Swallow the Sun tarjoili kahden erillisen setin kokonaisuuden myös Seinäjoella 15.2.

Raskaan tunnelmametallin kotimainen ylpeys Swallow the Sun jatkoi 20-vuotisjuhlakiertuettaan Seinäjoen Rytmikorjaamolle 15. helmikuuta. ”20 years of Gloom, Beauty and Despair” -nimellä kulkenut kiertue käsitti jälleen, kuten koko kiertueen ajan, kaksi erillistä settiä. Ensimmäinen oli noin kolmen vartin mittainen jousikvartetilla säestetty akustinen kokonaisuus, jälkimmäinen tarjoili raskaammanpuoleisesti Swallow the Sun -setin, joka piti sisällään yleisötoiveista koostetun kokonaisuuden, jolla soitettiin yksi kappale kultakin Swallow the Sun -albumilta poislukien kaksi viimeistä albumia, joilta molemmilta kuultiin kaksi kappaletta.

Ensimmäinen kolmevarttinen alkoi Rytmikorjaamolla noin tunnin kuluttua ovien aukeamisesta. Tunnelma oli akustisen setin alusta alkaen lähes käsikosketeltavan seesteinen ja herkkä. ”Songs from the North” -tripla-albumin ”Beauty” -nimisen osuuden kappaleista koostettu setti sai lisäväriä kappaleiden väillä kuullusta tuulentuiverruksesta, joka loi illuusion keikasta hyvin ainutlaatuisena seurattavana. Ilmeisesti taustanauhalta kuuluneen tuulen kaltainen pienikin teatraalinen elementti oli omiaan saamaan ihon kananlihalle ainakin osalla yleisöstä; sen verran mahtavana tunnelmanluojana se toimi. Setin edetessä huomio kiinnittyi stemmalaulujen toimivuuteen, joita laulaja Mikko Kotamäen peesissä tulkitsi paikoin maailmanluokan tyylillä kosketinsoittaja Jaani Peuhu. Ilman vuonna 2016 Swallow the Suniin liittyneen Peuhun stemmalalun tulkintoja olisi yhtyeeltä vähintään yksi potentiaali jäänyt hyödyntämättä, musiikillisesti aina niin sujuvasti eteenpäin jalostuneen materiaalin repertuaarissa.

Yhtenä keikan visuaalisista elementeistä toimivat taustakankaalla pyörineet videonpätkät ja pääasiassa mustavalkoiset kuvat. Pitkälti luontoteemaiset kuvatukset olivat tyylikkäästi sisällytetty ympyrän sisään, eikä tylsäksi neliöksi, millaisia on erilaisilla keikoilla myös usein nähty. Jossain vaiheessa settiä, jos monotonisuus meinasikin hieman lässäyttää yhtyeen pääasiassa istualtaan toimittamaa musiikillista kauneutta, tuli sopivaan saumaan naislaulu piristämään ja yllättämään kokonaisuutta ”Songs from the North” -kappaleen mukana. Olkoonkin, että naislaulu tuli taustanauhalta, ei se haitannut tippaakaan sen mukanaan tuomaa nyanssia itse esitykseen. ”Before the summer dies” -kappaleen yhteydessä hillittyä karismaa läpi illan huokunut laulaja Mikko Kotamäki puheli mikrofoniin jotain suomalaisista lavatansseista, ja kappaleen alkaessa intoutui jokunen pari hetkeksi myös laittamaan jalalla koreasti keinuvan rytmin tahtiin. Ensimmäinen setti jatkui kuitenkin pääasiassa herkän mutta seesteisen ja leijuvan tunnelman saattelemana sen loppuun asti, jollaisena se myös ”Songs from the North” -triplan keskivaiheilla on totuttu kuulemaan.

Swallow the Sun on pitkälti fiilismusaa, kuten väliajalla PA:sta kuuluneet Twin Peaks sarjan tunnusmusiikit sekä esimerkiksi Type O Negativen legendaarisen hidas versiointi Black Sabbathin nimikappaleesta. Settien väillä oli juuri sopivan mittainen seurustelu- ja juomanhakutauko, jossa DJ:n biisivalinnat lähentelivät paljon siis myös sitä tavaraa, mistä Swallow the Sun on vaikutteitaan ottanut.

Toinen ja hieman edellistä pidempi setti alkoi introa toimittavan Tapio Rautavaaran ”Sininen Uni” -klassikolla sinisten spottivalojen luodessa kappaleen teemaan sopivan taustan. Lopulta introksi valikoitunut klassikko alkoi jälkikäsiteltynä kumista oudosti kohti matalampia taajuuksia yhtyeen astellessa lavalle yleisön odotusta palkiten. Odotettu kontrasti Tapio Rautavaaraan ei ihan samantien lyönyt raskaita taajuuksiaan palleaan, vaan hieman yllättäen toinen setti alkoi jälleen rauhallisesti Swallow the Sunin toisen ”Ghosts of Loss” albumin seesteisemmän alun omaavalla avauskappaleella ”The Giant”. Keikka eteni raskaissa tunnelmissa ja pitkilläkin kappaleilla, joista lyhyin taisi olla heti toisena kuultu viisiminuuttinen ”Falling World”. Ennen kappaleen aloittamista kuultiin toisen setin ainut hieman pidempi välipuhe, jossa Swallow the Sun solisti Kotamäki teki muodollisen muistutuksen yleisölle siitä, miksi yhtye paikalle oli saapunut ja mitä soittamaan.

Turhemmat puheet ei Swallow the Sunin tyyliin kuuluisikaan, sillä musiikin annetaan hyvin tyylikkäästi puhua puolestaan live-keikoilla. Aiemman setin tuulentuiverrus oli tuotu osaksi myös toista settiä yhteen väliin, joka loi hyvää synkeän tunnelman jatkuvuutta. Lavaliikehdintäkin alkoi olla toisen setin aikana yhtyeellä jo huomattavasti edellistä vilkkaampaa, kun baarijakkarat oli sysätty toisaalle. Toisaalta asia oli aivan odotettukin kiertueen ennakkotiedot huomioiden. Setin kohokohtiin voi helposti laskea neljäntenä kuullun melodisen ja mieleen jäävän seitsemänminuuttisen ”Lost & Catatonic” –tunnelmoinnin ”Songs from the North” -albumilta. Myös ennen encorea varsinaisen setin viimeisenä kuultu ”Swallow” sai yleisöstä tavallista suuremmat suosionosoitukset kappaleen alkaessa. Ennen melodisen raskasta ja lohduttomuudessaankin riffirikasta kappaletta solisti Kotamäen puheessa vilahti debyyttialbumin ”The Morning Never Camen” Seinäjoki-kytkös, silloiseen ja levyn alunperin julkaisseeseen levy-yhtiö Fireboxiin viitaten.

Yleisö, jota oli silmämäärisesti arvioiden paikalla jälleen kerran muutama sata henkilöä, tuntui nauttivan Swallow the Sunin musiikin luomasta synkeydestä. Tai ei pelkästään edes siitä, vaan kauneudesta ja lohduttomuudesta, jotka kappaleissa ovat vahvasti läsnä. Joidenkin paikallaolleiden, niin miesten kuin naistenkin silmäkulmaan saattoi kappaleen jos toisenkin aikana huomata kyyneleenkin vierähtävän – vetistelyltäkään ei siis vältytty. Yhtyeen musiikissa tuntuu olevan hyvin monenlaiseen sieluun iskevää romanttistakin kaihoa, jota imagolliset asiat vain osuvasti alleviivaavat.

Swallow the Sun on yhtye, jonka allekirjoittanut on ehtinyt näkemään livenä vain pari kertaa aiemmin ennen vuotta 2020. Niistäkin kerroista edellinen oli muistelmien mukaan niinkin kaukaa kuin vuoden 2012 Nummirockista, jolloin yhtye esiintyi keskellä kirkkainta iltapäivää. Mikään Einstein ei tarvitse olla Swallow the Sunia kuullessaan ymmärtääkseen, että yhtye toimii kesäfestivaalin päälavaa paremmin pimeämmissä klubiolosuhteissa. Sen todisti myös ”20 years of Gloom, Beauty and Despair” -kiertueen Rytmikorjaamon keikat, joilla hillityn runsas yleisömääräkin tuntui viihtyvän. Usean kappaleen aikana eturivissä fiilisteltiin kuuleman mukaan myös silmät suljettuina herkkää yhteistä tummanpuhuvaa tunnelmaa.

Teksti: Jani Lahti

Kuvat: Jarmo Hänninen Photography 

Kommentoi julkaisua