Suomimetallin klassikko ja yhtyeen uran jakava merkkipaalu – klassikkoarviossa Children Of Bodomin 20 vuotta täyttävä “Hate Crew Deathroll”

Oi aikoja, oi tapoja. Suomimetallin nousukiito oli 2000-luvun alkuvuosina täydessä elementissään, kun Nightwishin ja Sonata Arctican kaltaiset uudet yhtyeet olivat breikkaamassa ulkomaita myöden. Samoihin aikoihin myös kotimaisella kielellä laulavat raskaammat yhtyeet olivat saamassa yhä suurempaa suosiota.

Melodisella death metalilla uraansa aloitellut Espoon omien poikien Children Of Bodom oli myös päässyt sen niin sanotun “vaikean kolmannen albumin” ohi. Ja mikä järkevämpää kuin ajatus uudistua, edes hieman. Sittemmin ainakin uuden musiikin osalta kuopattu yhtye oli tuolloin vuoden 2003 alussa vielä alkuperäisessä kokoonpanossaan. Nyt 20 vuotta täyttävä yhtyeen neljäs pitkäsoitto ”Hate Crew Deathroll” oli myös viimeinen, jolla kuultiin kitaristi Alexander Kuoppalaa yhtyeen toisena kitaristina edesmenneen Alexi Laihon tutkaparina.

“Hate Crew Deathroll” oli ilmestyessään odotettu paketti äkkiväärään suuntaan kallellaan olevaa äkäistä tykitystä, josta esimakua antoi edellisenä syksynä julkaistu varsin raikas mutta vihainen “You´re Better Off Dead!” -single. Kyseessä on ensimmäinen COB-albumi ja single, jotka allekirjoittanutkin sai hyppysiinsä heti julkaisupäivänä. Olihan yhtye jo sen edellisen albumin “Follow The Reaperin” julkaisun jälkeen pyörinyt soittimessa reilulla kulutuksella, minkä vuoksi vuoden 2003 loppiainen on säilynyt muistoissa melkoisen spesiaalina ajanjaksona.

“Metalli” on sana, joka ei voi olla enää oikeastaan vahvemmin läsnä musiikkialbumilla, kuin mitä se on “Hate Crew Deathrollilla”. Teräksen viiltävät kitarat ja kirkkaan rapea kosketinsoitinten höystö matalataajuuksisiin rumpu- ja bassosoundeihin liitettynä takaa edelleen tasaisen taatun kuuntelukokemuksen. Lappeenrannan Astia-studiolle äänityksiin palannut viisikko oli taikonut melodeathin oheen myös entistäkin rohkeammin thrash metal -vivahdetta. Uraauurtava rohkeus aikana, jolloin etenkin nu-metal oli suosionsa huipulla, antoi jälleen kipinää koko 1990-luvun ajan varjoihin painuneen thrashimman metallin skenelle. Se ilmeni toki oikeastaan vasta vuosien saatossa, vaikka selvää oli, että COB oli kasannut merkkipaalun, jota ei kaikella sen turpaanvetävyydellään voisi sivuuttaa. Edes maailmalla.

Albumin starttaava “Needled 24/7” oli aikanaan äkäisintä ja terävintä Children Of Bodomia. – Ja on sitä oikeastaan edelleen, mikäli kappale ei ole liiaksi kulunut omalla soittolistalla. Muistan edelleen, millainen hämmennys ja samanaikainen innostus taidolla sävelletystä ja tuotetusta uudesta COB-materiaalista valtasi mielen kuunnellessani kappaletta sen kaikessa asenteikkuudessaan ensi kertaa. Innostuneisuus siksikin, että heti alusta alkaen oli selvää, millä potentiaalilla yhtye kykeni edellisen albuminsa jälkeen uudistumaan olematta hetkeäkään kuitenkaan teennäinen tai pakonomaisen kuuloinen.

Sama meininki jatkuu matalavireisen, lyhyen ja ytimekkään “Sixpounder”-hitin kohdallla. Sama innostuneisuus jatkuu hieman Panterankin mieleen tuovan taidonnäytteen kohdalla kappaleen ollessa saman tien sellainen, että sen halusi laittaa pikimmiten uudestaan soimaan. Vähintäänkin siksi, että jos edellisellä albumilla ollut musiikkivideokappale “Everytime I Die” oli yllättänyt erilaisuudellaan, oli “Sixpounder” nyt samankaltaisella yllätyspotentiaalilla liikkeellä vähintään toisessa potenssissa edustaen sen verran erilaista uutta COB-materiaalia, että oli selvää, ettei yhtyeen fanitus kävisi ainakaan tylsäksi. Kappaleen sanoitukset käsittelevät jälleen myös tylympää asennetta sosiaalisessa mielessä sen sijaan, että läsnä olisi edellisten albumeiden melankolia, rappio ja itsetuhoisuus. Ja aivan kuin edeltävän kappaleen “Needled 24/7” kohdalla, on kyse periaatteessa todella voimaannuttavasta lyyrisestä sanomasta.

Klassikoksi “HCDR”-albumi muodostuu etenkin sen tasaisen hyvän tuotannon ja vahvan kappalemateriaalin ansiosta. Albumin keskivaiheen hyvin vahva sävellyksellinen osaaminen korostuu kappaleissa “Bodom Beach Terror”, “Angels Don´t Kill” ja “Triple Corpse Hammerblow”. Kaikessa yksinkertaisuudessaan sävelletyt ja sovitetut kappaleiden rungot sisältävät paljon sielukkuutta ja virtuositeettia jokaisen soittajan osalta. Jos vertailukohtia pitäisi hakea metallimusiikin historiasta, voisi esimerkiksi Metallican “Master Of Puppets” olla omassa ajassaan melko lähellä samaa sävellyksellisen varmuuden ja soitannollisen osaamisen yhdistelmää. 

Albumilta ei löydy montaakaan heikkoa hetkeä. Ja jos löytyykin, niin niitä saattaa olla vain yksittäisinä murusina kappaleiden sisällä. Oikeastaan sellaisia kappaleita, joissa heikkouksia ilmenee, on yhdeksän kappaleen albumilla vain pari kappaletta, josta yhtenä esimerkkinä on pitkäkestoiseksi live-hitiksikin aikanaan muodostunut albumin nimikappale. Se on muodostunut omissa kirjoissani paljon kuultuna hieman tylsäksi palaksi kakkua, mikä sekin tuo toki vahvasti mieleen Panteran edesottamukset yli kymmenen vuotta ennen “HCDR”-albumia. Albumin parhaimmistoon on puolestaan aina kuulunut myös kappale nimeltä “Lil´Bloodred Ridin´ Hood”, jonka thrashin ja melodeathin perusperiaatteita sisältävä tyly svengaavuus hakee edelleen vertaistaan koko metallimusiikin kentällä.

Yhtä kaikki, “Hate Crew Deathroll” on ollut Children Of Bodom -albumeista yhtyeen itsensä ja sen suosion kasvun kannalta mahdollisesti se kaikkein tärkein. Sen myötä COB pääsi kiertämään yhä laajemmin ulkomailla aina Yhdysvaltoja myöden säilyttäen samalla jalansijaa paitsi kotimaassaan myös Euroopassa Aasiasta puhumattakaan. Albumi on kiistaton niin sanotun “suomimetallin” klassikko sekä extreme metalin merkkiteos. Se on albumi, jonka on maailmanlaajuisesti löytänyt yhä uudelleen sadat tuhannet uudet kuulijat sukupolvesta riippumatta. Ja sen verran jämäkkä albumi on edelleen tuotannoltaan, että se tulee varmasti elämään metallimusiikin kuulijoiden keskuudessa vielä ainakin toiset 20 vuotta.