Suomen rockein ja kaunein – John Smith Rock Festival 21.-23.7., osa 2/3

Huonosti nukutun yön jälkeen ajatus vielä kahdesta täydestä festaripäivästä ei tuntunut järin houkuttelevalta. Runsaan aamupalan jatkoksi vedetyt neuvoa-antavat päiväunet kuitenkin palautti uskoa elämään sen verran, että John Smithin festarialueen portteja kohti tuli askellettua parahiksi helsinkiläisen Anzillun aloitellessa settiään. Päivän ohjelmistoon mahtuivat myös Psychework, Lost Society, Kotiteollisuus, Mustasch, To/Die/For, Katatonia, Alcest ja Powerwolf.

Anzillun perusti Jesse Kämäräinen vuonna 2019 hänen entisen bändinsä Inkvisitorin hajottua. Kolmisen vuotta myöhemmin bändi on ehtinyt purkittaa vielä julkaisemattoman debyyttialbumin, ja suoratoistopalveluista yhtyeen materiaalia löytyy kahden singlen verran. Siinäpä onkin seikka, joka aikaisen soittoajan ohella iski kapuloita bändin rattaisiin. Täysin tuntemattoman hevimetelin kuunteleminen festareilla livenä aikaisin iltapäivästä on monille melko nihkeä ajatus, mikä realisoitui myös John Smithissä. Porukkaa oli kertynyt Kaaoszine-lavan edustalle muutama kourallinen, joka seurasi keikkaa melko varautunein elkein. Solisti Teemu Kemppainen sai lähes tuskastuttavan sitkeän maanittelun jälkeen yllytettyä yleisön jonkinlaista pittiä muistuttavaan törmäilyyn. Itse keskityin nautiskelemaan seesteisemmin Anzillun äärimetallisesta musiikista, joka paikoitellen toi mieleen alkuaikojen Lost Societyn. John Smithissä ei pyrotekniikassa säästelty pientenkään bändien kohdalla, ja myös Anzillun keikalla yleisöä ja bändiä grillasivat liekit tasaiseen tahtiin. Eihän kenenkään mielestä helteinen auringonpaiste ja ankara thrash-rymistely ollut jo tarpeeksi kuuma kombinaatio, eihän?

Radio Rock -lavalla perjantain festaroinnit käynnisti jyväskyläläinen Psychework. Bändi oli minulle koko kolmipäiväisen tapahtuman merkittävin uusi tuttavuus, sillä Psycheworkin melodinen ja suureellinen metalli vei mennessään aivan pystymetsästä ja kertaheitolla. Laulaja Antony Parviaisen tunnistin ääneltä ja ulkonäöltä yhtenä Raskasta joulua -köörin solistina, mutta muutoin bändi oli yksi suuri kysymysmerkki. Vaan eipä onneksi ole enää, mistä pitivät huolen melodiset, sopivan keskitempoiset ja eeppiset kappaleet, joihin Parviaisen dramaattinen mutta artikuloiva tulkinta istui mitä mainioimmin. Viimeaikaisten tapahtumien valossa on väistämättä hieman kiusallista, että bändin yksi hienoimmista kappaleista ”Siege” kertoo Leningradin piirityksestä. John Smithissä kappale omistettiin luonnollisesti Venäjän sotatoimista kärsivälle Ukrainalle. Psychework ei ole toistaiseksi keikkaillut kovinkaan aktiivisesti ja edellisestä levystäkin on kulunut jo neljä vuotta, joten bändin seuraavaa täyspitkää studiotuotosta ja tulevia keikkoja alkaa odottaa jo orastavan kärsimättömästi.

Lost Societyn keikka alkoi suorastaan infernaalisesti, sillä jo intronauhan aikana liekit leimahtelivat lavan edustalla siihen malliin, että kulmakarvat taisivat eturivissä kärähtää yhdeltä jos toiseltakin. Keikka ei ollut aivan niin kuuminta hottia, sillä vaikka keulahahmo Samy Elbanna riehui, raivosi ja käskytti yleisöä tuttuun tyylinsä, taisi paras suoritus jäädä piippuun niin lavalla kuin yleisössäkin. Tilanne kulminoitui Elbannan vakavahkolta kuulostaneeseen uhkailuun, että bändi poistuisi lavalta ennen aikojaan, ellei meno alkaisi miellyttää hänen silmäänsä. En ole tarpeeksi harjaantunut Lost Society -keikkaveteraani sanoakseni, onko vastaava uho täysin normaalia bändin keikoilla, mutta John Smithissä kyseinen kommentointi pisti ikävästi korvaan. Keikka jatkui vielä kuitenkin muutaman kappaleen verran, ja saatiinpa sen lopulla nähdä vielä parhaaseen Slipknot-tyyliin yleisön kirjaimellista kyykyttämistä Elbannan johtamana.

Lost Societyn ja seuraavana esiintyneen Mokoman välinen väliaika tuntui suorastaan tarpeettoman pitkältä, joten ehkäpä ensiksi mainittu todellakin lopetti keikkansa hieman etuajassa. Kun Mokoma sitten kapusi lauteille varttia vailla kuusi iltapäivällä, meni setin avannut ”Pohja on nähty” melko plörinäksi Marko Annalan mikkiongelmien vuoksi. Kasuaalille kuulijalle tahattoman instrumentaalinen versio Mokoma-kappaleesta oli sinänsä mielenkiintoista kuultavaa, mutta laulajalle itselleen tilanne on varmasti ollut piinallinen. Heti toisena kappaleena bändi esitti siirappisuudessaan lähes yököttävän ”Hei hei heinäkuun”. Katsoin tässä vaiheessa parhaaksi viettää päivittäisen ruokataukoni.

John Smith -perjantaina esiintynyt Kotiteollisuus olisi tuskin vaikuttanut erityisen yllättävältä tai mielenkiintoiselta festivaalivieraalta, ellei edelliskohtaamisestani bändin kanssa olisi vierähtänyt jo yli kolme vuotta. Bändi oli kevään ja kesän keikkojen myötä karistanut koronatauon ruosteet yltään, ja John Smithissä soitto soi tiukasti mutta vapautuneesti. Median otsikoissa viime päivinä viihtynyt Haminan mursu eli hauskasti Hynysen välispiikeissä, vaikka pääasiallinen huomio keskittyikin asiaankuuluvasti raskassointisen rockin toimittamiseen. Parhaiten setistä jäivät mieleen päätöskappale ”Tämän taivaan alla” sekä uusimman levyn hienointa osastoa edustava ”Tuoni peiton alla”. Kertookohan enemmän oman mielen vai kehon vanhenemisesta se, että tällaiset hitaammat ja haikeammat veisut toimivat minulle parhaiten…

Hitaasta ja haikeasta ei sitten Mustaschin keikalla ollut tietoakaan. Olin nähnyt bändin livenä kerran joitakin vuosia sitten, ja tuosta keikasta muistin lähinnä laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammarin välillä turhankin öykkärimäisen käytöksen sekä sen, että bändin musiikki meni omasta musiikkimaustani vähän ohi-sektorille. John Smithissä bändi heitti kuitenkin oikein menevän ja hyväntuulisen tunnin setin. Bändi rouhi raskasta rockiaan kohtuullisella tempolla, ja kappaleiden välissä Gyllenhammar nauratti yleisöä tilaamalla jallua, kuittailemalla järjestyksenvalvojille ja huudattamalla vuorotellen yleisön naisia ja miehiä. Eiväthän ne mitenkään ennennäkemättömiä temppuja keikoilla ole, mutta festariperjantain rentoon tunnelmaan ne istuivat ihan passelisti. Mustasch on viihtynyt Suomessa tänäkin kesänä varsin ahkerasti, ja John Smithistä bändin matka jatkui suoraan Helsingin Tavastia-klubille. Tulevana viikonloppuna bändi esiintyy Keravan Rock in the City -festareilla ja Kuopiorockissa.

Synkistelyä olikin sitten luvassa taas peräti kolmen bändin edestä, kun To/Die/For, Katatonia ja Alcest vuorottelivat festivaalien kahdella lavalla. To/Die/For heitti jäähyväiskeikkansa juurikin John Smith -festivaaleilla vuonna 2016, ja asiaankuuluvasti bändi juhli kaksikymppisiään kuusi vuotta myöhemmin saman tapahtuman lauteilla. Kesään 2022 tultaessa on yhtyeelle tosin kertynyt vuosirenkaita jo kaksikymmentäkolme, mutta who cares kuten yhtye kommentoi itsekin Facebook-sivullaan. To/Die/For soitti napakan tunnin tiukkaa goottirockiaan, jonka melankolisuutta tasapainotti genrelle hieman epätyypillisen ilmava soundi ja menevä tempo. Yksittäisiä kohokohtia en keikalta pysty nostamaan, vaan se oli kokonaisuudessaan hyväntuulinen, eikä yhtyeen soitannassa ollut havaittavissa sen enempää suorituspaineita kuin välinpitämättömyyttäkään. Hienon uran ja onnistuneen 20-vuotisjuhlakeikan myötä yhtyeen ei tarvitse ottaa paineita mahdollisesta jatkosta tai mistään muustakaan.

Hieman iltakymmenen jälkeen Radio Rock -lavalle kapusi minulle päivän, ellei koko festareiden odotetuin akti nimeltä Katatonia. To/Die/Forin ja Katatonian välillä oli siirtymäaikaa parisenkymmentä minuuttia, mistä huolimatta soundcheck alkoi surkuhupaisasti vain hetki ennen Katatonian laskettua esiintymisaikaa. Keikan alku luonnollisesti viivästyi, mutta sitten saatiinkin reilun tunnin edestä maailman tyylikkäintä melankolista musiikkia. Edellisestä Katatonia-keikastani oli kulunut jo hurjat kuusi vuotta, kun jätin saamattomuuttani väliin sen vuoden 2019 ”Night Is the New Day” -juhlakeikan Kaisaniemessä. Odotukset olivat siis sanalla sanoen korkealla, ja harmikseni joudun toteamaan, etteivät ne täysin täyttyneet. Aika on ehkä kullannut osan keikkamuistoistani, tai sitten bändin ulosannissa oli jotain todella laiskanpulskeaa. Oli kyse sitten piinaavasta kuumuudesta, vuosien keikkatauosta tai bändiä tänä kesänä kohdanneesta huonosta onnesta, niin nyt ei vain lähtenyt. Katatonian keikkamateriaalihan on ensiluokkaista, joskin keikkasettiin oli nyt lipsahtanut omaan makuuni nähden muutama ohilaukaus. Hutien vastapainoksi bändin parhaimmistoon kuuluva ”Evidence” pääsi keikan loppupuolella yllättämään täysin puun takaa. Keikalla laulaja Jonas Renkse viittasi pari vuotta sitten julkaistuun ”City Burialsiin” bändin viimeisimpänä muttei uutena albumina. Joko Renkse vain tarkoitti, ettei kaksi vuotta vanhasta albumista voi enää puhua uutena, tai sitten Katatonialta on todella tulossa uutta materiaalia lähiaikoina. Bändi palaa Suomeen ensi tammikuussa ja aion olla ehdottomasti paikalla tarkistamassa, josko vanha suosikkini olisi siihen mennessä karistanut yltään koronatauon tomut ja hämähäkinseitit.

Ennen illan loppuhuipennusta oli vuorossa ranskalainen Alcest, joka lukeutuu festareiden positiivisten yllättäjien joukkoon. Muistelin nähneeni bändin joskus vuosia sitten juurikin Katatonian lämppärinä, mutta muistikuvat bändistä ja sen musiikista olivat haalistuneet lähes olemattomiin. John Smithin tummuvassa perjantai-illassa bändi helli festariyleisöä rujoin sulosävelin, joissa oli kuultavissa vaikutteita black metalista shoegaze-musiikkiin. Bändin soittama 60-minuuttinen oli soljuvan yhtenäinen kokemus vailla rajuja nousuja tai laskuja, ja bändi säästi yleisön armollisesti jatkuvilta kosiskeluilta ja huudatuksilta. Alcest soitti keikkansa tyylikkäästi tekemättä isoa numeroa itsestään, ja paikalle kerääntynyt yleisö osasi arvostaa kokemaansa. Bändin studiotuotanto on ranskan kielisyydessään jäänyt minulla varsin etäiseksi, mutta sen John Smithin keikan perusteella mieleni muistikirjaan jäi merkintä, että ennakkoluulot olisi syytä voittaa ja ottaa levyt haltuun myös kotioloissa.

Hengästyttävän ja hikisen päivän päätti saksalainen Powerwolf, jonka olin todistanut edellisen kerran jo edesmenneessä Nosturissa vuonna 2016. Tässä välissä bändi on julkaissut pari täyspitkää albumia ja kasvattanut räjähdysmäisesti suosiotaan, joten suurella mielenkiinnolla odotin jälleennäkemistämme. Powerwolf ei pettänyt, sillä seuraavan seitsemänkymmenenviiden minuutin aikana bändi tarjoili moitteettomasti esimerkiksi Sabatoniin vertautuvaa melodista metalliaan, josta ei puuttunut dramatiikkaa. Solisti Attila Dornista on vuosien saatossa kasvanut roolihahmonsa veroinen messumies, jonka johdolla yhtyeen teatraaliset kappaleet kasvavat lähes uskonnollisiin mittoihin ja yleisö on yhtä ilakoivaa seurakuntaa. Tuon seurakunnan käskyttämisessä Dorn saa tulitukea kosketinsoittaja Christian Jostilta, joka kappaleiden välillä ja usein niiden aikanakin rientää kioskinsa takaa lavan edustalle yleisöä yllyttämään. Mielestäni kaksikko käytti välillä jopa turhankin paljon aikaa yleisön huudattamiseen, mikä toisaalta lukeutunee yhdeksi Powerwolfin keikojen peruspilariksi. Yhtye vieraili Suomessa edellisen kerran kolmisen vuotta sitten, ja niin yleisö kuin yhtyekin olivat jälleennäkemisestä ilmiselvän riemuissaan. Powerwolf julkaisi tuoreimman albuminsa ”Call of the Wild” melko tarkkaan vuosi sitten, ja koronarajoitusten hellittämisen myötä onkin mielenkiintoista nähdä, miten kauan yhtye aikoo sen tiimoilta kiertää maita ja mantuja.

Jos vielä torstaina ennen Laukaan suunnille lähtöä kolmen päivän festaroinnit tuntuivat suorastaan pelottavalta haasteelta, niin toisen päivän jälkeen näki jo hyvinkin kirkkaasti, mistä edeltävät kaksi vuotta oli jäänyt paitsi. Lauantaina oli edessä vielä festareiden pisin päivä, joten jäähyväistunnelmien sijaan vetäydyin yöpuulle tarkoituksenani olla aamun sarastaessa taas täydessä taisteluvalmiudessa.

Kuvat: Sami Hinkkanen