Sweden Rock oli pelkkää auringonpaistetta – 27. kertaa juhlittu festivaali teki historiaa, Osa 3
Pohjoismaiden suurin hard rock-festivaali Sweden Rock Sölvesborgissa juhlittiin säälimättömän auringon paahtaessa rokkareita. Tuttuun tapaan viidelle lavalle levittäytynyt juhla (tämän lisäksi oli mahdollista nähdä alueen teltoissa eläviä esiintyjiä) teki historiaa tarjoamalla tuhannen esiintyjänsä sekä lyömällä historian kirjoihinsa uuden yleisöennätyksen. Tähän varmasti yhtenä syynä oli Sweden Rockissa ensimmäistä kertaa esiintynyt Iron Maiden, mutta se ei selitä kaikkea juhlien suosiosta. Väittäisin, että Sweden Rockin loistavat palvelut, monipuolinen ohjelma sekä rento ilmapiiri saa useimmat katsojat palaamaan kekkereihin aina uudestaan ja uudestaan. Toki runsaasti lisääntynyt yleisömäärä aiheutti entistä enemmän tungosta ja esimerkiksi vessojen nopeampaa täyttymistä, mutta onneksi ne olivat pieniä murheita. Täytynee silti myöntää, että perjantaina Iron Maidenin tehdessä niin sanotusti selvää jälkeä, alkoi alueen rajat tulla vastaan. Yhtä kaikki, neljä päivää Sweden Rockia oli totuttuun tapaan edelleen täyttä timanttia, jossa rokkareista nuorimmat soittivat rinta rinnan vahvasti uransa ehtoopuolella olevien seniorikansalaisten kanssa. That’s the way I like it!
Perjantai 8.6.
Helle ei antanut armoa kolmantenakaan päivänä, ja minä vielä kaikessa hölmöydessä vedin bootsit ja farkut jalkaan. Luulisi tällä iällä jo osaavan pukeutua sään mukaisesti. Ehkä vain halusin vetää ykköset niskaan, kun päivän oma päivänavaaja oli nuoruuteni märät päiväunet Vixen.
En selvästikään ollut ainoa, joka oli bändin keikkaa odotellut. Yhtye on vieraillut aikaisemminkin Sweden Rockissa, mutta minulle tämä oli ensimmäinen kerta. LA:n upeista 1980-luvun piireistä pompannut Vixen on vuosien saatossa joutunut koville muun muassa alkuperäisen kitaristin Jan Kuehnemundin kuoleman, kokoonpanomuutosten ja viimeiseksi laulaja Janet Gardnerin sairastumisen vuoksi. Nyt kaikki pitäisi olla reilassa, ja kitaristi Britt Lightningin kanssa he kunnioittavat Kuehnemundin muistoa. Kultakautenaan vain kaksi levyä julkaisseen bändin setti painottui ymmärrettävästi tuolle ajalle alkaen kakkoslevyn nimibiisillä ”Rev It Up”. Komeasti soitto soi, biisit olivat tarttuvia ja soittajat sädehtivät kilpaa auringon kanssa. Rytmiryhmästä rumpali Roxy Petrucci ei säästellyt itseään, vaikka urakoi vielä iltapäivällä toisen keikan Madam X:n riveissä. Basisti Share Pedersen oli jopa viehättävämpi kuin aikoinaan, ja rokkasi hienolla energialla. Sivuhuomautuksena muuten, että hänen ex-bändinsä Dogs D’Amour olisi jo korkea aika saada festivaalin esiintyjäkaartiin. Välillä Gardner nappasi myös kitaran näppäimiinsä, ja vaikka ääni ei ehkä ihan täydessä terässä ollut, niin ei hänestä mitään valitettavaa. Neljäntenä soitettu ”Cryin” on yksi debyyttilevyn hiteistä, ja tätä seurannut ”I Want You To Rock Me” on iskevä pala, johon oli tosin mielestäni turhaan sotkettu pätkä Deep Purplen ”Perfect Strangersia”. Toinen turha cover oli ”I Don’t Need No Doctor”, jonka olisi voinut hyvin korvata vaikkapa myös Zero Ninen levyttämällä ”Charmed Life”-biisillä, vaikka ei nyt ihan klassikko sekään ole. Lighting soitti hyvin, vaikka selvästi palvelusvuosiltaan muuta kokoonpanoa kokemattomampi olikin. Minulle tuntemattomaksi jäänyt herra antoi koskettimilla täyteläisyyttä luovaa taustatukea. ”Love Is A Killer” omistettiin Kuehnemundin muistolle, ja olihan se kieltämättä herkkä hetki. Keikka päättyi bändin tunnetuimpaan hittiin ”The Edge Of A Broken Heart”, jonka taisin itse ensimmäisen kerran bongata Levyraadista. Bändillä ei ehkä ollut energisin mahdollinen keikka, mutta olihan se hienoa todistaa yksi nuoruuteni suosikeista viimeinkin livenä.
Päälavan korkkasi hiljattain Suomessakin vieraillut Pretty Maids. 2010-luvulla uuden noussut kokenut bändi on tehnyt tasokkaita albumeja, joita kelpaa huoletta soitella vanhojen ikivihreiden rinnalla. Keikan aloittaneet ”Mother Of All Lies” ja viimeisimmän studioalbumin nimikappale ”Kingmaker” soivat yllättävän raskaasti kahden kitaran voimin. Tosin Chris Laney vaihtoi välillä lennostakin roolinsa koskettimien taakse. Rumpali Allan Sorensenin kädet olivat kuin rautatangot soiton ollessa kuitenkin svengaavaa. Laulaja Ronnie Atkinsin laulaminen oli yhtä vaikeannäköistä kuin aikaisemminkin, mutta Helsingissä sairaana olleen miehen ääni kulki hyvin ja hän otti koko lavan neliömetrit haltuun. Basisti Shades oli edelleen elämästään nauttivan rokkarin peilikuva kaikkine pyörimiseen. ”Kingmaker”-kannen edessä esiintynyt bändi oli onnistunut selvästi kasvattamaan yleisöään sitten edellisen SRF-esiintymisen. Uutta tulemista hehkuneen alun jälkeen Atkins ilmoitti yhtyeen palaavan 80-luvulle (kuten näiden festareiden artisteilla usein on tapana) ja kehiin heitettiin napakat ”Back To Back” ja ”Red, Hot & Heavy” samannimiseltä levyltä. Komeasti laulut kulkivatkin, ja mikäs se on hyviä ja tarttuvia biisejä soitellessa. Keikan kaari oli rakennettu pari uutta ja pari vanhaa-tyylillä. Keikan loppu oli omistettu viime vuonna kolmekymppisiään viettäneelle ”Future World”-levylle. En voi tarpeeksi hehkuttaa levyn tärkeyttä omalla musiikillisella uralla, ja yhtä upealta ne biisit kuulostivat kesäisessä Sweden Rockissa 2018 kuin vuonna 1987 Seinäjoen Anttilan parkkipaikalla Volvon kasettisoittimesta. Varsinkin ”Rodeo”-biisissä kitaristi Ken Hammerin soittama riffi sai yleisön kädet nousemaan. Loppupuolelle säästetty ”Little Drops Of Heaven” ”Pandemonium”-levyltä taitaa tosin nykyään jo lukeutua yhtyeen odotettuun hittikavalkadiin. Valitettavasti uudemmista biiseistä jäi jälleen soittamatta oma suosikkini ”Cielo Drive”. ”Love Games”-biisiin päättynyt setti oli loistava, mutta aivan liian lyhyt. Toivottavasti yhtye nousee seuraavalla kerralla arvostamansa festivaalin hierarkiassa korkeammalle, ja he saisivat ainakin pidemmän soittoajan.
Mainos päättyy
Väliin kävin noutamassa Pestilencen nimmarit, joten en ihan Madam X:n alkuun ehtinyt. Keikan toinen biisi ”She’s Hot Tonight” sopi kyllä hyvin helteiseen ilmaan, ja sopihan tuo myös Petruccin siskoksiin. Rumpali Roxy paiskoi jo toista päivän keikkaa tuplabasareita polkien ja Maxine kitarassa hoiti hommansa asiaan kuuluvalla arvokkuudella. Ehkä toinen kitara olisi ollut paikallaan tukevoittamaan soundia, mutta hyvä näinkin. Soittimiaan rujolla kädellä kohteleva basisti Chris ”Godzilla” Doliber oli yhtyeen edellisellä visiitillä koko festivaalin omaperäisimpiä hahmoja. Nyt hän ei ihan samanlaiseen efektiin yltänyt, mutta karismaattinen hemmo kyllä edelleenkin. Yhtyeen uran ensimmäisen vaiheen ainokaisella levyllä ”We Reserve The Right” laulaneen Bret Kaiserin ääni oli yllättävän hyvässä vedossa korkeine kiekaisuineen, eikä häneltäkään show-miehen elkeitä puuttunut. Biisit olivat pääasiassa mainitulta debyytiltä, mutta viime vuonna julkaistu ”Monstrocity” ei jäänyt huomiotta sekään. En ole uutta levyä vielä kuullut, eikä valitettavasti keikallakaan nimibiisiä lukuun ottamatta mikään kappale jäänyt erityisesti takomaan päähän. Valitettavasti keikka kokonaisuutenakaan ei ollut mitenkään erityisen mieleenpainuva verrattuna yhtyeen edelliseen keikkaan, vaikka esiintymisessä ei tällä kertaa mitään varsinaista vikaa ollutkaan. Keikka loppui yhtyeen varmasti tunnetuimpaan kappaleeseen ”High In High School”. Tätä ennen Kaiser tiedusteli, että muistaako kukaan edes heidän levyään 80-luvulta. Biisin nimeä kysyttäessä moni kuitenkin ilmoitti osaavansa kappaleen nimen ulkoa, ja tämä kävi selville myös yleisölaulatuksessa. Lopputuloksena ehkä artistin kannalta se inhottavin eli ihan yes.
4 Sound Stagella ei enää pidettykään huoletonta hauskaa koulun käytävillä, vaan nyt oltiin matkalla syvälle pimeyden valtakuntaan. Tosin ilma ei muuttunut edes Dark Funeralin roihuamaksi tunniksi, mutta ehkä lämpötila antoi esimakua tulevasta. Pentagrammit ja väärinpäin käännetyt ristit kertoivat tilaisuuden luonteesta, ja kyllähän esitys melkoisella voimalla alkoi tuomiopäivän rumpujen soidessa. Viimeisimmän levyn avausraita ”Unchain My Soul” aloitti kinkerit, ja kieltämättä asiaan vihkiytymättömän silmin bändi saattoi vaikuttaa koomiselta maskeineen ja nahka/niittiasuineen. Mainitsinko jo, että oli helle? Soundit olivat vähän metsässä laulun ja musiikin tasapainoillessa keskenään, mutta bändin viesti ei jäänyt millään tavoin epäselväksi. Kitaristi Lord Ahrimanin johtama joukkio teki niin sanotusti selvää jälkeä asioita liikaa kaunistelematta. Toisen biisin, upean ”The Arrival Of Satan’s Empiren” aluksi paukahtivat pommit, ja tästä eteenpäin tulta riitti tuomaan lisää lämpöä soittajien hanureihin. Ennen ”Vobiscum Satanasia” miksaaja unohti aukaista vokalisti Heljarmadrin mikrofonin, mutta ei onneksi pitkäksi aikaa. Täytyy myöntää, että vaikka herran ääni oli hyvä, niin samanlaista karismaa hänellä ei pitkin lavaa tepastellessaan ollut kuin esimerkiksi yhdellä edeltäjällään Emperor Magus Caligulalla. Huono hän ei silti missään tapauksessa ollut. Ruotsiksi puhutut vähäiset välispiikit olivat hauskoja, sillä nyt huomasin kuinka kirkkaasti sana ”helvete” erottuu muiden sanojen joukosta. Omat kohokohtani keikalla olivat ”Secrets Of The Black Arts” sekä musiikillisesti monipuolisempaa Dark Funeralia edustava ”Open The Gates”. Olihan kaikessa koruttomuudessaan ajankohdasta riippumatta vaikuttava keikka ja hienoa, että festivaalilla on mahdollisuus nähdä ihan eri äärilaitojen bändejä.
Ehdin vielä pikaisesti telttaan vilkaisemaan soolouransa lisäksi muun muassa Dee Sniderin, Ian Gillanin ja Ozzy Osbournen kanssa kitaroinutta Bernie Tormeta. Juuri heränneen näköinen mies soitti hienosti trionsa kanssa aika instrumentaalipohjaista meininkiä, mutta kyllä hänestä laulajan vikaakin löytyi, joskin huomattavasti vahvempi hän oli kitaran varressa. Hyvä rytmiryhmä antoi maestrolle tilaa sooloilla, mutta kyllä jokaiselle oma paikkansa löytyi. Keikka ei tuntunut olevan turhan vakavahenkinen, ja herrain ilottelua soittimien äärellä oli mukava seurata. Mielessä kävi, että koska en aikoinaan nähnyt Rory Gallagheria, niin tämä korvatkoon sen menetykseni.
Seuraavana oli aika vetää henkeä auringolta piilossa. Kollega-Kormu hoiti seuraavan keikan.
Pitkin päivää lavoja ristiin rastiin seilatessa tuli pieni valinnanvaikeus Uriah Heepin ja Turbonegron kohdalla. Juuri Dark Funeralista selvinneenä ja pienen pressiteltalla vietetyn breikin jälkeen päätin ensin lähteä katsomaan tuota legendaarista Uriah Heep-yhtyettä, jonka jälkeen sitten siirtyisin katsomaan, mikä tämä Turbonegro on. Kävellessä mietiskelin, että olin huomannut pitkin päivää nähneeni Turbonegron merimieshattuja yleisössä sekä Turbojugend-liivejä. Tästä oli jo siis selvät merkit, että ainakin yleisö selkeästi odotti Ozzy Osbournen lisäksi myös jotain muutakin.
Mainos päättyy
Matkalla kohti Rock Stagea huomasin, että siellähän on aivan mielettömän paljon porukkaa. Ei siis veikkaukseni osunut väärään ketä päivän mittaan on yleisö myös odottanut. En vielä nähnyt kunnolla lavalle, mutta sain otettua lavan sivusta kauempaa valokuvan, kuinka joku Village Peoplesta karanneen näköinen hyypiö heiluttaa jotain jumalattoman isoa lippua. Siinä sitten lähestyessäni parempaa katselupaikkaa katselin ihmisten tanssivan ja laulavan mukana. Löysin suosikkipaikkani lavan ja miksauspöydän välistä. Katseeni nostettuani huomasin, että ei saatana, tämähän tosiaan on joku Village Peoplen ja Sleepy Sleepersin välimuoto. Kieltämättä ensikosketus tuohon norjalaiseen legendaariseen punk-yhtyeeseen oli ainakin piristävä. Lavalla ärjyi kohtalaisen iso mies mikinvarressa, ja löytyi myös poliisia ja heinähattua. Ensishokista selvittyäni huomasin, että kyllä tämä vaan toimii todella hyvin. Kundit olivat nähtävästi tahalteen provosoivissa asuissaan ja myöhemmin heistä lueskelinkin vähän taustatietoja ja tosiaan näin oli. Tony Sylvesterin lavakarisma ja Turbonegron esiintyminen oli kyllä festarin mieleenpainuvimpia ja siitä jäi sellainen nälkä, että pitäähän näitä kuunnella lisää. Jos tuuri käy ja eksyvät taas Suomeen, niin pitää kyllä painella keikalle (Kormu).
Teltassa myllytti seuraavaksi vanha death metal-suosikkini Pestilence. Käväisin päivällä yhtyeen nimmarijakotilaisuudessa kehumassa vokalisti-kitaristi Patrick Mamelille, että ”Testimony Of The Ancients” oli yksi kouluaikojeni suosikkilevyistä ja kiitin samalla yhtyeen pitämisestä hengissä. Yhtyeen legendaarinen keltainen logo taustakuvanaan esiintynyt yhtye oli teknisesti huikeassa kunnossa. Soitto oli insinöörintarkkaa työtä, eikä heikkoja kohtia matkalla löytynyt. Yleisöä oli verrattaen vähän ottaen huomioon, että yhtye oli esiintynyt Ruotsissa viimeksi vuonna 1990. Se ei yhtyettä haitannut, vaan se paahtoi läpi setin sen kummempia ihmettelemättä. Yhtye luotasi läpi uraansa, ja biisejä tuli niin vuoden 1989 ”Consuming Impulse”-albumilta kuin tuoreelta tänä vuonna ilmestyneeltä ”Hadeon”-kokopitkältä. Parhaiten itselleni kolisivat ”Land OfTears”,”Twisted Truth” ja setin päättänyt legendaarinen rypistys ”Out Of The Body”. Yhtye oli tiukka kaikin puolin, mutta jollain tavalla etäinen. Varsinkin basisti Tilen Hudrapin sormilla soittoa jaksoin ihailla. Bändin kurjuudeksi samasta genrestä takova Suffocation ehti pari päivää aikaisemmin jättää taakseen vain savuavat rauniot, joten Pestilencen tehtävä oli suorittaa vain korjaavaa työtä. Olihan se silti – perhana vieköön – tiukka keikka.
Mainos päättyy
Pestilencen kanssa päällekkäin Rock Stagella aloitti vuonna 1986 hajonnut Heavy Load, joka on Ruotsissa yksi perinteisen metallin edelläkävijöitä. On sanottu, että jopa ensimmäinen, ja myös viikinkiaiheiltaan pioneeri. Häpeäkseni myönnän, että yhtye oli ennen tätä jäänyt minulla pimentoon. Saapuessani paikalle rykmentti veivasi komean Marshall-rivistön edessä ”Heavy Metal Heaven”-nimistä biisiä, ja kuulostihan se mahtipontisen tyylikkäältä. Vaikea välttyä ajatukselta, että kliseiseltä, mutta eihän se voi olla sitä, jos bändi on ne ensimmäisenä tehnyt. Sitä paitsi ei kliseet ole aina negatiivinen asia. Flying V:n ja headsetin kanssa esiintynyt kitaristi-laulaja Ragne Wahlquist oli eläväinen keulakuva pitäen homman tiukasti näpeissään, eikä muu bändi jäänyt osattomaksi ilonpidosta. Uutta levyä tekevän yhtyeen biisit tuntuivat olevan yleisölle tuttuja, ja yhteislaulu raikasi tuon tuostakin. Tulevalta levyltä he soittivat ainakin ”Walhalla Warriors” –nimisen biisin. Laulurooleja jaettiin yhtyeen sisällä laajemminkin, ja välillä taisivat saman biisin aikana olla jokainen vuorollaan äänessä. Yleisön lisäksi bändikin oli ilmeisesti odottanut keikkaa, sillä ”lopultakin”, tuumasi Wahlquist yleisöä katsottuaan. Kitaristeja oli lavalla välillä useampikin (spiikit olivat välillä vähän tulkinnanvaraisia), ja tupla- sekä triplasoolot lähtivät komeasti (välillä myös sympaattisen kömpelösti). Taisipa basistikin vaihtua kesken keikan. Kokonaisuutena ei mikään maailmaa mullistava kokemus, mutta onpahan yksi oletettu legenda nähty. Hyväntuulista veivaamista on silti aina ilo katsella, ja aion kyllä tutustua yhtyeeseen tarkemmin. Kaikesta huolimatta vähän ihmettelen yhtyeelle myönnettyä esiintymispaikkaa toiseksi suurimmalla lavalla juuri ennen pääesiintyjää. Ei kai sentään niin isosta nimestä ole kysymys?
Päälavan tarjonnan perjantailta lopetti sitten todellinen legenda ja pioneeri. Heavy metalin ja dekadentin elämäntavan oppi-isä ja ylipäällikkö Ozzy Osbourne. Aika mones ”No more tours”-osuus oli menossa, ja aluksi heijastettiin taustalle kuvia retrospektiivisesti legendan koko uralta. Tavallaan pysäyttävä ja haikeakin hetki siitä, kuinka paljon herran musiikki on allekirjoittaneeseenkin vaikuttanut vuosikymmenten saatossa.
Kimalletakkinen Ozzy käveli lavalle ja muina miehinä kyseli tunnelmia. Sen jälkeen tuttuja hulluksi menon kehoituksia ja kaikkien heavyhuutojen äiti ”let the madness begin”. Aloitusbiisinä oli mitä oivallisin ”Bark At The Moon”. Kappale kulki mainiosti, ja Ozzyn laulukin oli vähintään kohtuullinen. Yleisö tosin odotetusti hoiti kertosäkeen. Keikan alku oli yhtä juhlaa ”Mr. Crowley”– ja ”I Don’t Know”-biisien jatkaessa ohjelmistoa. Kitaristiksi oli Ozzyn rinnalle palannut Zakk Wylde, ja hänellä on ihan oma tyylinsä niin hyvässä kuin pahassa. Tuli shown aikana mieleen, että vaikka esimerkiksi edellinen kitaristi Gus G oli loistava kitaristi, niin Ozzy tarvitsee rinnalleen voimakkaan persoonan, joka voi liidata hommaa maestron ottaessa lepoa. Varsinkin neljäntenä soitettu Black Sabbath-laina ”Fairies Wear Boots” meni pitkälti alituiseen kitaroita vaihtaneen Wylden johtamaksi bändin näytökseksi. Rytmiryhmänä toiminut Blasko ja Black Sabbathissakin soittanut rumpali Tommy Clufetos hoitivat homman järkkymättömällä varmuudella.
Huolimatta siitä, että Ozzy hoiti hommansa pääasiassa mikkitelineen varren kanssa keinuessa, niin kyllä välillä esiin vilahti vanha prince of darkness. Varsinkin ”Suicide Solutionin” aikana screenille heijastui niin pirullinen hymy, että jotkut asiat eivät vain muutu. Hän ei liikoja biisien välissä höpötellyt, vaan keskittyi olennaiseen. ”No More Tears” ei livenä ole mielestäni mitenkään erityisen mielenkiintoinen biisi, mutta kyllähän sekin siinä sivussa meni. Ozzylle biisi tuntui tosin olevan kenties illan haastavin. Tosin samat kriteerit pätevät myös ”Road To Nowhere”-biisiin. Täytyy myöntää, että edellä mainitun kaksikon kohdalla keikka muuttui liian seesteiseksi, ja jopa tylsäksi. Punaisten valojen sävyttämä ”War Pigs” ei hienoudestaan ja hyvästä yrityksestä huolimatta saanut palautettua hullua junaa takaisin raiteille, ja keikka polki vähän paikoillaan. Seuraavana se syvä suo sitten vasta odottikin, kun keikka muuttui loputtomaksi jammailuksi ja sooloiluksi niin kitaran kuin rumpujen osalta. Soolojen väliin tapailtiin ainakin ”Desiren” ja ”Perry Masonin” riffejä sekä sooloja.
Loputtomaan sooloiluun kaatui suurin mielenkiinto, ja vaikka jäljellä oli vielä kovia biisejä kuten ”Shot In The Dark” ja ”Crazy Train”, niin tuntui, että ei Ozzykaan jaksanut enää innostua. Sanoi lopettavansa keikan siihen, jos jengi ei mene niin sanotusti pähkinöiksi. En huomannut enää sen suurempaa hullaantumista, mutta hän palasi vielä soittamaan ”Mama I’m Coming Homen” ja viimeisenä luonnollisesti ”Paranoid”. Nauhalta tulleen ”Changesin” aikana mietin Ozzya, oma vanhenemista ja kaiken kulkua kohti vääjäämätöntä loppua. Kiitos Ozzy Osbourne kaikesta, nämä olivat katkeransuloiset jäähyväiset. God bless you!
Lähdin Ozzyn keikalta hieman etukäteen, että kerkiäisin edes hieman hengähtämään ennen omaa festarin “pääesiintyjääni” Meshuggahia. Ensikosketuskseni tähän yhtyeeseen oli luultavasti joskus viisi vuotta sitten, kun ystäväni vinkkasi minulle YouTubelinkistä ”Amazing light guy.” Aluksi tuo musiikki ei oikein uponnut, mutta tarpeeksi monta kuuntelukertaa teki tehtävänsä. Sittemmin musiikin lisäksi halu nähdä yhtye livenä alkoi kasvaa entisestään. Itse myös valoja lavalla renkkaavana ihailin suuresti tuota valojumala Edvard Hanssonia, ja varsinkin niitä useita videoita YouTubesta, missä tarkkaan hiotut valot tukevat artistin esitystä. Tästä syystä sitten siirryin jälleen talon parhaalla paikalla miksauskopin eteen valmiuteen vielä kuunnellen Ozzyn viimeisiä vetoja. Päälavan hiljettyä sen sijaan, että olisi tunnelmamusiikkia alettu soittamaan taustalla, niin lavalla valot lähtivät vilkkumaan eri väreissä ja sivujen videoscreeneiltä alkoi pyörimään vartin verran Cyriakin teoksia. Tuon vartin aikana osa yleisöstä eivät oikein lämmenneet noihin videoihin ja toiset taasen naureskelivat niille sekopäisille videoille. Kellontarkasti puolenyön aikaan lavalla räjähti ”Clockworks” ja ensimmäisen 30 sekunnin aikana olin aivan myyty. Tällainen se hyvä keikka on. Tokikaan miehet eivät siellä lavalla kummemmin liikkuneet vaan soittivat todella tiukasti ja tarkasti. Ensimmäisten kappaleiden aikana huomasin kuinka lavan edustalle oli jo kerääntynyt todella paljon porukkaa näistä moshaavista pirunsarvia pystyssä pitävistä diggareista. Settilista koostui aika lailla odotetusti parilta viimeisimmältä levyltä ja myös pakollinen ”Bleed” – ”obZen”-levyltä. Lisäksi pari biisiä eksynyt vanhemmalta ”Nothing”-levyltä (”Rational Gaze” sekä ”Straws Pulled at Random”). Vaikka settilista oli kyllä hemmetin toimiva ja tuntui olevan 90 minuuttia turpaanvetoa, niin väistämättä takaraivossa kolkutti ikävä kommentti, mitä olen kuullut Meshuggahista. Toimiiko tämä oikeasti muualla kuin klubeilla? Vaikka diggaankin musasta, ja nyt vihdoin livenä nähtynä, niin kieltämättä bändin kantava voima tuntuu olevan aika lailla hyvä musiikki ja loistavat valot. Tämän pohjalta mietin, millainen tämä sitten olisi kirkkaassa auringonpaisteessa? Tässä mielipiteessä voin olla väärässä, ja luultavasti keskityn liikaa visuaaliseen puoleen. Mutta mutta… Kyllä keikalta hymyssä suin painelin hotelliin, ja jaksoin suu vaahdossa jankata muille seurueen jäsenille Meshuggahin parhautta. (Kormu)
Teksti: Nikki Jääsalmi, Jani Kormu (Turbonegro, Meshuggah)
Kuvat: Jani Kormu/Kormugraphy