Sus siunakkoon! – Arviossa Powerwolfin uusi Call of the Wild

Powerwolf on, tai ainakin oli, power metalin kentällä kieltämättä yksi kiehtovimpia outolintuja. Ihmissudet, vampyyrit, ironisen kristilliset teemat, satanismin kanssa flirttailu ja kaikkia näitä siunaava hienovarainen huumori muodostavat Powerwolfin teemallisen puolen. Musiikillisestihan tämä on melko tavallista sankariheviä siitä paremmasta päästä. Kiitos kirkkourut ja Attila Dornin baritoni.

Vaikka Powerwolf on laadukas ja omintakeinen ollakseen eurooppalaista power metalia, mitatessani jonkin pinnan tasaisuutta luottaisin enemmän Powerwolfin musiikkiin kuin vatupassiin.

Powerwolf on uuttera ja tuottelias bändi. Täytyykin antaa tunnustusta siitä, että myös uusin ”Call of the Wild” on ”ihan jees” levy ollakseen käytännössä 16 vuotta kierrätetty resepti. Turha kai sitä pyörää on uudelleen keksiä, varsinkin kun bändi tuntuu olevan vuosi vuodelta suositumpi ja yhä paremmin tunnettu.

”Call of the Wildilta” löytyy näin tiiviisti ilmaistuna “kaikki”. Sen kaksi kuuntelukertaa olikin kuin bingon pelaamista. Ripeä keikan avaaja (”Beast of Gevaudan”), helppo keikkahitti-single (”Dancing with the Dead”), eeppiset keskitempoiset ”Varcolac” ja ”Blood for Blood”, ”Call of the Wildin” huudatus-c-osa ennen viimeistä kertosäettä (joka on muuten häikäilemätön kierrätys ainakin biiseistä ”Amen & Attack” ja ”Sanctify with Dynamite”), sekä allekirjoittaneen hieman yllättänyt voimaballadi ”Alive or Undead”.

Ennen kuin puran turhautumiseni, haluan vielä korostaa tämän olevan se ”ihan jees” levy, joka tarjoaa faneille tuttua, turvallista ja toimivaa menoa. Tätä kirjoittaessani solunaapurini tokaisikin, että power metalia kuunnellaan, kun ei haluta mitään kokeellista, vaan ihan sitä hyvää tavallista.

Powerwolf on vähitellen joutunut kiusalliseen limboon. Jokaisella bändillä on kulta-aikansa. Mielestäni Powerwolfin parhaat levyt sijoittuvat välille ”Bible of the Beast” – ”Preachers of the Night”. Limboutuminen alkoi tämän jälkeen.

Toisaalta ei kannata muuttaa toimivaa menestysreseptiä, toisaalta pitää julkaista uutta musiikkia säännöllisesti pysyäkseen relevanttina, toisaalta pitäisi uudistua, etteivät vanhat fanit kyllästyisi. Tämä yhtälö on mahdoton Powerwolfille, sillä se ei omintakeisuutensa takia voi muuntua juurikaan. Omintakeisuus erottaa sen massasta ja juuri tämä on ehkä ollut bändin kohdalla se yksittäinen tärkein menestystekijä.

Kliseet on oltava joka levyllä, tai muuten niitä jäädään kaipaamaan. Valitettavasti esimerkiksi ”Undress to Confess” ei vain toimi samalla tavalla, kuin ”Resurrection by Erection”. Haistan myös bändin suunnalta pientä leipääntymistä saman kaavan toistamiseen. Viime vuosien coverlevy, useampi livelevy, sekä kokoelmat kertovat omaa tarinaansa.

Powerwolf yritti uudella kokopitkällään hieman luoda nahkaansa. ”Call of the Wild” kuulostaakin kokonaisuutena jotenkin oudolta ja kiusalliselta. Sain mielikuvan nolostuneesta ihmissudesta, joka on tiputtanut turkkinsa väkijoukon keskellä. Ajatelkaa tätä, kun kuuntelette levyä ja muodostakaa oma mielipiteenne!

6/10

Kappalelista:

  1. Faster than the Flame
  2. Beast of Gevaudan
  3. Dancing with the Dead
  4. Varcolac
  5. Alive or Undead
  6. Blood for Blood(Faoladh)
  7. Glaubenskraft
  8. Call of the Wild
  9. Sermon of Swords
  10. Undress to Confess
  11. Reverend of Rats