Suosikkilevyni täyttää 10 vuotta – Paljon onnea Lordin ”Deadache”!
Lordi on bändi, jolle kuuluu kiitos allekirjoittaneen hurahtamisesta hevimetalliin varhaisteininä. Vielä nykyäänkin bändi on itselleni se kaikista kovin ja tärkein, eikä tämä varmaan ole kovinkaan yllättävää. Useinhan lempibändiksemme muodostuu juuri jokin niistä bändeistä, joita aloimme kuunnella nuorina. Samalla tavalla oma lempialbumi saattaa hyvinkin usein olla juuri tältä omalta suosikkibändiltä. Ehkäpä se on jopa se ensimmäinen levy, jonka heiltä ikinä kuulit, joka on sen vuoksi tunnearvoltaan mittaamattoman tärkeä. Ensimmäinen kuulemani levy omalta suosikkibändiltäni oli ”The Arockalypse”, vaikkakin myös ”Get Heavy” on itselleni tärkeä levy, koska ensikosketukseni Lordiin tapahtui sen sinkkubiisien kautta. Vaikka näistä levyistä erityisesti ”The Arockalypse” kuuluukin omiin kaikkien aikojen suosikkilevyihini, ei se kuitenkaan ole itselleni se ykkönen. Lordi kyllä saavutti uransa suurimman menestyksen kyseisellä, vuonna 2006 ilmestyneellä levyllä, kiitos sen hittisinglen ”Hard Rock Hallelujah” ja bändin sillä saavuttaman voiton Euroviisuissa, mutta bändin paras tuotos oli kuitenkin vielä tuloillaan. Reilut kaksi vuotta mediasirkusta ja jatkuvaa keikkailua yhdistettynä Euroviisu-krapulaan, kiitos kilpailun bändille asettaman leiman, oli kypsyttänyt bändin sisällä turhautuneisuutta, joka kaikki vuodatettiin bändin seuraavaan, neljänteen albumiin ”Deadache”.
Syksyllä 2008 Lordi valmistautui julkaisemaan tämän ensimmäisen Euroviisu-voittonsa jälkeisen albumin. Ensisingleksi oli valittu ”Bite It Like a Bulldog”. Muistan istuneeni keittiössä radion äärellä odottaen biisin ensisoittoa. Kun biisi sitten vihdoinkin alkoi väkevän bassoriffin saattelemana, oli siinä yllättävää potkua. Silti se oli tuttua ja turvallista Lordia. Lähempänä uuden albumin julkaisua bändi laittoi ennakkoon muutamia muitakin uusia biisejä Myspace-sivuilleen. Kyllä, vuonna 2008 Myspace oli vielä relevantti! Koska en halunnut liikaa spoilata tulevan levyn biisejä itselleni, kuuntelin lisäksi vain yhden uuden biisin ennakkoon – ”Man Skin Boots”. Tämä biisi iski vieläkin lujempaa kuin sitä edeltänyt sinkkubiisi, ja nopeasti biisistä kasvoi jopa yksi uusia Lordi-suosikkejani, joita se on yhä tänäkin päivänä. Biisi oli perinteisen tarttuva Lordi-ralli jossa oli kuitenkin bändille poikkeuksellisen vahva groove, joka toi etäisesti mieleeni Rob Zombien. Tämän biisin kuunneltuani odotukseni olivat korkealla tulevaa ”Deadache”-albumia kohtaan. Kuulemani kaksi biisiä olivat molemmat kuitenkin Lordille melko tyypillisiä kauhubileviisuja, eivätkä ne millään tavalla valmistaneet minua siihen, mitä Lordi tulisi loppulevyllä tarjoamaan.
Muistan ”Deadachen” julkaisupäivän erittäin hyvin. Bändillä oli sovittuna nimmarointisessio Espoossa kyseisen päivän iltana, ja sinnehän oli totta kai pakko lähteä. Ennen tätä oli kuitenkin haettava ennakkotilaamani ”Deadache”-levy postista, koska halusin saada bändin nimmarit uuden levyn levyvihkoon. Levy haettiin isäni kanssa, ja siitä matka jatkui nimmarikeikalle. Tunnin mittaisen ajomatkan aikana ehti myös hyvin kuunnella uuden levyn ensimmäistä kertaa. Levy pistettiin auton soittimeen, ja istuessani auton takapenkillä yritin pimeässä tiirailla uutta levyvihkoa samalla, kun kuulin uudet biisit ensi kertaa. Vielä tänäkin päivänä ideaaliset olosuhteet kuunnella ”Deadache” ovat mielestäni öisellä automatkalla.
Levy alkoi totta kai Lordille tyypillisesti introlla, joka tällä kertaa kantoi nimeä ”SCG IV”. Tämän aavemaisen tuutulaulun virittäessä tunnelman heräsi mielessäni kysymys. Oliko tämä intro valmistamassa kuuntelijan kauhupainotteiseen levyyn? Vastaus kysymykseeni saapui sekunteja myöhemmin levyn avausbiisin ”Girls Go Chopping” muodossa, jonka säkeitä säestävät koskettimet olisivat sopineet luomaan tunnelmaa vaikkapa huvipuiston kummitusjunaan. Ennen kuin olin kuitenkaan ehtinyt sisäistää tämän, minut jo pysäyttivät säkeiden suorastaan riipivät kitarat. Ja koko biisin kruunasi totta kai KISSin ja Ace Frehleyn mieleen tuova kitarasoolo. Jo tässä varhaisessa vaiheessa levyn kuuntelua tiesin, että kyseessä ei tulisi sittenkään olemaan ”The Arockalypsen” tai ”Get Heavyn” kaltainen bilelevy. Tämä tunne vain vahvistui levyn edetessä. Esimerkiksi ”The Ghosts of the Heceta Head” loihti levylle tunnelman, joka oli Lordille uudella tapaa aavemainen ja unenomainen. Lordi oli päättänyt seurata Euroviisu-hypeä täysverisellä kauhulevyllä, ja minähän olin kauhun ystävänä onneni kukkuloilla. Levyn loputtua olin jo vakuuttunut siitä, että olin juuri kuullut uuden suosikkilevyni, ja tavatessani bändin samana iltana kehuinkin heille ”Deadachen” olevan heidän paras levynsä. Vielä kymmenen vuotta myöhemminkin seison näiden sanojen takana. Lordi oli ylittänyt itsensä.
”Deadache” on levy, jolla Lordi hioi ilmaisunsa oman genrensä sisällä täydellisyyteen. En tietenkään lähde väittämään bändin muusikoiden olevan esimerkiksi soittotaidoiltaan samaa luokkaa, kuin vaikkapa Dream Theater, mutta on otettava huomioon, että Lordin edustama genre ei tätä vaadi alun perinkään. Mielestäni muusikon todellinen vahvuus ei ole siinä, miten teknisesti taitava hän on, vaan miten hyvin hän osaa hyödyntää omia vahvuuksiaan tekemässään musiikissa. Kehtaisinkin väittää, että oman melko yksinkertaisen genrensä sisällä Lordin muusikot ovat huippuosaajia. He osaavat kirjoittaa koukuttavia ja tarttuvia biisejä, jotka he myös saavat kollektiivisesti kuulostamaan hyvältä. Esimerkiksi tällä levyllä ”Dr. Sin Is In” sisältää omiin korviini erittäin pätevää kitara- ja rumputyöskentelyä Amenilta ja Kitalta. Ja totta kai Mr. Lordin limainen örinä biisin veikeän blues-vivahteisessa introssa pääsee todella oikeuksiinsa. ”Deadache” on osoitus siitä, miten luova niinkin näennäisesti yksinkertaisen genren, kuin kasarivaikutteisen hard rockin sisällä voi olla, kuten myös siitä, että Lordin hirviöpukujen takana piilee asiansa osaavia muusikoita ja ammattiviihdyttäjiä.
”Deadache” oli myös ensimmäinen kerta, kun ihmiset Lordin hirviöhahmojen takana antoivat itsensä näkyä kappaleiden sanoissa. Missään kappaleissa tämä ei tule paremmin esille kuin ”Monsters Keep Me Company” ja ”Raise Hell in Heaven”. Ensimmäinen näistä on melankolinen ja balladinomainen tunnelmointibiisi, jossa mies Mr. Lordin maskin takaa vuodattaa sanoituksiinsa pahaa oloaan ja turhautumistaan. Mr. Lordi on kertonut kirjoittaneensa biisin vuoden 2007 loppupuolella, saavutettuaan totaalisen burn outin Euroviisu-voiton jälkeisen jatkuvan kiertueella olon myötä. Rivien välistä voi hyvin helposti löytää turhautumisen siihen, miten ensin Euroviisut voitettuaan Lordia juhlittiin kansallissankareina, mutta pian bändiltä ruvettiin väheksyvästi kysymään, mikseivät he jo lopeta. Vaikka siis itse tekee hiki hatussa töitä, pohtii samalla miksi näin tekee, jos ketään ei kuitenkaan kiinnosta työn tulos. Näihin tunnetiloihin ”Monsters Keep Me Companyn” voi tulkita pureutuvan, ja silloiselle 15-vuotiaalle Lordi-fanille biisi oli erittäin pysäyttävä. Idolini, joka aikaisemmin piiloutui elämää suuremman hirviöimagonsa taakse musiikissaan, kirjoitti nyt omana itsenään – haavoittuvana ihmisenä, jolla on paha olla. Ja se kosketti, totta kai. Ulkopuoliseksi itsensä kokevan teinin oli myös helppo samaistua biisin ajatukseen siitä, että tapahtui mitä tapahtui, hirviöni pitäisivät minulle kuitenkin seuraa niin kauan kuin heitä tarvitsisin.
Mainos päättyy
Jos ”Monsters Keep Me Company” on biisi, jossa Mr. Lordin pahaa oloa käsitellään melankoliseen sävyyn, on ”Raise Hell in Heaven” biisi, jossa tätä käsitellään vihan kautta. Tässä uhmakasta energiaa tihkuvassa kappaleessa valta oman itsensä määrittelemisestä palautetaan takaisin yksilölle, jolle se kuuluu. ”You claim you know me better than I do – Which one of us does it make a fool?” Harvoin olen tätä viestiä nähnyt tiivistettävän yhtä yksinkertaisuudessaan väkeviin sanoihin. ”I’m who I am and this is what I do” ovat taas sanoja, joiden mukaan olen yrittänyt elää omaakin elämääni. Jos ”Monsters Keep Me Company” musiikillisesti venytti Lordin soundin rajoja aiempaa synkempään ja melankolisempaan suuntaan, on ”Raise Hell in Heaven” taas sitten sitä perinteisintä hittibiisi-Lordia parhaimmillaan. Kyseinen biisi on yhäkin mielestäni bändin ylivoimaisesti parhaita biisejä. Voisin itse asiassa nostaa sen suoraan kärkikolmikkooni – sen verran kovan adrenaliinipotkun kyseisestä biisistä nimittäin saan. Ja onhan se nyt tarttuva kuin mikä.
”Deadache” ei kuitenkaan ole tunnevetoinen levy vain silloin, kun sanoitukset ovat Tomi Putaansuun avointa tilitystä, kuten mies on itse asian tainnut haastatteluissa ilmaista. Nimittäin myös Lordin perinteiset kauhutarinalyriikat saavat tällä levyllä yllättävänkin vahvan tunnelatauksen. Tarinoiden painopiste ei enää liikukaan siinä, mitä kauheuksia ihmisille voi tapahtua, vaan siinä miltä ihmisistä tuntuu silloin kun näitä kauheuksia tapahtuu. Otetaan esimerkiksi vaikkapa omiin suosikkeihini kuuluva ”The Devil Hides Behind Her Smile”. Kyseisessä biisissä aviomies alkaa epäillä, että jotain pahaa piilee hänen vaimonsa viattoman hymyn ja suloisen ulkokuoren takana. Hän yrittää uskotella itselleen, että kaikki on vain hänen mielikuvitustaan, mutta ennen pitkää hän ei enää kestä epävarmuutta, ja päättää selvittää totuuden. Miten? No nylkemällä vaimonsa tietenkin! Paitsi että biisin sanoitukset ovat hetkittäin ilahduttavan veriset, pystyy niiden kautta eläytymään kertojan mielentilaan niin, että hänen tuskansa ja hulluutensa voi suorastaan aistia. Hän tietää, etteivät hänen epäilyksensä voi olla totta, mutta ääni hänen päänsä sisällä ei jätä häntä rauhaan. Kun hän lopulta ei enää kestä mielensä sisäistä pyörremyrskyä ja antautuu sisäiselle murhanhimolleen, ei hän löydäkään rauhaa, vaan huomaa painajaisen vasta alkaneen.
Levyn balladi ”Evilyn” kertoo toisen tarinan hirmutekoihin sortumisesta. Kappale kertoo hartaasta uskovaisesta, joka päättää avittaa syntisiä helvettiin murhaamalla heitä. Näin hän uskoo osoittavansa rakkautensa Jumalalle. Kun hän kuitenkin lopulta pääsee itse seisomaan taivaan porteille, saa hän kuulla, ettei taivaassa ole enää tilaa hänelle. Evilyn luulee tehneensä jotain hyvää, mutta herääkin siihen, että hän on tuottanut pettymyksen hänelle, jonka hyväksyntää hän kaipaa enemmän kuin mitään muuta. Hän on virheensä kanssa ainiaan yksin ja kadoksissa, ja tämä yksinäisen kadotuksen tunne välittyy vahvasti sekä biisin sanoissa että melodioissa. Katoamisesta puheen ollen, tästähän kertoo kirjaimellisella tavalla levyn päätösraita ”Missing Miss Charlene”, jossa erään perheen pikkutyttö katoaa. Koko kylä etsii kuumeisesti kadonnutta lasta ja on jopa valmis löytämään syyllisen omiensa joukosta, jos muu ei auta. Totuus kuitenkin on, että yön pimeinä tunteina hirviö on vienyt lapsen, eikä hän tule koskaan palaamaan kotiin. Voin jo sieluni silmin nähdä, kuinka itkuinen äiti juoksee läpi synkän metsän huutaen rakkaan lapsensa perään. Lapsen, jota hän ei koskaan päässyt hyvästelemään, ja jota hän ei tule enää koskaan näkemään.
Vaikka Lordi on kautta uransa aina tehnyt kauhuelokuvien inspiroimaa musiikkia, on ”Deadache” selkeästi kuitenkin bändin synkin levy, vaikkei se suinkaan haudanvakava tuotos ole. Väittäisin kuitenkin samalla, että musiikillisesti se on itse asiassa yksi bändin melodisimpia levyjä. Tämä kontrasti on yksi suurimpia syitä siihen, miksi rakastan tätä levyä. Lordi on mielestäni musiikillisesti yleensä parhaimmillaan, kun heidän musiikkinsa on tarttuvaa ja melodista. Imagonsa puolesta he ovat mielestäni kuitenkin parhaimmillaan, kun he painottavat kauhuvaikutteitaan enemmän kuin muita vaikutteitaan. Käyhän se järkeen, että hirviöbändi tekisi nimenomaan kauhumusiikkia. ”Deadache” on levy, joka täydellisellä tavalla tyydyttää molemmat näistä haluistani. Se onnistuu olemaan synkkä ja kauhupainotteinen uhraamatta kuitenkaan popahtavia melodioita ja tarttuvia kertsejä. Esimerkiksi synkistä sanoistaan huolimatta ”The Devil Hides Behind Her Smile” omaa niin tarttuvan hoilotuskertsin, että on suorastaan rikos, ettei bändi soita tätä biisiä säännöllisesti keikoillaan. Tällä jos millä levyllä Lordin imagon ja soundin ääripäät – verinen kauhukuvasto ja melodinen tukkahevi – ovat täydellisessä harmoniassa.
Missään yksittäisessä biisissä tämä ei taas tule paremmin esille, kuin levyn nimikkobiisissä ”Deadache”. Musiikillisesti kappalehan on puhdasta poppia, mutta sanoituksellisesti liikutaan jälleen melko synkeissä tunnelmissa biisin kertoessa murhaaja Ed Geinista. Biisissä ei kuitenkaan niinkään kerrota yksityiskohtaisesti Geinin tekemistä murhista ja haudanryöstöistä, vaan hänen sielunmaisemistaan ja mielentilastaan – hänen yksinäisyydestään ja siitä hulluudesta, jota hänen kasvuympäristönsä ruokki. Kyseinen biisi onkin kaikkien aikojen suosikkibiisini, joka tiivistää reiluun kolmeen minuuttiin sen, mitä eniten rakastan Lordissa ja koko ”Deadache”-albumissa.
”Deadachen” jälkeen Lordi on jatkanut uusien levyn julkaisemista säännölliseen tahtiin yleensä parin vuoden välein. Tyylejä on kokeiltu puhtaasta tukkahevistä progeilevaan tuplabasarimättöön, ja jokaisella levyllä bändi on aina tuonut jotain uutta kulmaa soundiinsa, ajautumatta kuitenkaan koskaan pois niiden keskeisimpien ainesten ääreltä, jotka tekevät Lordista Lordin. Soundillisestihan bändi on itse asiassa vain parantunut vuosien saatossa, kiitos Mikko Karmilan kaltaisten tuottajien ja jäsenvaihdosten myötä bändiin tulleiden uusien jäsenten tuoman soittotaidon. Moni asia on parantunut sitten vuoden 2008, mutta jos minulta kysytään, ei Lordi ole vielä julkaissut parempaa albumia kuin ”Deadache”. Pahahan sitä on yrittää parantaa täydellisyydestä. ”Deadache” on levy, joka on tuonut minulle enemmän iloa viimeisenä kymmenenä vuotena kuin mikään muu levy, ja siitä suurkiitos Lordille.
Kappalelista:
1. SCG IV
2. Girls Go Chopping
3. Bite It Like a Bulldog
4. Monsters Keep Me Company
5. Man Skin Boots
6. Dr. Sin Is In
7. The Ghosts of the Heceta Head
8. Evilyn
9. The Rebirth of the Countess
10. Raise Hell in Heaven
11. Deadache
12. The Devil Hides Behind Her Smile
13. Missing Miss Charlene
Mainos päättyy
Lordin kotisivut
Lordi Facebookissa
Kirjoittanut: Markus Mickels
Mainos päättyy