Svart Night #5: Oranssi Pazuzu, Speedtrap, Ranger @ Bar Loose, Helsinki, 22.11.2013
Perjantai-iltana allekirjoittanut sai spontaanin, fantastisen idean lähteä tarkastamaan helsinkiläisen Bar Loosen Svart Night -teemaillan vain todetakseen tapahtuman olevan loppuunvarattu. Onneksi seurueemme sai kuitenkin hankittua liput ovelta ja pääsi pienien sydämentykytyksien ja hikipisaroiden jälkeen nautiskelemaan alakerran bänditarjonnasta.
Pian lipunmyynnin aloittamisen jälkeen keikka ilmoitettiin loppuunmyydyksi. Siihen nähden alakerrassa oli Rangerin aloittelun aikaan uskomattoman vähän porukkaa. Yhtyeen aloittaessa lavan eteen oli pakkautunut tiivis massa yhtyeen vannoutuneita faneja, mutta vanhempana tätinaisena katsoin tarpeelliseksi mennä leikkimään rokkipoliisia miksauskopin takana olevalle penkille. Tämä oli osittain huono valinta, sillä lavalla oli sen verran tiukka akti, että pää alkoi pyöriä melko nopeasti setin alun jälkeen. Yhtye kuvailee itseään sivuillaan sanoin: ” Fast, Loud and Rude” – ja sitä se todellakin oli. Ranger esitti keikan verran tiukkaa speed ja thrash metallin genreen nojailevaa soitantaa, joka kuitenkin lava-aktissa keimaili hävyttömästi glam rockin kanssa. Yhtye tarjosi ammattimaista soitantaa, energistä menoa ja yleisön kanssa flirttailua. Lisäpisteitä estottomasta lavaesiintymisestä, tupeeratuista tukista ja hävyttömistä viiksistä. Tämän haluan nähdä uudelleen!
Toisena lavan lämmittäjänä toimi minulle ennestään tuntematon Speedtrap. Ajattelin vielä tässäkin vaiheessa, että ehkä tämä on sitten jotain enemmän Oranssin Pazuzun kaltaista pörisevää menoa, mutta kuinka väärässä olinkaan, taas. Speedtrap tarjoili alusta loppuun asti tiukkaa, nahkahousuille, moottoripyörille ja 70-luvun pulisongeille kalskahtavaa nopeaa soitantaa. Mieshenkilöt, joilla oli tennistossut ja sukupuolielimet nivusiin puristavat farkut jalassa, alkoivat liikehtiä, tukat pyörivät ja porukka stage daivasi tiivistyneeseen massaan. Vaikka bändejä ei pitäisi vertailla, oli Speedtrap selvästi Rangeriä butchimpaa menoa, ja koppalakki vedettiin päähän jo keikan ensimmäisten vokaalien kajahtaessa ilmoille, tämä siis täysin metaforisesti. Yhtyeen esiintymisessä parhaita puolia olivat hiottu kokoonpano, puhdas hauskanpito ja vokalisti Jori Sara-ahon energinen laulusuoritus panohanskat kädessä.
Mainos päättyy
Artistivaihdokset soljuivat mukavan nopeasti, eikä artistien väliin jäänyt ärsyttäviä odotusaikoja. Oranssi Pazuzun noustessa lavalle Loosen alakerta alkoi olla loppuunmyydyn näköinen. Edellinen näkemäni Oranssi Pazuzun keikka Tuskassa vuonna 2011 oli hieman pettymys. Silloin bändi oli liian suuressa tilassa, olin liian selvin päin ja oli liian aurinkoista ko. yhtyeen esiintymiselle. Jokin kuitenkin jäi silloin kytemään takaraivoon, ja ”Valonielu” upposi tuoreeltaan korviini huomattavasti edeltäjäänsä ”Kosmonumentia” paremmin. Loosen pieni lava ja intiimi ilmapiiri tuntuivat sopivan bändille paljon Tuskaa paremmin, ja keikan alkusointujen rävähtäessä ilmoille tunsin tarvetta lähestyä lavan etureunaa. Black metallin genressä on nykyään vaikea erottua, mutta täytyy kehua vokalisti Jun-Hisin laulusuoritusta, ja mielestäni aivan syystä. Riipivä, mystinen ja psykedeelinen lauluesitys oli ehdottomasti esiintymisen kokoon liimaava voima. Yhtyeen eleetön ja mustanpuhuva lavaesiintyminen sopi hienosti esitettyyn genreen, mutta se oli kuitenkin tarpeeksi mystinen ylläpitääkseen katsojan mielenkiinnon.
Sitten seuraa valitus. Mitähän ihmettä on bändin valaistuksen suunnitellut ihminen ajatellut? Punainen strobovalo oli vaikuttava efekti 30 sekuntia, sen jälkeen se alkoi sattua silmiin. Strobovaloa seurasi jäätävän voimakkaat vastavalot, jotka vaihtoivat tiheään tahtiin väriä. Kirkkaat ja vilkkuvat valot harhauttivat ikävästi huomion pois bändin esiintymisestä. Lopulta räpsineet valot ja kirkkaat spotit suoraan silmiin laukaisivat migreenikohtauksen. Tokihan reaktio tapahtui vain minun päässäni, mutta valoista tuntui kuuluvan yleistä nurinaa myös ympärillä olevasta yleisöstä. Musiikillisesti Oranssi Pazuzu tarjosi kuitenkin uskomattoman lumoavan vaihtoehtometallin täyteisen esityksen, joka seikkaili välillä rokkitupakin käryisessä väliavaruudessa etsien elämän tarkoitusta.
Teksti: Jonna Tiainen