Suuren soonisuuden syleilyssä – Sonic Rites -festivaalin perjantai

Sonic Rites -festivaali järjestettiin tänä vuonna seitsemännen kerran. Ulkona vellova matalapaineinen sää viritti yleisöä tunnelmaan jo Ääniwallille saapuessa. Painavasta harmaudesta astuttiin sisälle hämärään, jossa viileän ilman korvasi lämpö ja vaimean puheensorinan musiikki. Illan avasivat ranskalainen Sophia Djebel Rose, sekä Yhdysvalloista saapunut hc punk -yhtye Generation Decline. Allekirjoittanut ei ehtinyt todistaa esiintyjiä tarkemmin, mutta mainittakoon se, että yleisöä oli paikalla kakkoslavalla sankoin joukoin jo alusta alkaen.

Etenkin Generation Decline veti porukkaa niin paljon, että yleisö joutui tungeskelemaan Ääniwallin pienemmän huoneen oviaukolla nähdäkseen edes vilauksen meiningistä. Itse bändistä voi sen verran sanoa, että jopa harvoin punk-musiikkia fanittavalle ihmiselle yhtyeen musiikista löytyi kaiken räminän ja huudon keskeltä mukaansatempaava groovi. Tämä sai huomion pysymään Generation Declinen esityksessä tavallista pidempään. Yhtye oli ehdottoman kovassa vedossa, ja Sonic Ritesin jälkeen he jatkoivatkin matkaa kohti Tampereen Vastavirta-klubia.

Ennen yhdysvaltalaisia punkkareita päälavan avasi Oulusta laskeutunut Renate/Cordate, jonka musiikissa valtava soundi yhdistyy psykedeelisiin looppeihin ja stoner rockmaiseen laahaavaan tahtiin. Renate/Cordaten keikka Sonic Riteseilla oli paluu takaisin keikkalavoille 10 vuoden tauon jälkeen. Yhtyeen musiikki otti koko huoneen vahvaan syleilyynsä samalla, kun tapahtumapaikalle valui lisää väkeä tasaiseen tahtiin.

Italialaisesta Klidaksesta ei ole paljoa sanottavaa. Yhtyeen musiikki tuntui hyvin puhtaalta ja jokainen elementti tarkkaan harkitulta, vaikka se olisikin ajoittain monimutkaisen ”säröiseltä” kuulostavaa. Psykedeelisiä teemoja ammentava yhtye kokeilee musiikissaan myös noise-elementtejä, jotka kuulostivat sulautuvan musiikkiin kauniisti.

Psykedeelisen ja hellähkön musiikin jälkeen Sonic Ritesin ohjelmassa oli vuorossa yleisöä transsista herättelevä Frigid Winter. Omien sanojensa mukaan raakaa black metalia toimittava trio suorittaa, ja kovaa. Nosteessa oleva yhtye täytti Ääniwallin kakkoshuoneen ääriään myöten, kun black metalille tyypillinen melankolinen alavire yhdistettynä naisäänen kauniin rääkyviin taajuuksiin laski yleisön eteen rituaalimaisen esiripun. Yksi esityksen erottuvimmista elementeistä oli basson kova jytinä, joka kuului ajoittain rumpujakin selkeämmin. Lieneeköhän siis musiikin luonteesta johtuvaa se, että yleisö seisoi mukana suurimmaksi osaksi haudanvakavat ilmeet kasvoillaan. Vaikkakaan kenenkään naamasta ei paistanut tylsyys, vaan päin vastoin oli kuin jokin olisi naulannut heidät lavalla tapahtuvaan rituaaliin.

Ilta pimenee Ääniwallissa – Blackwater Holylight, Sumea ja Discharge

Kuudennella Linjalla syksyllä 2023 esiintynyt Blackwater Holylight täytti päälavan seireeniäänen ja aaltomaisten kitarasoundien voimin. Kolmen naisen trio Yhdysvalloista esiintyi riisutuilla lavarakenteilla puhtaan valkoista taustalakanaa vasten. Muusikot antoivat itsestään kaiken niin visuaalisesti kuin musiikillisestikin suoraan sydämestään, ilman esteitä. Yhtyeelle kyseinen Sonic Rites -keikka oli heidän Euroopan kiertueensa viimeinen. Blackwater Holylightin tänä vuonna julkaiseman ”Not Here Not Gone” -albumin biisejä kuultiin keikan aikana useita. Musiikissa oli läsnä melankoliaa, mutta siihen sekoittui omintakeinen yhdistelmä toivoa.

Blackwater Holylightin vielä jatkaessa alkoi kakkoshuoneessa soida mystinen, droonimainen looppi. Matalilla taajuuksilla kiertävä intro rikkoutui päättäväisellä heleähköllä kitaran soinnulla. Sumean keikan ensimmäistä kappaletta voisi kuvailla klassisen shoegazemaiseksi ”metsään katoamisen” -biisiksi, jossa laulaja huokailee mikrofoniin jotain, mitä tavallinen kuolevainen ei voi ymmärtää. Okkultismin ja noituuden aiheista laulava Sumea edustaa doom rockia, johon sekoittuvat progerummut ja groovaavat melodiat. Erinomaisen livebändin tunnistaa aina siitä, kun basisti näyttää siltä, että hetkenä minä hyvänsä lentäisi yleisöön tai halkeaisi kahtia. Koko yhtye oli symbioosissa keskenään ja meininkiä oli kaunis katsoa. Vokaaleissa vaihdeltiin huokailun, artikuloidun puhtaan laulun ja örinän välillä. Yleisö oli Sumeasta hyvin innoissaan, ja jälleen kerran tuntui siltä, että kakkoslava jäi liian pieneksi tällekin bändille.

Mikäli doom rockin pyörteissä vellominen alkoi väsyttää, niin päälavan puolelle takaisin astuessa ammuttiin viimeisetkin hämähäkinseitit pois silmiltä raivokkaan D-beatin voimin. Vuonna 1977 perustettu Discharge edustaa brittiläisten hardcore-punkkareiden pioneeritasoa. Keikka aloitettiin testaamalla uudistuneen Ääniwallin valosysteemien kantokykyä, kun yleisöön ammuttiin beameja täysillä ja niin kovaa kuin lähti. Dischargen setti osui täydelliseen kohtaan iltaa – aurinko oli laskeutunut ulkona, ja pimeys villitsi juhlijat. Riehakkuutta ruokkivat illan aikana hyvin lämmitellyt lihakset, ja virvokkeiden voimin hankittu poskipuna muuttui todelliseksi hikoiluksi viimeistään tässä vaiheessa.

Yön viimeiset – Julma Henri ja Jesu

Julma Henri oli tämän vuoden Sonic Ritesien selvä villi kortti. Pitkää uraa tehnyt rap-artisti on kuitenkin musiikillisesti hyvin monipuolinen. Julman Henrin biografiassa kuullaan muun muassa progressiivisen rockin elementtejä sekä horrorcorea. Keikan aikana kuultiin laaja skaala kappaleita uudelta ”Polaris”-albumilta ja live-esitykseen tuotiin erikoisia noise-elementtejä, joita oli vaikea selittää. Keikan alkaessa kuuli heti sen, miksi Julma Henri oli valittu mukaan Sonic Riteseille. Tumma alavire, väkevä lavapresenssi ja etenkin miehisyyden roolia pohtivat lyriikat tekivät artistin keikasta yhden illan vaikuttavimmista. Ikävä kyllä yleisöä joutuu moittimaan hieman, sillä harva osasi ottaa rap-artistiin keikan aikana asiaan sopivaa kontaktia, ja kaikille ei vain keikka maistunut. Tällä tavalla kuitenkin, eli riskejä ottamalla, Sonic Rites on kasvattanut mainettaan poikkeuksellisena festivaalina. Julman Henrin keikkaa voikin kuvailla hyvin yhdellä sanalla: väkevä.

Lopulta koitti se hetki, jota moni oli odottanut. Ennen Jesun keikkaa Ääniwallin päälavalla vallitsi odottava tunnelma, savukone puski pilviä yleisöön samalla, kun kaiuttimista vyöryi kroppaa järisyttäviä matalia taajuksia. Se tuntui hieman siltä, kuin kuuntelisi valaiden laulua kuivalla maalla. Jesu on Justin Broadrickin ”dreampop-shoegaze-electro-metalli”-projekti, jota hän on työstänyt vuodesta 2003 lähtien. Viimeisin albumi ”Terminus” julkaistiin vuonna 2020, minkä jälkeen fanit ovat saaneet odottaa jotain näkö- tai kuuloyhteyttä taiteilijaan. Ääniwallissa selkeästi raskaampaan tuotantoon painottuva settilista vyöryi ylitse kuin suurten aaltojen painolla. Jesun keikka oli kaunis kuin tuomiopäivä, jota kaikki jäivät katsomaan.

Sonic Rites lunastaa jälleen lupauksensa

Sonic Rites lupaa yleisölleen juhlia musiikin ”raskaimpia ja pimeimpiä” elementtejä. Perjantain perusteella voi todeta festivaalin jälleen kerran seisovan lupaustensa takana. Ääniwalli tapahtumapaikkana on erinomainen sen brutalistisien sisustuselementtien ja huippuun hiotun ääni- ja valotekniikan ansiosta. Sonic Rites tunnetaankin tapahtumakentällä tarkasti kuratoidusta artistikattauksesta ja luovasta visiosta. Yleisössä on jokavuotisia asiaan vihkiytyneitä kävijöitä, joille tapahtuma maistuu aina. Muun muassa eräs Itä-Suomesta saapunut festivaalivieras kuvaili tapahtumaa hyvin uniikiksi. Hänen mukaansa ”tämmöistä pörinämusiikkia” ei kuule keikoilla muualla Suomessa, tai edes Helsingissä kovin usein. Siksi Sonic Rites toimii. Erinomainen artistikattaus vetää erikoisemmankin pörinän ja surinan ystävät luolistaan, yhdistää black metal -fanit ja punkkarit, noisehifistelijät, doomerit ja boomerit ja saa kaikki hytkymään yhdessä rap-biitin tahtiin. Kuitenkin kaikkea yhdistävänä tekijänä toimii synkkä alavire ja suuri soonisuuden syleily.