Suomiprogen soihdunkantaja Maladyn ”Toinen Toista” taitaa tyylin, mutta ei ota riskejä

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 1.2.2018

On ilahduttavaa huomata, että suomiproge elää ja voi hyvin vuonna 2018. Vanhat konkarit, kuten Circle jaksavat edelleen julkaista uutta musiikkia, ja genre saa huomiota radiossakin Von Hertzen Brothersin ja Wöyh!:n toimesta. Kairon; IRSE! julkaisi viime vuonna loistavan ”Ruination” -albumin, joka on saanut paljon huomiota ulkomaillakin. Lisäksi maastamme löytyy liuta hienoja progeyhtyeitä, kuten Dai Kaht, Octopie ja Sammal, jotka ammentavat vahvasti genren kulta-ajoilta eli 70-luvulta. Samaan ryhmään kuuluu myös kakkosalbumiaan julkaiseva Malady. 2.2.2018 julkaistava, osuvasti nimetty ”Toinen Toista” on seuraaja helsinkiläisen Maladyn paljon kehuja keränneelle debyyttialbumille, jolla nuori yhtye tarjoili mielenkiintoista ja virkistävää soitantaa sekä hyvin päteviä kappaleita. Yhtye ammentaa niin musiikillisesti kuin esteettisestikin vahvasti 70-luvun suomiprogesta.

Symbolistinen, joskin viehättävän minimalistinen kansikuva sekä vanhan näköinen ja tuntuinen ohut kansilehti lisäävät heti tunnetta siitä, että pitelee käsissään vanhaa Love Records -albumia. Klassinen progeformaatti on saatu hyvin aikaan myös sillä, että kappaleita löytyy vain viisi, ja toisen albumipuolen täyttää yksi pitkä eeposmainen teos. Levyllä on käytetty tyypillisen rock-kokoonpanon lisäksi 70-luvun progelle tyypillisiä soittimia, kuten mellotronia, hammondia ja Rhodes -pianoa. Löytyypä levyltä myös minimoogia ja wurlitzeria. Vielä lisää väriä albumille on haettu jousisoittimilla, kuten viululla, oktaaviviululla ja kontrabassolla sekä poikkihuilulla. Eikä mikään klassisen progen olemusta ja ydintä tavoitteleva albumi olisi täydellinen ilman tarkkaa huomiota soundeille: basson kielet kolisevat rytmisesti ja autenttisesti otelautaan, syntetisaattorit surisevat ja maalailevat kosmisia säikeitä rumpujen kuulostaessa ihanan kuivilta vahvalla preesenssillään. Albumin musiikissa kuuluvat vanha Wigwam, Tasavallan Presidentti, Haikara ja Kalevala. Wigujen ja Haikaran vaikutteet kuuluvat selkeästi albumin nimikkokappaleessa sekä ”Etsijän Elinehdossa”, joka voisi tyylinsä, tekstinsä sekä rikkaan hammond-taustansa puolesta olla Jukka Gustavsonin edesottamus Wigujen ”Beingilta”. Kummassakin kappaleessa on myös mahdollista kuulla hieman ”Meddle”- ja ”Atom Heart Mother” -albumien aikaista Pink Floydia kitaratyöskentelyssä, ilmavuudessa ja soittajien dynaamisessa vuorovaikutuksessa. Näistä kahdesta kappaleesta selkeimmin jälkimmäinen muistuttaa Floydia myös mystisen, hivenen uhkaavankin intronsa takia. Lisää suomiprogen ulkoista väriä voi kuulla myös paikoittaisissa Van Der Graaf Generator -tyylisissä ryöpytyksissä. Lisäksi albumilta saattaa kuulla myös sellaisiakin kotimaisen progen yhtyeitä, kuin Woodoo ja Tabula Rasa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Heleästi tanssahteleva ”Tiedon Kehtolaulu” soi kuin yhdistelmänä Kalevalaa ja Tasavallan Presidenttiä ripauksella Pekka Strengin teosofista keijumusiikkia. Erityisesti tämä numero kohoaa kappalelistalta vahvasti esille, ei pelkästään maagisen tunnelmansa, vaan myös loistavien instrumenttisuoritustensa puolesta: basisti vuolee otelaudaltaan melodisia kuvioita, jotka nousevat hienosti ekspressionististen huilujen, piiskaavien rumpujen ja liihottavien lauluosuuksien keskeltä kappaleen kertosäkeentapaisessa siltaosassa. Bändin solisti, Babak Issabeigloo, tuo omaperäisellä äänellään kappaleeseen samoin kuin koko albumiinkin omaa väriään, joka erityisesti tässä kappaleessa kuulostaa hieman jopa Rauli Badding Somerjoelta. Rumpalin ote on tarkka ja isku tulee terävästi niin, että ilmaa jää myös hieman dynaamisemmalle ja joustavammallekin komppaukselle. Synasoolo on kohdillaan niin soundinsa kuin vähäsanaisuutensakin puolesta. Jan Lehmuksen poikkihuilu on kuitenkin koko kappaleen ehdoton helmi ja show’n varastaja.

Bändi on osunut naulan kantaan estetiikan, toteutuksen, instrumentaation ja soiton puolesta. Albumi tuntuu kuitenkin jäävän hieman puolitiehen sävellystensä osalta. Tämä on erityisen ikävää siksi, että albumin pitäisi olla vakuuttava ensisijaisesti musiikkinsa puolesta. Kuunnellessani albumia huomaan sen kuulostavan joukolta keskitempoisia ja ihan mukiin meneviä ideoita, jotka kuitenkin verhotaan retroiluun, maalaileviin kitaroihin ja hammond-pörinöihin. Suurin osa albumin kappaleista kuulostaa väsyneiltä, ja välillä on vaikea sanoa, onko jotain sävelletty vai kuulemmeko improvisoitua jammailua. Selkeästi kappalelistasta pompahtaa esiin kaksi ääripäätä: puolitoista minuuttia kestävä ”Laulu Sisaruksille” sekä albumin päättävä massiivinen 23 minuuttia kestävä ”Nurja Puoli”. Näistä ensimmäinen on lyhyt palanen, joka alkaa Genesiksen ”Watcher Of The Skies” -tyylisellä hartaalla ja jännittävällä introlla, kehittyen siitä kuivaan ja kolkkoon barokkihenkiseen osioon, jonka lohduttomuus on itsessään hieno väri levylle. Olisin ymmärtänyt kappaleen paikan kuitenkin huomattavasti paremmin juuri ennen päätöskappaletta; tällä tavalla albumin toisena kappaleena se ei löydä paikkaansa ja tuntuu kovin irralliselta.

Noin puolet albumin kestosta vie sen päätöskappale. Kappaleen siivillä jokainen musikantti pääsee sooloilemaan erittäin miellyttävästi ja musikaalisesti – erityisesti bassosoolo kohoaa esille fraasiensa, juonenkaarensa ja dynamiikkansa puolesta. Ensimmäistä säkeistöä seuranneiden soolojen jälkeen kappale rauhoittuu hieman, ja kohoaa sieltä jälleen toistamaan teeman, joka kuultiin ennen sooloja. Kymmenen minuutin tienoilla kuullaan hieno Genesis kohtaa Sammaleen ripauksella Tiisua -tyylinen kakkossäkeistö. Tämän jälkeen kuullaan ensimmäistä kertaa albumin aikana uusia ja jännittäviä ideoita: ELP -tyylinen tahtilajivenkoilu ja sitä seuraava jännitteinen, kromaattisesti nouseva motiivi, joka on kuin yhdistelmä Van Der Graaf Generatorin ”A Plague Of Lighthouse Keepersin” ja Genesiksen ”Supper’s Readyn” dramaattisia hetkiä. Nämä kaksi hetkeä kappaleessa ovat koko albumin omaperäisimpiä ja yleisestä materiaalista poikkeavimpia ideoita, jotka kuitenkin tuntuvat tietyssä mielessä hieman laimeilta. Kromaattisesti nouseva dramaattinen aihio purkautuu todella pian rauhallisempaan osioon ilman, että mitään rakennettiin tai kasvatettiin niin, että purkaus olisi ansaittu. Rytminen motiivi poimitaan matkaan ja sitä varioidaan hieman ympäristön samalla muuttuessa. Kappaleen pääteema kerrataan vielä kerran ennen eeppistä lopetusta, joka jatkuu koko kappaleen loppuun. Valitettavasti siitä tuntuu kuitenkin puuttuvan ansaittu momentti enemmistön kappaleesta ollessa melko rauhallista. Sama pätee oikeastaan kaikkiin muihinkin kappaleisiin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Malady ei uudella albumillaan keksi pyörää uudestaan, mutta se ei olekaan velvoite hyvälle progressiiviselle rockille. Kappaleet ovat kauttaaltaan yhtenäisiä, hyvin soitettuja ja oikeasti tyylikkäitäkin, mutta niistä puuttuu paljon sitä, mikä tekee jostakin jännittävää ja muistettavaa. Kappaleista kuulee kyllä sen, että myös sävellyskynä on kädessä: päätöskappaleesta löytyy todella hyviä ideoita ja ajatuksia, ja sieltä myös kuulee klassisen musiikin periaatteita ja hienostuneisuutta, mutta sekin tuntuu laahaavan hyvin pitkälti vain muutamien ideoiden parissa oikeuttaakseen kestonsa. Jos miettii klassisia proge-eepoksia, niistä löytyy aina rutkasti vaihtelevuutta ja muutakin kuin pelkkiä sooloja tai kasvatuksia, jotka puretaan vain seuraavan osion tieltä. Bändit, kuten Wigwam ja Tasavallan Presidentti ovat edelleen loistavia sävellystensä takia, eivät soundinsa tai estetiikkansa eivätkä edes soittonsa takia. Malady tuntee vaikutteensa hyvin, osaa soittaa todella hyvin virtaavaa musiikkia ja osaa myös säveltää, mutta albumilta tuntuu vain puuttuvan paljon sellaisia elementtejä, jotka pitävät mielenkiintoa yllä ja haastavat kuulijaa. Mikäli nämä moitteet siirtää syrjään, osaan nähdä albumin viehätyksen pohdiskeluun sekä eräänlaisen liminaalisen ja uneliaan musikaalisen tilan luomiseen. Tässä se onnistuu erittäin hyvin. Tästä albumista löytyy paljon mistä pitää, jos rakastaa klassista suomiprogea, mutta sävellykset eivät nappaa itselleni niin paljoa, kuin olisin halunnut, eikä bändi tunnu ottavan juurikaan riskejä.