Suomen rockein ja kaunein – John Smith Rock Festival 21.-23.7., osa 3/3

Kirjoittanut Ossi Kumpula - 31.7.2022

Festivaalien ”pääpäivä” on käsite, joka John Smithissäkin nousi esiin muutamaan kertaan. Festareilla ei tainnut olla ainuttakaan päivää, kun joku esiintyvä artisti ei olisi tokaissut, että ”tänään muuten on tapahtuman pääpäivä”. Viime lauantain statusta John Smithin pääpäivänä puoltaa ainakin se, että silloin koko tapahtuma saatettiin päätökseen peräti yhdentoista bändin voimin, mikä oli enemmän kuin aiempina päivänä. Kosteana muttei onneksi katastrofaalisen sateisena festarilauantaina yleisön viihtyvyydestä pitivät huolen Silentium, Infected Rain, Martti Servo & Napander, Diablo, Orden Ogan, Battle Beast, Orbit Culture, Airbourne, Turmion Kätilöt ja Insomnium.

”Tässäkö tää oli” kaikui kuuluisan laulun sanat päässäni käppäillessäni sateen kostuttamaa tannerta kohti festivaalialueen portteja. Ei onneksi kuitenkaan vielä, sillä yhdeltätoista bändiltä oli vielä työnäytteet antamatta, ja niistä ensimmäisenä suoritti Silentium kahdelta iltapäivällä Radio Rock -lavalla. Bändi sai alkunsa jo 1990-luvun puolivälissä, ja vaikka bändi viettikin hiljaiseloa vuodet 2008-2019, ei voida puhua todellakaan mistään aloittelijoista. Bändi julkaisi muutaman singlen keväästä 2019 alkaen kunnes elokuussa 2020 oli aika viimein kypsä Silentiumin ensimmäiselle pitkäsoitolle lähes kahteentoista vuoteen. John Smithissä aikainen soittoaika yhdistettynä kurjaan keliin tarkoitti, että bändille oli kertynyt todistajia lavan edustalle keikkaa katsomaan varsin maltillisesti, mistä huolimatta Silentium heitti pirteän kolmivarttisen sinfonisen melodista metalliaan, joka sävyltään sopi oikein hyvin Peurunka-järven harmaankosteaan tunnelmaan. Raskasteemaisten kappaleiden vastapainoksi laulaja Riina Rinkinen väläytteli välispiikeissään tervettä huumorintajua, ja koko bändi kuulosti siltä kuin soittokunnon ylläpitäminen keikkoja varten olisi kunnia-asia.

Silentiumin jälkeen päivä jatkui Kaaoszine-lavalla niin ikään naislaulajalla varustetun hevimetelin merkeissä, kun muuan Infected Rain saapui Moldovasta saakka suomalaisia ilahduttamaan. John Smith oli bändin Suomi-rundin viimeinen pysäkki, ja kuuleman mukaan festaria edeltäneet keikat Tampereella ja Helsingissä olivat olleet varsin hurmoksellisia. ”Sää ehkä armahtaa teitä mutta me emme”, lausui laulaja Lena Scissorhands viitaten taukoavaan sateeseen. Ja armotonta meno tosiaan oli Infected Rainin keikalla. Melko tasaisen julkaisutahdin ja alati kasvavan suosion myötä bändi on vuonna 2022 kenties uransa parhaassa iskussa, ja John Smithissä rytmiryhmä soitti, ja Lena komensi ammattimaisin elkein. Yleisö oli myös hyvin vastaanottavaisella tuulella ja niin taputukset kuin circlepititkin irtosivat kuin festarit olisivat olleet vasta alussa. Minulla on tosin jäänyt ymmärtämättä ringissä juoksemisen kirkkain pointti, ja perinteiset moshpitit hivelevätkin enemmän silmääni. Tärkeintä on tietenkin yleisön osallistuminen. Kaikesta päätellen Infected Rainin kolmen keikan Suomi-visiitti oli oikein onnistunut, joten bändin paluuta maahamme sopii odottaa jatkossakin.

Bändin leirissä tapahtuneesta äkillisestä sairaustapauksesta johtuen Martti Servo & Napander aloitti settinsä vartin myöhässä. Viisitoista minuuttia ei tiukkaan aikataulutetussa tapahtumassa ole aivan mitätön aika, ja pelkäsinkin koko päivän suunnitelmien menevän sekaisin, mutta niin vain sekin uhka jäi realisoitumatta. Rock- ja metalliyleisö ansaitsee avarakatseisuudestaan kerta toisensa jälkeen isot pisteet, sillä Martti Servo & Napander sai John Smithin kävijöiltä kohteliaan ja innostuneen vastaanoton. Ei voisi enempää olla väärässä hän, joka luulee kevyen iskelmäaktin olevan heavyrock-festareilla täysin väärässä paikassa. Jos Steve ’N’ Seagulls tarjosi korville festareiden ensimmäisenä päivänä kaivattua vaihtelua, niin tapahtuman häntäpäähän tultaessa Martti Servo & Napander oli juuri oikein ajoitettu raikas tuulahdus särökitaramäiskeen keskellä. Keikka kesti juuri sen verran, ettei Martti Servo & Napanderin iskelmähumppa ehtinyt puuduttaa korvia. Niin, ja ne John Smithissä koetut pyrot, mahtavatkohan ne kuulua tämän bändin tavanomaiseen keikka-arsenaaliin?

Kaaoszine-lavan viikonlopun kenties suurimmasta yleisöryntäyksestä vastasi kotimainen Diablo. Vaikka elettiin lauantaita, ei tapahtumalla ollut kilpailijoita lähitienoilla. Vaikka Diablo julkaisi aiemmin tänä vuonna huikean uutuusalbumin ”When All the Rivers Are Silent”, niin bändin suosio John Smithin päätöspäivänä pääsi silti yllättämään. Bändi ei pettänyt kuulijoitaan vaan toimitti runsaiden pyrojen säestämä tunnin ja tusinan biisin turpaanvedon, josta ei puuttunut tervettä asennetta ja uhoa. Yleisö imi bändistä energiaa ja toisinpäin, eli synergia toimi juuri kuten keikoilla kuuluukin. Yli puolet Diablon keikkasetistä koostui tuoreimman albumin materiaalista ja hyvä niin, sillä kyseessä on kappalemateriaaliltaan upea paluu seitsemän vuoden pituiselta julkaisutauolta. Olen jo pitkään vartonut tilaisuutta todistaa bändi sen omalla klubikeikalla, ja parhaalta sellaiselta tässä vaiheessa vaikuttaa Diablon veto Tampereen Yo-talolla 17. joulukuuta. Sinne siis!

Keikka John Smithissä keikka oli saksalaisen Orden Oganin ensiesiintyminen Suomessa. Tapauksesta muodostui ainutlaatuinen varsin yllättävin tavoin, sillä vain vuorokautta aiemmin selvisi, ettei bändin laulaja ja johtohahmo Sebastian Levermann voisi sairastumisen vuoksi osallistua keikalle. Orkesteri sai tuuraavaksi laulajaksi pikaisella varoitusajalla Siegfried Samerin itävaltalaisesta Dragonysta. Paitsi että kyseessä oli Orden Oganin ensimmäinen keikka Suomessa, oli kyseessä myös ensimmäinen kerta, kun se esiintyi ilman Levermannia. Tarjolla oli siis todella harvinaista herkkua, eikä keikka jäänyt pelkäksi kuriositeetiksi, sillä Orden Oganin melodinen power metal soi Laukaan iltapäivässä komeasti ja uutta tilannetta arkailematta. Vieraileva tähti Siegfried Samer esiintyi hillitysti muttei anteeksipyytävästi, ja jos kymmenen biisin setissä tapahtuikin jokunen lipsahdus, eivät ne olleet tarpeeksi huomattavia kampittamaan koko esitystä. Orden Oganin ensikeikasta Suomessa tuli varmasti niin bändin kuin fanienkin mielestä vähän turhankin yllätyksellinen, mutta vaikeuksista huolimatta hyvin menneen esityksen myötä uskon siitä jääneen hyvät muistot kaikille osallisille.

Mikkeliläisen Bloodred Hourglassin keikka kului minulta ravintola Peurankellon tarjontaan tutustuen. Bändi julkaisi ylistystä keränneen uutuuslevynsä ”Your Highness” vasta viime vuonna, minkä myötä on olemassa vahvat perusteet tarkistaa Bloodred Hourglassin nykyinen livekunto. Bändi esiintyy seuraavan kerran Tampereen Saarihelvetissä 6. elokuuta, jolloin oma vahva tarkoitukseni on olla paikalla.

Battle Beastin keikka alkoi sopivasti ruokatauolta palatessani, ja juuri sen parempaa kalorinpolttomusiikkia tuskin voi toivoa. Omat sympatiani ja mieltymykseni ovat jokseenkin kallellaan sen toisen petobändin suuntaan, mutta jestas sentään, miten Battle Beastkin osaa. Heti keikan alkajaisiksi kipinät, pyrot ja pommit suihkusivat siihen malliin, että monien mielestä päivän pääesiintyjä taisi olla siinä. Bändi on koko uransa ajan sylkenyt tarttuvia biisejä suorastaan sarjatulella, ja alkuvuodesta julkaistun ”Circus of Doomin” myötä yhtyeen keikkasetistä alkaa ylitarjonnan vuoksi tippua pois paljonkin hienoja kappaleita. Yhtyeen tuoreimman levyn parhaimmistoa edustava ”Wings Of Light” soi livenäkin odotetun upeasti, kun taas klassikkona syntynyt ”Bastard Son Of Odin” kuulukoon taistelupedon livearsenaaliin nyt ja ainaisesti. Battle Beastin nykykokoonpanon hienoin tekele ”Beyond The Burning Skies” jäi valitettavasti kuulematta, mutta sellaisenaankin keikka oli musiikillista makeaa tajunnan täydeltä.

Pitkä päivä alkoi jo selvästi olla illan puolella, kun ruotsalainen Orbit Culture liikutti yleisöä Kaaoszine-lavalla. Liikuttaminen on nyt ymmärrettävä nimenomaan kirjaimellisesti, sillä herkistelemisen sijaan nuo ruotsalaiset tulivat Suomeen takomaan kansalaisten päähän melodisen death metalin ilosanomaa. Kansa oli suosionosoituksista päätellen ymmärtäväisellä tuulella, mutta minulla keikka meni suureksi osaksi ohi orastavaa kisaväsymystä potiessani. Ei auta kuin toivoa uutta tilaisuutta lähitulevaisuudessa ja ottaa sillä välin bändin studiotuotanto haltuun. ”See you soon” kirjoitti bändi myöhemmin Facebookissa suomalaisyleisöä kiittäen, joten toinen tilaisuus ei liene aivan turha toive.

Kun jokin bändi tulee Australiasta saakka esiintymään Suomeen, Laukaan siimekseen, on keikka parempi suorittaa sellaisella pieteetillä, ettei turhan reissun makua jää suuhun. Niin kunnioitettavalla asenteella oli liikkeellä Airbourne, joka tuntui välillä ottavan suomalaisyleisön reppuselkäänsä mitä tulee live-musiikista nauttimiseen ja eläytymiseen. Paidattomana esiintynyt laulaja-kitaristi Joel O’Keeffe toikkaroi lavalla kuin riivattu, ja kun estradi kävi liian pieneksi, haki hän lähikontaktia yleisöön hyppäämällä lavalta kirjaimellisesti sen joukkoon. Kemuja hillitsemään pyrkineet järjestyksenvalvojat saivat hyvän henkistä palautetta, ja muisteltiinpa edesmennyttä Lemmy Kilmisteriäkin väkevien viskikola-tarjoilujen muodossa. Keikka huipentui Peurunka-järven ylle ammuttuun pitkään ilotulitukseen, josta viimeistään saattoi päätellä koko tapahtuman tulevan pian päätökseensä.

Turmion Kätilöt tanssitti syntistä festariväkeä Kaaoszine-lavalla ennen illan viimeisiä hitaita. Bändin raskaasti tuunattu diskojumputus olikin oiva välipala perinteisesti rockaavan Airbournen ja melankolisesti tunnelmoivan Insomniumin välissä, ja juhlakansa otti ilon irti viimeisestä tilaisuudestaan fiilistellä todella tanssittavan musiikin tahdissa. Keikkaa todistaville silmäpareille ja kännykameroille ylimääräistä virikettä tarjosivat Freakshow Hookers -performanssitaiteilijat, jotka vähän väliä roikottivat toisiaan ihon läpi isketyistä koukuista. Pyrot valaisivat komeasti pimentynyttä kesäiltaa, ja kansa hyppi ja heilui henkensä edestä. Olisi sitä huonomminkin voinut lauantai-iltaa viettää.

Ne illan, ja samalla koko festivaalien, viimeiset hitaat tarjosi kotimainen Insomnium. Olen itse varsin myöhäisherännäinen bändin suhteen, ja omissa kirjoissani se onkin alkanut lukeutua merkittävien tapausten joukkoon vasta aivan viime vuosina. Yhtye on kuitenkin vuodesta 2002 alkaen julkaissut kiitettävällä tahdilla kahdeksan studioalbumia yhdeksännen ollessa ilmeisesti jo tuloillaan, joten paikka John Smith -lauantain viimeisenä esiintyjänä oli aivan ansaittu. Vaikka päivä ja viikonloppu olivat olleet pitkiä, sai laulaja-basisti Niilo Sevänen yllytettyä yleisöä vielä festareiden viimeisiin pitteihin. Bändi oli onneksi ymmärtänyt jättää viime vuonna julkaistun ”Argent Moon” -EP:n kappaleet keikkasetistä pois, sillä niiden tahdissa remuaminen olisi tuskin onnistunut. Insomniumin tuorein jäsen Jani Liimatainen osoitti jälleen olevansa todella onnistunut rekrytointi, sillä hän tarjoaa tulitukea niin kitaroinnissa, lauluissa kuin välispiikeissäkin. Keikka päättyi odotetusti kaksikkoon ”While We Sleep” ja ”Heart Like a Grave”, joista jälkimmäistä voi syystä pitää bändin tähänastisen uran yhtenä hienoimpana tekeleenä. Insomnium ei ollut räjähtävin mahdollinen päätös festareille, mutta upeaa musiikkia yhtä kaikki, mikä luonnollisesti on tärkeintä. Ehdittyäni festariporteista ulos kuului yleisö yhä mylvivän ja taputtavan lisää, joten Insomniumin nappisuoritus ei suinkaan ole vain oma mielipiteeni.

Sen pituinen se. John Smith Rock Festival vuosimallia 2022 oli ensikävijänä koettuna kaikkien kehujen arvoinen, mikä ei ole ihan vähän sanottu ottaen huomioon, kuinka paljon olen muita festivaaleja ehtinyt elämäni aikana kiertämään. Tapahtumajärjestäjien saama kiitos sen panostuksesta festivaalin laatuun ei rajoittunut vain ylistäviin some-kommentteihin, vaan kävijät ostivat antaumuksella John Smith -tuotteita, ja vuoden 2023 festivaalin blind bird -liput myytiin loppuun jo tapahtuman aikana. Juuri niinhän se parhaimmillaan toimii: järjestäjät pistävät parastaan niin bändien kuin yleisen viihtyvyyden suhteen, ja kävijät kiittävät tulemalla sankoin joukoin paikalle ja ostavat pöydät tyhjiksi kauppatavarasta sekä tulevien tapahtumien lipuista. Kiitos John Smith, näimme ensimmäistä muttemme toivottavasti suinkaan viimeistä kertaa.

Kuvat: Sami Hinkkanen