Suomi–Ruotsi-ystävyysottelu Helsingissä: Sabaton, Apocalyptica ja Amaranthe Hartwall Arenalla
Marraskuussa 2012 todistin ensimmäistä kertaa livenä yhtyeen nimeltä Sabaton. Vain joitakin päiviä tuota keikkaa ennen olin törmännyt kotikutoiseen musiikkivideoon kappaleesta ”White Death”, ja se oli rakkautta ensikuulemalta. Viime lauantaina, lähes päivälleen seitsemän vuotta ensimmäisen Sabaton-keikkani jälkeen, nämä viihteellisen sotatieteen mestarit esittivät uransa suurimman Suomen keikkansa loppuunmyydyllä Hartwall Arenalla. Tulituesta vastasivat niin ikää Ruotsista ponnistava Amaranthe sekä Apocalyptican kotimaiset selloduunarit.
Lehterit Jokereiden kotiluolassa olivat mukavan kansoitettuja jo siinä vaiheessa, kun länsinaapurin discometallipoppoo Amaranthe kipusi lavalle. Oliko kyse omasta väsymyksestäni vaiko pimeyden ja tehostesavujen yhteisvaikutuksesta, mutta ainakin keikan alussa näkymä lavalle oli varsin huono. Sabatonia merkittävästi lyhyemmästä olemassaoloajastaan huolimatta Amaranthe on ehtinyt tehdä itsensä suomalaisyleisölle ensiksi mainittua selvästi tutummaksi, ehkä jopa liiaksi asti. Osoituksena tästä yhtye sai Helsingissä melko kädenlämpöisen vastaanoton. Kyllähän yhtyeen täsmäiskut ”Call Out My Name”, ”Amaranthine” ja ”The Nexus” toimivat kerta toisensa jälkeen, mutta kun bändin keikkoja on nähnyt entuudestaan jo kymmenkunta, alkaa ne iskevimmätkin discojumputukset hieman puuduttaa. Amaranthelle oli varattu soittoaikaa neljäkymmentä minuuttia, mikä onneksi pakotti yhtyeen esittämään kymmenen biisin settinsä tiiviisti ilman liikoja välispiikkejä. Nuivahkosta palautteestani huolimatta Amaranthe lukeutuu yhdeksi suosikkibändeistäni, ja viimeistään Hartwallin keikan herättämien tunteiden jälkeen allekirjoittaneen on aika ottaa runsas aikalisä tästä orkesterista.
Aikataulun mukaisesti kaksikymmentä minuuttia Amaranthen jälkeen Hartwall Arenan lavalla järjestettiin klinikka, jolla havainnollistettiin, millaisia ääniä sello-nimisestä instrumentista voikaan lähteä. Opastajana tuon ylvään jousisoittimen maailmaan toimi helsinkiläinen Apocalyptica, joka ei itselleni ole murto-osaakaan niin tuttu tapaus kuin illan kaksi muuta bändiä. Siinä, missä ilta alkoi omalta osalta Amaranthen rutiinisuoritukseen tympääntyessä, ei Apocalytican kohdalla uutuudenviehätystä puuttunut. Välillä kolmikko Toppinen-Kivilaakso-Lötjönen manasi instrumenteistaan bändin nimen mukaisesti maailmanlopun sointuja, välillä taas soittimet soivat sähkökitaran sähäkkyydellä. Lisäulottuvuuksia sellonäppäryyteen saatiin, kun Elize Ryd Amaranthesta liittyi yhtyeen vahvuuteen solistiksi kappaleisiin ”Seemann” ja ”I Don’t Care”. Saksan kielen taitoni puolesta olen jäävi arvioimaan Rydin suoritusta Rammstein-coverissa, mutta omat kuuloelimeni kyllä tykkäsivät. Esimakua tulevasta saatiin, kun setin jälkipuolella soitettu ”Path” sisälsi pätkän Sabatonin ”Fields of Verdunia”.
Mainos päättyy
Toisella väliajalla yleisön virittäminen illan pääaktia varten alkoi välittömästi Apocalyptican poistuttua lavalta. Lavaa verhoamaan nousi bändin nimellä koristettu esirippu ”The Great War” -levyn kappaleiden soidessa taustalla mahtipontisina instrumentaaleina. Odotukset tässä vaiheessa olivat tapissaan, ja valojen sammuttua Sabaton vastasi yleisön malttamattomiin huutoihin vakiintuneella keikanavauksella mallia ”Ghost Division”. Heti perään kuultiin yksi uusimman albumin hienoimmista hetkistä ”The Great War”, ja tämän biisikaksikon aikana bändi ampui hävyttömän määrän rahaa kohti hallin kattoa erilaisten pyrojen ja paukkujen muodossa. ”The Attack of the Dead Men” jatkoi draamaa tavalla, joka sai show-n lähentelemään jopa rammstein-maisia mittasuhteita. Tässä vaiheessa laulaja Joakim Brodén nimittäin saapui lavalle kaasumaskissa ja käsissään savua sylkevä ase, jonka säiliöitä hän kantoi selässään. Ulkomusiikilliset kikat eivät suinkaan jääneet tähän. ”The Red Baronia” edelsi sketsi, jossa pilottiasuun sonnustautunut mies soitti koskettimilla pätkän ”Swedish Pagansia”, tuota yleisön suosikkia (ja Brodénin ainakin näennäistä inhokkia).
Eräs itseäni sanavalmiimpi lausui joskus, että klassisten soittimien sotkeminen metallimusiikkiin on kuin maustaisi lihapullia hajuvedellä. Olen itsekin ollut taipuvainen tähän mielipiteeseen, ja niinpä en ollut erityisen innostunut siitä ennakkotiedosta, että Apocalyptica tulisi yhdistämään voimansa Sabatonin kanssa tällä keikalla. Tuo hetki koitti varsinaisen setin jälkipuoliskolla, kun ”Angels Calling” käynnisti peräti kuuden kappaleen mittaisen ”Apocalyptica meets Sabaton” -putken. Omiin vaikkuisiin korviini Apocalyptican anti ei tuonut Sabatonin soittoon suurta lisäarvoa lukuun ottamatta balladia ”The Price of a Mile”, jossa sellot, videotaululla pimeässä marssivat sotilaat ja Brodénin tulkinta loivat kappaleeseen juuri sopivan hartaan tunnelman.
Jossain vaiheessa Brodén mainitsi muiden soittajien valittaneen hänelle tämän taipumuksesta puhua liikaa, ja siksi keikalla keskityttäisiin enemmän show’hun kuin läpänheittoon. Oli Brodénin suupalttiudella osaa tähän siirtymään tai ei, keikan tuotantoarvoihin todella oli panostettu. Erityismaininnan ansaitsee korkealla lavan taustalla möllöttänyt videoscreeni, jolla pyöri kappaleiden aiheisiin sopivaa kuvamateriaalia saumattoman samanaikaisesti itse keikan reaaliaikaisten tapahtumien kanssa. Estradia ympäröivät bunkkeriksi pinotut hiekkasäkit ja piikkilangat olivat lavasteina oikein otollisia, ja jotkin kappaleet saivat lisäsyvyttä nauhalta kuulutetuista kerronnallisista introista. Yksi näistä oli ”Talvisota”. Heti tämän jälkeen kuultiin samaan maailmanaikaan sijoittunut ”Night Witches”, jossa seikkailevat itänaapurin ilmavoimien naissotilaat. Sattumaako? Mene ja tiedä.
Mainos päättyy
Rytmikkäät Sabaton-huudot, Swedish Pagans -hoilaukset ja Brodénin vuolas mielistely yleisölle – voivatko nämä kliseet koskaan vanhentua ja raihnaistua? Omasta puolestani vastaus on kyllä, mutta se ei tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että viimelauantainen keikka Helsingissä oli kaikin puolin huikea spektaakkeli. Ison maailman tuotantoarvot, loppuunmyyty Hartwall Arena ja puolitoista tuntia tautisen tarttuvaa melodista metallia loivat sellaisen yhdistelmän, jonka jälkeen useimmat Sabaton-fanit taatusti poistuivat paikalta tyytyväisinä. Jotkut jäärät saattoivat haikeina huomata, miten etäisyys yleisön ja bändin välillä on vuosien vieriessä kasvanut – niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin. Pienellä klubilla Sabaton-huudot raikuivat välillä korviahuumaavasti; isoilla areenoilla ne hukkuvat jonnekin korkeuksiin tai muuhun taustameluun. Pienillä klubeilla bändi oli jopa käsinkosketeltavan lähellä; isoilla areenoilla jo turvallisuussyistä bändin ja yleisön välissä hajurakoa on metritolkulla. Valittamisen aihetta ei kuitenkaan ole, sillä jos ja kun Sabaton saa ammennettua onnistuneista areenakeikoistaan tarvitsemansa energian ja inspiraation, tulee olemaan kihelmöivän jännittävää nähdä, mihin kaikkeen nämä maastohousuiset veljet urallaan vielä yltävät.
Teksti: Ossi Kumpula
Kuvat: AJ Johansson