Suotana – Frostrealm

Kirjoittanut Tuomas Saari - 13.11.2015

Suotana on historiansa puolesta jonkin sortin outolintu. Rovaniemeläisbändi on perustettu jo 2005, mutta se julkaisi ensimmäisen demonsa ”Forgotten Soil of this Land” vasta 2014. Ja kun pää kerran saatiin auki, samahan se on julkaista myös täyspitkä debyyttialbumi heti seuraavana vuonna. Hitaan kypsyttelyn tulokset näkyvät ja kuuluvat omakustanteisen ”Frostrealmin” harkitussa visuaalisessa ilmeessä, napakassa yhteensoitossa ja onnistuneessa äänimaailmassa. Viimeksi mainitussa iso merkitys on varmasti ollut albumin miksanneella ja masteroineella studioguru Ahti Kortelaisella.

Suotana kuvailee musiikkiaan death metallin ja melodisen black metallin yhdistelmäksi. Ei kuitenkaan kannata odottaa mitään ”North from Heren” tai ”Storm of the Light’s Banen” kaltaista musiikillista lumimyrskyä. Homman nimi on kuvaavammin vahvasti vuosituhannen vaihteen suomimetallilta haiskahtava tuotos runsain power metal -vaikuttein. Kovin extremeksi meno ei missään vaiheessa äidy, ja esikuvat onkin helppo bongata akselilta Catamenia–Kalmah–COB–Norther. Black metallista muistuttavat lähinnä ajoittain korkeammaksi rääkynäksi yltyvät örinälaulut ja sinne tänne ripotellut blast beatit.

Esikuviltaan Rovaniemen pojat ovat omaksuneet tasalaatuisuuden lisäksi valitettavasti myös tasapaksuuden. Vaikka aluksi olisikin ollut innoissaan musiikissa kuuluvasta menneen ajan tuulahduksesta, käy levykokonaisuus pidemmän päälle hieman puuduttavaksi. Välillä jokin melodia tai riffi saa höristämään korvia, mutta sitten tyydytään jälleen perusvarmaan suorittamiseen ilman aitoa vaaran tunnetta. Tällaisenaan ”Frostrealmia” voi suositella lähinnä viidentoista vuoden takaista suomimetallia nostalgisoiville jäärille. Ehdottoman positiiviseksi seikaksi on kuitenkin luettava, että Suotana kuulostaa nimenomaan bändiltä eikä projektilta ja tuotantoon on jätetty juuri oikea määrä rosoa korostamaan hyvin groovaavaa soittoa. Ei pidä myöskään epäillä, etteikö Suotanalle kuulijoita löytyisi varsinkin Keski-Euroopan suunnalta. Jään silti kaipaamaan ankarammin viiltävää talvista viimaa, syvemmältä kumpuavaa melankoliaa ja pohjoista hulluutta. Sopivalla tyylitajulla toteutettu progressiivisuus ja rohkeammat seikkailut otelaudoilla eivät olisi Suotanalle jatkossa pahitteeksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen