Swallow The Sun vokalisti paljasti karun totuuden yhtyeen Yhdysvaltojen kiertueesta

Kotimaisen melodista doom metallia soittavan Swallow The Sunin vokalisti Mikko Kotamäki on kirjoittanut pitkän päivityksen liittyen yhtyeen hiljattaiseen Yhdysvaltojen kiertueeseen. Lue lisää nähdäksesi kyseinen tilitys kiertueeseen liittyen.

Lienee aika summata menneet viisi viikkoa yhteen pakettiin. Ilmeisesti pieni juttu Suosikissa kuitenkin (ei mitenkään yllättäen) aiheutti tässä kateellisten, junttien ja ristiinnaulitsijoitten luvatussa maassa jonkun verran polemiikkia. Tässäpä lyhykäisyydessään koko reissun ongelmat joten ei tartte sitten baarissakaan kaikille erikseen selittää. Ja näin parin päivän rauhoittumisen jälkeen pystyy ehkä asiaan suhtautumaankin objektiviisemmin kuin kesken reissun tunnekuohujen. Jo pidemmittä puheitta. Teutonic Terror Attack 2012 North American Tour silvuplee!

Lennettiin Nykiin päivää ennen rundin alkua. Ihan hyvät fiilikset. Otettiin kentältä taksi Queensiin kavereitten luo kun odoteltiin kuskia hakemaan vasta myöhemmin illalla. Syötiin hyvää meksikolaista ja parit margaritat kummasti nosti fiilistä. Auto saapuikin hakemaan noin klo 20. Siinäpä tulikin ensimmäinen pommi niskaan. Kuski ilmoitti että vuokrafirma olikin halunnut koko viiden viikon vuokran heti ekana päivänä ja hän oli sitten laittanut auton ja trailerin omalle luottokortilleen. No siinähän sitä mietittiin että eihän meillä nyt heti sellaisia rahoja ole. Pitäis varmaan ottaa lento takas Suomeen. Mikä ei tietenkään ollut mahdollista koska autosta ei saisi rahoja takaisin jos jättäisi leikin kesken. Yritettiin säätää joka paikasta rahaa, huonoin tuloksin. Meillä ei ole isoja koneistoja tän bändin takana. Noh pari budweiseria suruun ja aamulla saatiin viimein haettua rummut mutta nekin piti laittaa erään bändinjäsenen luottokortille kuten myös traileri. Tässä vaiheessa rupesi siis jo paine kasvamaan kun ruetiin laittaan henkilökohtaisia rahoja hommaan kiinni. Auto oli vuokrattu Philadelphiasta jossa oli rundin toinen keikka joten ajateltiin että no kyllä me ainakin kaks ekaa keikkaa pystytään hoitamaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Keväällä kun rundi sovittiin niin hyvin tarkasti ilmoitimme että soittoajan täytyy olla vähintään 40min, sen alle emme suostu lähtemään. Jos joku meidän biisejä on kuullut niin tietää että niitä ei puoleen tuntiin montaa mahdu. Saavuttiin ekalle keikalle. Paidat ja kitarakamat oli tulleet perille, saatiin hyvää ruokaa, vettä, limsaa, kaljaa. Vaikutti todella hyvältä. Paitsi että se soittoaika oli kuin olikin 30min. No se ei sinä iltana haitannut koska oli väsy ja jouduttiin soittaan punkkisetti kun Kaitsun läppäri meni paskaks just ennen keikkaa (saatiin korjattua seuraavana päivänä). Soittoaika oli 30min seuraavina iltoina myös. Rupesi suoralla suomenkielellä vituttamaan. Kukaan ei tuntunut välittävän pisaraakaan asioista mitä oli sovittu. Mutta vielä enemmän vitutti se että soittoaikoja myös aikaistettiin jatkuvasti. Jos keikkapaikan nettisivuilla luki että ovet klo 19 ja soitto alkaa klo 20, rundin suurimmat rokkitähdet eli kahden muun bändin kiertuemanagerit aikaistivat soittoa yleensä puolellla tunnilla. Aivan helvetin monen keikan jälkeen tuli kuultua pettyneiltä faneilta että he olivat ajaneet pitkän matkan ja missanneet koko keikan koska oltiin soitettu ilmoitettua aiemmin. Se tuntu helvetin pahalta heidän puolestaan eikä tuntunut reilulta meitäkään kohtaan. Tähän asiaan yritettiin vaikuttaa. Laitettiin eri tahoille sähköpostia, sanottiin asioista rundimanagereille. Meidät ignoorattiin aivan täysin. Meille myös tasaisin väliajoin muistettiin muistuttaa että “you´re not even part of the package” “we have this fancy nightliner, we have hotels every day, we eat at restaurants every day, this is class, you don´t know nothing about that”. Jälkimmäisessä asiassa se kulli oli kyllä oikeassa mutta miten me ei kuuluttu rundipakettiin jos meidän logo oli joka julisteessa ja soitettiin itseasiassa useampi keikka kuin Accept? Papat kun huilas ni me vedettiin kahdestaan Kreatorin kanssa välipäivinä. Vittuiltiin me kyllä aina takasinkin mutta saksalaisillahan on tunnetusti paska huumorintaju. Ei menny lapinpolttojutut oikein nauhalle. Taisihan joku sille myös huomauttaa ettei nyt ole enää vuosi 1983. Ei voitu asioille mitään mutta oltiin sentään tyytyväisiä et saatiin vähän ruokarahaa, vettä ja muutamalla keikalla jopa olutta. Tai siis saatiin Toronton keikkaan asti.

No ensimmäisen viikon jälkeen raha-asiat levis taas käsiin. Osa kävi nostelemassa omilta tileiltään rahaa taas juokseviin kuluihin ja tässä vaiheessa kävi myös hyvin selväks että reissun aikana ei pysty jakamaan yhtään rahaa vaan kaikki menee kuluihin. Et katellaan sit kotona mitä pystyy jakamaan. Tässä vaiheessa reissun köyhimmät marssivat suoraan Wal-Martiin ostamaan pakkasen täyteen dollarin pakasteruokia, jääkaappiin tonnikalaa ja nuudeleita ynnä muuta ravitsevaa herkkua. Ravintolaruoasta oli turha haaveilla joka päivä. Tässä vaiheessa surkeaa rahatilannetta voisin valoittaa kertomalla että tuo suuri Amerikka on kyllä sellanen byrokratian puuhamaa ettei paremmasta väliä. Meillähän siis oli laput vetämässä paikalliselle verottajalle ettei tartteis maksaa veroja keikkaliksoista. Tais olla virkailijalla yhtä pahat menkat kuin keskiverto Kelan tädillä kun ei mennyt läpi. Maksettiin siis suurimmasta osasta liksaa 30% veroa. Vitsikästähän tässä on se et haettiin sit jenkki sosiaaliturvatunnukset joita tarttetaan et saadaan ne verot takas. Tähän tosin aikaa saattaa mennä noin 2kk – 2 vuotta. Ja tosiaan kyse on hieman isommasta summasta kuin 100 euroa ja ne rahat ois muuttanut tuon reissun aivan toisenlaiseksi. Stressi ja paine kasvoi päivä päivältä. Joka päivä kyseltiin mitä helvettiä me edes täällä tehdään.

Myönnetään että jokusen kerran tänä aikana tuli turvauduttua pulloon niin kuin perinteisesti suomalainen mies ahdistavassa tilanteessa tekee. Stressilääkettä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Tästä alkoi myös vähän kuivempi kausi. Ruokarahat pieneni, ei puhettakaan et oltais saatu kaljaa, ei saatu edes lavalle vettä. Seuraavissa päivissä ei mitään mainittavaa. Yritettiin vaan tehdä parhaamme, soittaa hyvät keikat ja pitää omalla porukalla niin hauskaa kuin se tässä tilanteessa oli mahdollista. Vancouverissa tulikin parempi päivä ja sellainen olo et ei me ihan pohjalla olla kun katseltiin miten narkit poltteli kaduilla crackia ja piikitti suoneen ihan avoimesti ja kukaan ei välittänyt mitään. Siellä myös vähän selvis miksei meillä välttämättä moneen päivään ole ollutkaan edes vettä. Meidän paitamyyjä oli skarppi ja huomasi erään nimeltä mainitsemattoman rundimanagerin kantavan keissiä vettä bussille päin jossa luki Swallow The Sun. Se kävi nappaamassa sen suoraan sen käsistä ja tuumas että huomaatko ettei siinä lue Accept.
Kiva et meidän vähistäkin vielä pöllittiin.

Niin joo ja Arizonan keikkahan tosiaan peruuntui. Siitäkin tuli ihan mukavasti takkiin meille kun menetettiin ne rahat. Perumisellekin oli aika hyvä syy. Siellä oli joku festari missä soitti Marilyn Manson. Vei varmaan tosi paljon ton rundin yleisöä. Mut joka tapauksessa keikkapaikka vaihtui pienemmäks Phoenixissa ja jonkun bändin statukselle ei kuulemma tee hyvää soittaa sellasissa baareissa. Mulla kävi siinä vaiheessa mielessä että pienen baarin tääkin rundi ois varmaan vetänyt täyteen. Tai varmaan monen isommankin jos lipunhinnat ei ois ollut niin naurettavat. Vai kuinka moni teistä maksais Anaheimissa 55 dollaria tosta paketista? Keskimäärin hinnat oli sellasta 35 dollaria. Sit jos miettii että samaan aikaan pyörii päällekkäin neljä metallirundia samoissa paikoissa muutaman viikon välein niin kenellä on rahaa mennä joka keikalle maassa jonka talous on huonossa jamassa? Ahneus kävi tällä rundilla omaan nilkkaan.

Mutta tällästä taistelua se oli viisi viikkoa päivästä toiseen. Toiset päivät oli parempia kuin toiset. Tarinoita riittäis vaikka kuinka paljon mutta tässä nyt mainittu pääasialliset ongelmien aiheuttajat. Näin kotisohvalta kun reissua muistelee niin paljoa positiivista sanottavaa siitä ei jäänyt. Positiivisin asia on että se on nyt ohi. Me ollaan vuosien aikana aika monta reissua tehty monen bändin kanssa ja monessa liemessä keitetty. Enkä nyt millään tapaa nosta itseäni jalustalle ja väitä että itse olen maailman helpoin, mukavin ja paras ihminen. Mutta en ole kyllä näillä reissuilla aiemmin tavannut ketään noin epäkunnioittavaa, egoistista ihmistä joka kohtelee muita ihmisiä kuin paskaa. Tuntu et meidän vaan yritettiin polkea suohon. Ei annettu periks, laitettiin itsemme likoon ja pidettiin yhtä eikä hankalassakaan tilanteessa ruettu keskenämme tappelemaan. Motivaatio oli välillä hukassa mutta keikat hoidettiin täysillä. Viisi viikkoa matkattiin yli 16 000 kilometriä matkailuautossa. Jaettiin punkat keskenämme että mahduttiin nukkumaan. Sopii yrittää tehdä perässä. Nostan hattua bänditovereille. Ollaan aika kovia jätkiä. Hattua nostan myös Kreatorin jätkille. Niissä on vielä asennetta vaikka kilometrejä on takana 100 kertaa enemmän ku meillä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy