Suomi-rockin sankarit juhlivat huumorilla höystettynä Lahdessa
Lahti on itselleni ollut aina mysteerisen auran alla oleva kaupunki. Omat ennakkoluuloni ovat ehkä johtuneet 80-luvun alussa Suosikista luetuista ”Suomen Chigaco”-jutuista, mutta aina minulla on ollut kaupungissa huippuhauskaa, eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta. Kaupunkiin saapuminen oli kokemus sinällään, sillä pimeässä hienosti valaistut hyppytornit henkivät suomalaista urheiluhistoriaa niin hyvässä kuin pahassakin.
Tällä kertaa kaupunkiin saapumisen aiheena ei kuitenkaan ollut urheilu, vaan pikkujouluhengessä toteutettu ikonisten suomalaisten rock-sankareiden, Popedan ja Klamydian yhteiskeikka. Eikä siinä vielä kaikki, sillä mukana olivat kotimaisen stand up -komiikan kerma Sami Hedbergistä Niko Kivelään. Möysän Musaklubi Mössö oli siirtänyt toimintansa XXL-henkisesti Messuhalliin, jossa tilaa oli varmasti emoklubiaan enemmän. Huhujen mukaan kaikkiaan 4000 ihmistä oli saapunut juhlimaan tätä musiikin ja stand upin symbioosia. Yleisömäärään olikin osittain osattu selvästi varautua, sillä keikkojen näkemistä helpottivat muun muassa screenit. Illan koko ohjelma oli rakennettu tukemaan toisiaan jollain tavalla. Tarkoitan stä, että uskoisin monelle esimerkiksi Jacke Björklundin huumorin ystävälle uppoavan myös illan orkestereiden musiikin.
Viihtyisäksi koristellussa hallissa ensimmäisenä olivat vuorossa huumorimiehet. Iso yleisömäärä tietysti takasi sen, että jonoja syntyi ovelle ja sisäänpääsy vei oman aikansa. Tämän vuoksi menetin Mika Eirtovaaran ja Niko Kivelän. Molemmat ovat alallaan kotimaista huippua ja olisi ollut kiva päästä nauramaan vastavuoroisesti Kivelän esiintymiselle, sillä ymmärtääkseni hän nauroi bändikisoissa myös minun esiintymiselleni 90-luvun alkupuolella. Ihan ansaitustikin kyllä. No, Jacke Björklund otti lavan haltuunsa ja ken häntä on kuullut, tietää suurin piirtein sisällön. En ollut ennen häntä nähnyt livenä, enkä kauheasti itse asiassa ole stand up -juttuja seurannut, mutta Björklund on YouTubesta tuttu minullekin. Huolimatta siitä, että osa jutuista oli nytkin keikalla tuttuja, hänellä on mukaansatempaava ote ja hieno rytmitys jutuissaan. Hän osaa tehdä ironisia huomioita niin itsestään kuin ympärillä olevasta maailmasta, eikä hän aseta millään tavoin itseään yleisön yläpuolelle.
Viimeisenä, ja huudoista päätellen suosituimpana nimenä esiintyi Sami Hedberg. Hänen esiintymisensä arvioimisessa vaikeuksia luo se, että en tiedä mihin tarttua kiinni. Hänen tyylinsä ei ollut yhtä riehakas kuin esimerkiksi Björklundin, mutta kyllä hänellä selvästi oma innostunut kuulijakuntansa paikalla oli. Hänen juttunsa olivat muun muassa hyväntahtoisesti eri aikakausille irvailevia (kuten VHS-miehet, tatuoinnit) ja kontakti yleisöön oli vuorovaikutteista, jonka jokainen esiintyjä hoiti mallikkaasti. Minulle Hedbergin huumori ei ehkä uppoa suoraan sellaisenaan, mutta suuri yleisö tuntui nauravan ja olevan tyytyväisiä, mikä on kuitenkin tärkeintä. En tiedä onko vastaavanlaista huumorin ja rockin liittoa kokeiltu samassa mittakaavassa, mutta nyt ainakin yleisö oli saapunut ajoissa paikalle runsain mitoin alkuillasta lähtien ja nauru raikasi.
Seuraavaksi oli vuorossa koomikoista kootun bändin The Comediansin vuoro, johon rehellisyyden nimissä suhtauduin suurella varauksella. Pelkoni oli silti turha, sillä orkesterihan osoittautui omalla tavallaan hyvin viihdyttäväksi, ja keikkaa riittäisi kekkereissä varmasti maailman tappiin asti. Ennakkotiedotteen mukaan yhtye ei ollut ensi kertaa tositoimissa, ja siltä se kuulostikin. Soitto soi komeasti ja laulajan pestiä hoitava Hedberg yllätti ainakin minut monipuolisella äänenkäytöllään. Björklund hoiti kitaraosuudet ja hienosti hoitikin. Varsinkin Princen ”Purple Rain” -hitissä mies kepitti kuin viimeistä päivää.
Rytmiryhmänä toimivat Eirtovaara bassossa ja Kivelä rummuissa. Muuten setti piti sisällään niin Elviksen ”Suspicious Mindsin” kuin ”Live Is Lifen” ja ”Highway To Hellin” kaltaisia tunnettuja ikivihreitä. Yhdistetäänköhän keskellä mainittu muuten vahvasti jääkiekkoon ja Tampereeseen, sillä sen vastaanotto oli yllättävän laimea.
Mainos päättyy
Rammstein-tulkinta sujui pääasiassa samalla tavalla kuin omatkin versioni, eli komeasti sekaisin niin saksan kuin ruotsin kieltä. Näin ollen lopputulos oli varsin komealta kalskahtavaa. Hedbergin liikkeet olivat niin sulavia, että mielessä piipahti ajatus, että jos hän olisi muutaman hetken enemmän ollut tosissaan, niin kuinka kova hän olisi ollut. Tosin olisi siinä varmaan osa jutun viihdearvosta ja viihdyttävyyden ajatuksesta kadonnut. Kaiken kaikkiaan bändi oli kuitenkin erittäin positiivinen yllätys.
Seuraavaksi olikin vuoro kahmaista kotimaisen rockin syviä vesiä pintavaahdon sijaan. Viime vuonna neljäkymmentä vuotta täyttänyt suomi-rockin väsymätön höyryjuna Popeda on takuuvarma fiiliksen nostattaja. Muutama kuukausi aikaisemmin yhtye oli valloittanut muun muassa Tampereen Ratinan stadionin, eikä vuoden loppua kohti yhtyeessä ollut havaittavissa minkäänlaisia väsymyksen merkkejä.
Tavaran määrä lisääntyi lavalla edelliseen esiintyjään verrattuna, ja kunnioitusta herättivät väkisin varsinkin basisti Jyrki K. Melartinin puolelle kasatut kaappivuoret. Bändin paiskattua osuutensa käyntiin rumpali Lacu Lahtisen kapellimestaroiman ”Maamme-laulun” jälkeen ”H.Ö.N.Ö.” -levyn avauskappaleella ”Rokkikone”, tunne oli kuin olisi kotiin palannut. Erityisesti alussa nahkatakkiin pukeutunut 63-vuotias maestro Pate Mustajärvi oli perinteisesti jalan monitorille nostaen huikeassa vedossa, ja Lontoota myöden ihmetelty ääni soi rouhean kuulaana. Kesällä muuten kävin Porin Baarikaapissa kovan keskustelun jalka monitorilla -aiheesta ja keskustelukumppaneideni olisi pitänyt olla nyt näkemässä oikeaoppinen suoritus. Popedan katalogilla settilistan kasaaminen tuottaa varmasti runsausongelmia, mutta tarttuvan kokonaisuuden aikaansaamiseksi ei tarvinne paljon päätä raapia. Toisena soitettu ”Matkalla Alabamaan” oli tuskin kenellekään illan vieraalle aivan outo kappale, ja innostuneen vastaanoton sai myös ”20 centtiä”. Viimeisintä ”Haista…Popeda” -levyä setissä edustivat ”Perunaa ja lihaa”, ”Öljytyt lanteet”, ”Hulapaloo”sekä kitaristi Costello Hautamäen pojan, Jimi Hautamäen säveltämä ”Helvetin pitkä perjantai”.
Mainos päättyy
Rumpali Lacu piti soittaessaan show’ta yllä, ja kuten olen monesti puhunut Klamydian kitaristin Jakke Helinin aliarvostuksesta, niin samaa voisin puhua Lacusta. Hänen soittamisensa ja soittamisen ilonsa ovat mahtavaa seurattavaa, eikä hän lyö hommaa aivan pelleilyksi, kuten esimerkiksi Vince Neilin nykyinen rumpali Zoltan Chaney tekee. Kävipä Lacu lavallakin välillä Costellon kera soittamassa Melartinin bassoa, ilmeisesti Turnus -bändin rumpalin hoitaessa kannuja sillä aikaa (jos ymmärsin oikein).
Välillä tunnelmaa hillittiin balladin omaisilla kappaleilla, kuten ”Tahdotko mut tosiaan” ja useasti keikan aikana asustusta vaihtaneen Mustajärven mukaan ”filosofista tutinaa” sisältänyt ”Punaista ja makeaa”. Varsinkin jälkimmäisessä kappaleessa yleisö eläytyi voimakkaasti kappaleen lauluosuuksiin. Upeassa ”Yö” -kappaleessa punainen valaistus loi oivaa tunnelmaa. Itselleni yksi keikan monista huippukohdista oli harvemmin kuultu ”Keskiyön blues” ”Pohjantähden Alla” -levyltä. Minun puolestani yhtye voisi soittaa joskus vaikka koko levyn läpi. Kapellimestari Hautamäen johdolla koko rykmentti oli Lahdessa niin hyvässä vedossa, että toivottavasti yhtyeellä on vielä monta vuotta edessä. Keikan päätti mielestäni yksi rock-musiikin hengen parhaiten sisäistäneistä kappaleista eli ”Da da”. En tiedä, menikö tämä nyt ylisanoiksi, mutta kun en vain sitä heikkoa kohtaa lähemmäs kaksikymmentä biisiä sisältäneestä keikasta tahtonut löytää.
Illan päättänyt ”punkin Popeda” Klamydia juhlii tänä syksynä kolmenkymmenen vuoden uraa, ja Lahti oli yksi neljästä keikasta, johon oli roudattu liki koko bändissä vaikuttanut kööri. Pari kuukautta aikaisemmin uuden albuminsa ”Aikuisilta kielletty” julkaissut retkue oli ehtinyt heittää suuremmat juhlakeikat jo Tampereella ja Helsingissä.
Lahdessa edettiin samoilla askelmerkeillä kuin aikaisemmillakin keikoilla. Kultapukuinen juontaja piti yleisöä ajan tasalla kokoonpanon vaihdellessa tasaisin väliajoin. Triona aloittanut bändi kohtasi heti alkuunsa ongelmia, kun joku hölmö keksi paiskata tuoppinsa lavalle. Tässä vaiheessa yleisö alkoi joiltain osin muutenkin olla melko tanakassa juhlakunnossa. Yleisön joukossa oli lähdössä käyntiin useampikin voimain koitos, mutta ilmeisesti pahemmilta vaurioilta säästyttiin. Myöhemmin nämä toiminnot alkoivat tosin vaikuttaa jo keikan kulkuun.
”Pursiseuran pikkujoulupippalot”, Kråklund Pojkar”, ”Pyöräilymuistoja” ja ”Sitarin Vaxi” taittuivat komeasti, ja varsinkin basisti Laaksoharju pomppi innoissaan ympäri lavaa, eikä hänen otteitaan voinut kuin diggailla. Pitkäsalon väistyttyä rumpuihin tilalle istui kuulemma ennen keikkoja joogaava Riku, joka saikin paukuttaa sitten koko loppukeikan. Oma suosikkini keikalla tulleista alkupään biiseistä on edelleen ”Onneton onnekas”, joskin ”Mopolla suohon” -kappaleenkin kuuleminen pitkästä aikaa on ollut suhteellisen piristävää.
Laulaja Vesku Jokinen sai laittaa kitaran sivuun Vuokon saapuessa lavalle, ja kvartettina räimityt ”Latomeri” ja varsinkin ”Kuljukka” olivat karkkia korville. Muhkean parran kasvattanut Vuokko sai myös oman nimikkolaulunsa ”Missä on Marko?” -biisin muodossa.
Bassossa Laaksoharju vaihtui Jakke ”Shitsi” Heliniin, ja tällä systeemillä mentiin aina siihen asti, kunnes Vuokko astui sivuun ja Jakke vaihtoi soittimeensa pari kieltä lisää. Basson nappasi kaulaansa Hantta, joka tulkitsi ansiokkaasti myös ”Viulisti” -kappaleen. Settilista oli hieman elänyt Helsingin-keikasta, mutta mitään suuria muutoksia ei ollut tapahtunut.
Hantan siirryttyä basson varresta pois muodostui kokoonpano, joka bändillä on kasassa 18.:a vuotta. Ei mikään ihan pikkuinen siivu sekään. Vanhoista herroista osuutensa kävi hoitamassa vielä kauniin heleällä äänellään esiintynyt Metu, joka tuntui olevan erityisen liikuttunut käsillä olevasta tilanteesta. Metun tulkitsemat ”Ylpee kuu” ja ”Liian monta kertaa” ovat mielestäni aina olleet vallan valloittavia kipaleita. Kepeästi nousivat vielä monen soittajan hypyt, ja meininki oli riemuisa huolimatta tosiaan siitä, että pitkä ilta alkoi syödä monen ihmisen voimavaroja ja pinnan kestävyyttä.
Mainos päättyy
Toisen setin aloittaneet ”Pohjanmaalla” ja ”Minäminäminä” eivät vauhtia hiljentäneet, vaikka tässä vaiheessa mentiin biisimäärässä jo kahdenkymmenen tuolle puolen. ”Krapula tulee kyllä” tuntui olevan monelle kollektiivisen vakuuttelun paikka, ja laulun nimi loppuaan myöden piti varmasti usean kohdalla paikkansa. Yhtä tunteisiin meni monelle myös klassinen elämän tyhjyyden kuvaus ”E.V.V.K.”. Ikäluokkien eri ääripäät tuli myös otettua huomioon, sillä ”Suomi on sun”– ja ”Pyyntö” -biiseillä käsiteltiin niin sotaveteraanien kuin pienten lasten näkökulmia.
Lopuksi koko Klamydian keikan aikana vaikuttanut jäsenistö tuli tempaisemaan yhteisenä kliimaksina komeilla tanssiliikkeillä maustetut ”Perseeseen”– ja ”Kemppainen” -kappaleet. Näin tuli taattua, että tauti levisi myös Lahteen.
En päässyt tutustumaan tällä kertaa Esson Mössöön, mutta muuten ilta sujui pääosin leppoisasti muutamaa yleisössä ollutta (esimerkiksi mielestään pystypöydät omistanutta) minäminäminää lukuun ottamatta. Keikkapaikka oli halliksi yllättävän viihtyisä ja tanssitilaa oli, joskin kokemattomalle hallin toimintojen hallitseminen oli aluksi haastavaa. Kokonaisuutena erittäin onnistunut hyvän fiiliksen ilta, ohjelman ollessa ehjä sekä mielenkiintoinen.
Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Kirsi Jääsalmi
