Kings pitää puoliaan. Ei voi mennä mitenkään hälyttävän pahasti pieleen, kun lavalla on samalla kertaa Marco Hietalan, Jarkko Aholan, Tony Kakon ja JP Leppäluodon edestä tähtisikermää. Setissä oma huomioni kiinnittyi erityisesti Leppäluodon laulamaan ”Rebel Yell” -kappaleeseen, joka HIMin ollessa vielä voimissaan kävi kyseisen bändin keikoilla hyvinkin tutuksi. Northern Kingsin käsittelyssä biisi on puettu laahaavan doom metalin raameihin, millä tosiaankin tehdään pesäeroa niin Billy Idolin alkuperäisversioon kuin myös HIMin ilmaisuun. Northern Kingsin keikka oli oikein hyväntuulinen, ja lavalla samanaikaisesti heiluneista egoista huolimatta pahansuopaa keskinäistä nokittelua ei tapahtunut. Bändi oli mielenkiintoista nähdä kertaalleen livenä, mutta nälkää uusintakokemukselle ei jäänyt ainakaan allekirjoittaneelle.

John Smith -festivaalin ensimmäisen päivän iltayhdeksän esiintyjäslotti oli alun perin varattu saksalaiselle Eisbrecherille, mutta bändin keikka peruuntui vain muutama päivä ennen tapahtumaa. Korvaavaksi esiintyjäksi löytyi kotimainen Steve ’N’ Seagulls, joka minulle tuntemattomana tapauksena oli yhtä lailla mielenkiintoinen. Bändi aloitti settinsä versioimalla Metallican ”Master of Puppetsia”, ja koska kyseinen klassikko on hiljattain tehnyt paluun otsikoihin erään tv-sarjan myötä, ehdin jo epäillä sen valikoituneen Steve ’N’ Seagullsin ohjelmistoon varsin opportunistisesti. Pikatarkistuksen perusteella Steve ’N’ Seagulls on soittanut kappaletta keikoillaan jo kauan ennen viimeisintä muotivillitystä, joten olin aivan syyttä kyyninen. Festivaaleilta jättäytyneitä saksalaisiakin muisteltiin Rammsteinin ”Ich Will” -coverin muodossa. Steve ’N’ Seagullsin kansanmusiikki ei uppoa minuun kotioloissa, mutta yrmeän hevimäiskeen lomassa bändin keikka oli tervetullutta vaihtelua. En silti voinut välttyä myötäelämisen kokemukselta huomatessani festarialueella samoilevien Eisbrecher-paitaisten pettyneet ilmeet.

Ruotsalainen melodeath-instituutio Dark Tranquillity heitti toukokuussa Helsingissä varsin mainion keikan, ja keskisuomalaisten fanien puolesta olin onnellinen bändin saapuessa John Smithin lakeuksille. Vaikka edelliskerrasta oli kulunut verrattain lyhyt hetki, odotin bändin festarivetoa mielenkiinnolla. John Smithin torstai-illassa bändiä odotti moni muukin, ja Stam1nan ohella Dark Tranquillityn keikalla olikin päivän kovimmat bileet. Parasta A-luokkaa edustava Göteborg-metalli soi komeasti, pitti pyöri energisesti, ja koko yhtye nokkamies Mikael Stannen johdolla vaikutti asiaankuuluvan kiitolliselta. Setin ollessa vielä pahasti kesken bändin äänentoisto rupesi valitettavasti takkuilemaan. Joitakin minuutteja kului hukkaan teknisiä ongelmia pähkäillessä, eikä niistä päästy kokonaan eroon missään vaiheessa loppukeikkaa. Varsinkin ”Lost to Apathy” -kappaleen aikana Stannen mikrofoni säröili ikävän huomattavasti. Teknisistä yskähtelyistä huolimatta Dark Tranquillity sai soittaa settinsä loppuun. Bändi palaa Suomeen toivottavasti paremmalla onnella joulukuun alussa Amorphiksen ja Eluveitien kanssa.

Kaikki varmasti tietävät ainakin jossain määrin sen tunteen, kun itse ymmärtää ja fanittaa jotakin bändiä koko sydämellään, mutta ympärillä olevat ihmiset eivät ole mukana niin täysillä. Omalla kohdallani tuo orkesteri on Soen, jonka kaksi toukokuun alussa soittamaa Suomen-keikkaa todistin, elin ja koin, enkä olisi voinut olla iloisempi bändin jälleennäkemisestä John Smithissä. Soen on mielenkiintoisen progressiivinen muttei piirunkaan vertaa tylsällä tai teennäisellä tavalla. Bändin musiikki on tarttuvan melodista muttei mitenkään imelää tai hittihakuista. Livenä Soen soi tuhdisti ja raskaasti tinkimättä kuitenkaan yhtään äänimaailmansa selkeydestä. Tällainen paketti kelpasi torstaina klo 23.30 alkaen harmillisen harvalukuiselle yleisölle Kaaoszine-lavan edustalla. Setin avauskaksikon ”Monarch” ja ”Deceiver” aikana pyroja tuli kuin Rammstein-keikalla ikään, mikä houkutteli paikalle uteliaita silmäpareja. Kaikki eivät kuitenkaan jääneet seuraamaan keikkaa loppuun saakka, mikä luettakoon heidän tappiokseen. Soen on jo perusasetuksiltaan melko seesteistä ja maalailevaa musiikkia, minkä lisäksi bändi oli päästänyt festarisettiinsä ”Jinnin” ja ”Modestyn” kaltaisia laahustuksia. Niin loisteliaina kuin kyseisiä kappaleita pidänkin, löytyisi Soenilta menevämpääkin materiaalia festariyleisön viettelemiseksi. Solisti Joel Ekelöf kuitenkin huomioi yleisön joukossa näkemänsä Soen-paidat, joten bändille löytyy Suomesta tukea kuitenkin jonkin verran, mikä herättää toiveita bändin paluusta tänne myös tulevaisuudessa.

Oma takkini alkoi olla jo tyhjä Soenin jälkeen, joten istuuduin kaikessa rauhassa Radio Rock -lavan edustan nurmikolle tarkkailemaan, millaisen vastaanoton päivän päättänyt Stam1na festariväeltä saisi. Oma suhteeni Stam1naan on sikäli epämääräinen, että olen ottanut jotkin yhtyeen julkaisemat levyt niiden ilmestyessä kuunteluun ja aidosti tykännyt, kun taas suunnilleen yhtä moni on mennyt itseltäni kokonaan ohi ilman yritystäkään tehdä lähempää tuttavuutta. John Smithissä bändillä oli kuitenkin minua vihkiytyneempi yleisö vastassa, ja se arvosti ja eli keikkaa joka solullaan. Bändi mahdutti 75-minuuttiseen settiinsä materiaalia ”Viimeistä Atlantista” lukuun ottamatta joka albumilta, ja yleisö imi energiaa jokaisesta tarjotusta herkkupalasta. Tuo energia purkautui jatkuvina circlepitteinä ja raivoisina suosionosoituksina kappaleiden välissä. Bändi soitti kaikkinensa kuusitoista biisiä, joten John Smithin yleisön voi todellakin sanoa saaneen torstain ja perjantain välisenä yönä täyslaidallisen Stam1naa.

Kello lähenteli jo kahta perjantaiaamuna, kun torstain juhlallisuudet viimein päättyivät, ja kansa alkoi valua kohti ulosmenoportteja. Oma festarikesäni oli ollut jo verrattain pitkä ja jossain vaiheessa kyseenalaistin Laukaalle lähtemisen, mutta festivaalien päästessä käyntiin epäilykset kaikkosivat hyvinkin nopeasti. Jäljelle jäi kiitollisuus mahdollisuudesta osallistua näinkin hienoon tapahtumaan sekä kytevä odotus siitä, mitä kaksi tulevaa festaripäivää vielä toisivatkaan mukanaan.

Kuvat: Sami Hinkkanen