Suomi-progen uuden ajan herruus – arviossa Aqua-Wreckin ”Facade”

Jopas jotakin: Rauman suunnilta tuuttaa sellaista hallitun vapaata musiikillista sekamelskaa, että oksat pois. Helsinkiläistynyt Aqua-Wreck on julkaissut omakustanteena häkellyttävän laadukkaan ja kuvia kumartelemattoman kokeellisen rockin albumin. ”Facade” koostuu kahdeksasta vapaamuotoisesti mutta perin juurin tyylitietoisesti sinne tänne poukkoilevasta ja rönsyilevästä kappaleesta. Yhtyeen mentaliteetti polveutuu vahvasti 1970-luvun suuruuksien, kuten Jethro Tullin, King Crimsonin sekä ELP:n kimurantin nyanssirikkaan sävellystyön prinsiippeihin. Äänittäjä-miksaaja Tyko Tuulivaaran ja masteroija Tommi Langenin äänityön jäljiltä ”Facade” puhkuu ja puhisee monenmoista äänimaisemaa, välillä keskenään ristikkäin kakofonisen riipivää ääniraitaa, mutta ennen kaikkea pehmeän luonnollista, hyvin eroteltua yleissoundia ja vielä ihan pirun tyylikkäästi soitettuna.

Jo leikkisän monimuotoisesta avausraita”The Strangest Songista” lähtien Aqua-Wreck näyttää, kuinka käden käänteestä siltä käy timanttisesti svengaava be-bop-proge, mutta heti kulman takaa hyökkäävä sekopäinen free jazz palauttaa pelin aivan eri asetelmiin. Vokalistin, trumpetistin ja perkussionistin tonttia yhtyeessä hoitava, vangitsevan tummaääninen Totti Kaarle on omaksunut omintakeisen ja kappaleihin elinvoimaisesti eloa luovan, uskottavasti Ian Andersonista muistuttavan kaltaisen tulkintatyylin fraseerauksineen.

”Ah! Per L’Ultima Voltan” läheinen suhde Giacomo Puccinin ”Turandot” -oopperaan ilmentää yhtyeen totaalista heittäytymistä ja näkemyksellisyyttä omasta, mukautumiskykyisestä roolista esittävän säveltaiteen kentällä. Jenkkiläisen viihdekoneiston groteskisuutta napakasti arvosteleva ”Bastard’s Fugue” on viimeistään se biisi, joka paljastaa Aqua-Wreckin vetovoimaisuuden saloista ehkä juuri sen merkittävimmän. Koko albumin mitalta sen villisti rönsyilevät kappaleet mielettömän taidokkaalla otteella, ja kiivasta pulssia yllä pitävä basisti-perkussionisti Kalle Korkeamäki vetäisi näkemyksellisen soittonsa ansiosta vertoja jopa itselleen Pekka Pohjolalle.

Huikean näkemyksen omaavat myös hieman kenossakin kulkevat kappaleet, kuten ”In Their Rendering, Part 2.” ja albumin päättävä, hieman jähmeästi käynnistyvä nimikkobiisi, jotka eivät ole lopun viimein ollenkaan niin puisevaa kuultavaa. Etenkin näin, kun kerta Korkeamäki yhdessä näppärästi rytmityötä kanssaan jakavan rumpali Tatu Tyykilän (mm. Mama Longhorn) kanssa pistää niissä parastaan. Monessa kohtaa kitaristi-huilisti Lauripekka Muurisen ja kosketinsoittaja-puhaltaja Taavi Heikkilän (mm. Malady) sopii iskeä aksentti- ja epämelodiakiilaa biisien selkeäkulkuisten osien kulkua haastaviksi, mutta kuulijaa hereillä pitäviksi jäyniksi. Albumin vahvimpia raitoja ovat maanmainio heviproge-teos, ”Demanded Recognition” sekä käärmemäisesti kasvava ”In Their Rendering, Part 2.”

Kyseessä on kokonaisuutena aina Suomi-progen kulmakiviin verrattavissa oleva runsaudensarvi, joka jatkaa antamistaan vielä pitkälle tulevaan. Kyseessä on heittämällä eräs vuoden etevimmistä kokeilevan rytistelyn albumeista.