Swallowed – Lunarterial

Swallowed on pääkaupunkiseudulta käsin vuodesta 2007 operoinut death/doom-yhtye. Muutaman lyhytjulkaisun ja seitsemän vuoden työn jälkeen yhtye julkaisi ensimmäisen, ”Lunarteriar”-nimisen täyspitkänsä viime vuonna.

Tuotos on varustettu rujon anteeksipyytelemättömällä kansitaiteella ja -viholla. Takakantta koristavat kappaleiden nimien sijaan erikoiset symbolit, jotka löytyvät myös lyriikoiden yhteydestä. Itse lyriikat taas on kirjoitettu niin suttuisella käsialalla, että niihin syventyminen vaatii oman aikansa. Kappaleiden selkokieliset nimet löytyvät vasta kansivihon viimeiseltä sivulta. Visuaaliselta toteutukseltaan paketti enteilee kaikin puolin sitä, ettei itse musiikkikaan ole sieltä helpoimmasta, puhtaimmasta tai iloisimmasta päästä.

Eikä se olekaan. Kiekko alkaa ”Opening of the Key”-introlla, helvetillisellä äänikollaasilla joka kasvaa hiljalleen ja ottaa kuulijasta kuristusotteen heti kättelyssä. Vajaan puolentoista minuutin kohdalla meteli pysähtyy ja levyn varsinainen avauskappale ”Reverence Through Darkness” polkaistaan käyntiin. Hidasta ja äärisynkkää runttaamista, joskin rumputyöskentely on aktiivisempaa kuin alan musiikissa yleensä. Alun hidastelun jälkeen tulee täysin varoittamatta pitkähkö blast beat-osio. Mieleeni nousee toistuvasti sama adjektiivi: ”helvetillinen”. Helvetillisen karut soundit, helvetilliset vokaalit, helvetillisiä sävellyksiä. Tunnelman ja soundinsa puolesta tämä epäilemättä toimii likaisen ja primitiivisen black metallin ystäville. Mustissa ja syvissä vesissä uidaan genreluokituksista piittaamatta.

Levyn edetessä peruskaava alkaa selkeytyä: samaa äkkiväärää hidastelu/mättö-vaihtelua on levy pullollaan ja levy tuntuu enemmän yhdeltä kokonaisuudelta kuin kuudelta erilliseltä biisiltä. Mitään hittipotentiaalia ei siis yhdelläkään kappaleella ole, koska sävellykset eivät varsinaisesti erotu toisistaan muuten kuin raitojen numeroinnissa, mutta toisaalta jokainen sävellys antaa tasavahvan kuvan yhtyeestä. Joissain nopeammissa osuuksissa aiemmin mainitut ”helvetilliset” soundit muodostuvat myös ongelmaksi: on häiritsevää, jos joutuu erikseen pohtimaan, kaahataanko tässä nyt lujaa vai suhisevatko vain rumpalin pellit. Mistään aivan räkäisimmästä ääripäästä soundit eivät kuitenkaan ole, sillä pääosin äänimaailma tukee ilmaisua juuri sopivasti. Tokkopa tälläistä musiikkia kukaan edes haluaisi kuunnella kristallinkirkkailla ja puhtoisilla soundeilla.

Useamman kymmenen kertaa levyn kuunnelleena voin sanoa, että levy on äärimmäisen hankalasti sulateltava, eikä ehkä missään kohtaa tulekaan aukeamaan kuulijalleen niin antoisasti, kuin tällaisen levyn toivoisi. Sävellykset kun on tehty käytännössä vain ja ainoastaan mustaan tunnelmointiin nojaten, eikä mitään muita vivahteita ole kuultavissa. Tälläinen yksivärisyys alkaa käydä lähes tunnin mittaista levyä kuunnellessa jo puuduttavaksi. Myöskään lyriikkapuolella ei ole mitään sykähdyttäviä kokemuksia tarjolla, paitsi toisinaan hymynkaaren huulille nostavaa Yoda-englantia: ”How many years here travelled have I?”.

Lopetusbiisinä onkin sitten todellinen haaste, jossa testataan onko kuuntelija vannoutunut doom-diggari vai armoton paskahousu. Jos tähänastista materiaalia olen kuvaillut haastavaksi, 25-minuuttista ”Libations”-raitaa kuvaamaan tarvitaan jokin aivan uusi adjektiivi, jollaista Suomen kieli, tai ainakaan kirjoittaja ei vielä tunne. Jokaisella kuuntelukerralla tätä biisiä odotti yhtäläisellä kauhulla ja mielenkiinnolla: painaisiko pause-nappulaa ja jatkaa biisiä myöhemmin, vai

kurittaisiko istumalihaksia ja hermoja oikein kunnolla? Onneksi kappaleen loppumetreiltä alkaa jo löytyä sellaista hautausmaa-groovea ja atonaalisia efektiulvotuksia, että ne auttavat jaksamaan loppuun saakka, mikäli vain sinne asti selviää.

Levyn kuusi raitaa kestävät yhteensä 53 minuuttia, josta lopetuskappale vie lähes puolet. Onko levy tutustumisen, rahankäytön ja syventymisen arvoinen? Ehdottomasti. Jäikö siltä kuitenkin kaipaamaan jotain? Paljonkin. Omassa karsinassaan yhtye kyllä tekee kaiken lähes niin hyvin kuin on mahdollista, mutta toivottavasti se ymmärtää ja kykenee jatkossa ylittämään nykyiset rajansa sekä näyttämään, että pikimustallakin voi olla 50 sävyä.

/10

Kappalelista:

  1. Opening of the key
  2. Reverence through darkness
  3. Arterial mists of doom
  4. Black aura
  5. Black phlegm
  6. Libations

http://blackphlegm.com/

Kirjoittanut: Olli Vesanen

Kommentoi julkaisua