Syksyinen Turku tarvitsi iloa harmauteen – valontuojana toimi tanskalaisen rockin kuningas D-A-D

Sateen piiskatessa lokakuista Turkua kaupunki oli harmaa kuin nuoruuteni Keski-Pohjanmaalla. Kaikesta huolimatta Logomoon oli kertynyt sangen runsas joukko nauttimaan elävän musiikin kauniista maailmasta. Tämä siitäkin huolimatta, että illan pääesiintyjä D-A-D soitti tämänkertaisella Suomen osuudella peräti viisi keikkaa. Valoa ja väriä olikin luvassa, sillä D-A-D on tunnettu esiintymiseen kaikkensa antavana bändinä eikä lämmittelijänä toiminut The Grammers ole myöskään saanut mainetta tylsänä ja tasapaksuna esiintyjänä.

Ihailtavaa oli, että arkikeikka oli sijoitettu illalla sellaiseen ajankohtaan, jossa rokkaaminen ei päässyt haittaamaan niitä, joille ei koululaisten tavoin syysloma antanut armoa. Ilo oli myös havaita, että alaikäisiäkin oli saapunut lomiensa kunniaksi ylistämään rockin ilosanomaa.

Illan aloittanut The Grammers nautti kotikenttäetua, vaikka ei sellaista tarvinnutkaan. Parikymmentä vuotta hien ja kerosiinin tuoksuista hard rockiaan takonut ryhmä oli täydellinen sielunkumppani illan toiselle aktille. Bändi on tullut tunnetuksi raivokkaista esiintymisistä, jotka ovat pursunneet rockin alkukantaista voimaa ja äänivalleja rikkovaa möyrintää.

”Das Bootin” soidessa jylhänä aloitusnauhana bändi tepasteli rennon itsevarmasti yleisön eteen ja otti tilan välittömästi haltuun. Olen yhyttänyt yhtyeen tositoimissa jokusen kerran aikaisemminkin, mutta nyt näin ryhmän ensi kertaa sitten aikanaan tyylikkäästi lehdessä olleen hääilmoituksen myötä yhtyeeseen mukaan liittyneen multi-instrumentalisti Timo Toikan kera. Yhtyeen toiseksi uusimmalta levyltä ”Journey” oli poimittu keikan aloituskappale ”Hey Mama”. Bändin täräyttäessä osuutensa käyntiin kaikki elementit olivat kohdallaan, mutta ehkä ympäristö oli sittenkin liian kliininen. Ei yhtye mitenkään väärässä eikä vieraassa paikassa ollut, mutta itse olen tottunut näkemään heitä enemmän rähjäisissä rokkiklubeissa, jolloin Logomon kaltainen paikka tuntui aluksi oudolta. Bändiä se ei tuntunut haittaavan millään lailla ja äkkiä siitä itsekin pääsin yli. Bändin tuotanto on kauttaaltaan laadukasta, mutta valitettavan lyhyen setin aikana keskityttiin viimeisimpien julkaisujen materiaaliin. Aikanaan runsasta radiosoittoa saanut ”Another Lick Another Line” rokkasi kuin tuhat hirveä kolmen kitaran voimin, ja jo aiemmin mainittu Toikka oli lunastanut paikkansa riveissä pitämällä vauhtia monella muotoa yllä. Bändin majesteetillinen olemus loisti muutenkin ja laulaja Hannu Vainionpään kunniaksi on sanottava, että äärettömän upean äänen lisäksi hänen esiintymisensä on ottanut askeleen eteenpäin ja keulakuvana oleminen oli välispiikkejä myöden upeaa. Heikkoa lenkkiä yhtyeestä ei löytynyt ja lämmittelijälle mukavan runsas yleisö antoi bändille kiitoksensa ja kunniansa. On myönnettävä, että olen kovasti viehtynyt yhtyeen vaivattomaan esiintymiseen ja edellä mainittujen lisäksi pidän suunnattomasti kiipparisti Tuomo Von Pfalerin soittotyylistä muita tietenkään väheksymättä. Siinä olisi nuori Jon Lord ollut helisemässä, kun olisivat olleet rinta rinnan.

Keikan musiikillinen anti oli huikeaa luokkaa ja biisit kuten rokkaava ja yleisöä laulamaan innostanut ”16 Years” mainioine kitarakuvioineen, älyttömän kaunis ”Silver Of Zion”, tarttuva ”Journey” sekä viimeisimmän ”Dream In A Minor Key”-levyn ensimmäinen videobiisi ”Take It Or Leave It”, jossa mainion Maria Hännisen levylle laulamat osuudet korvasi ansiokkaasti kitaristi Ville Vesalainen.


Yhtyeen lopetettua saliin jäi kaikumaan ”we want more”-huudot, joten luulen kaikkien osapuolien olleen erittäin tyydytettyjä keikan antiin ja jatkoa seuraavan.

Hey Mama/Another Lick Another Line/Grateful Rock/Journey/Silver Of Zion/16 Years/Take It Or Leave It

Kymmenisen minuuttia ilmoitetun aloitusajan jälkeen oli tanskalaisten aika vastata nuoremman sukupolven suomalaisten lämmittelyyn. D-A-D on Suomessa pidetty vierailija ja yhtyeen musiikillisia innoittajiakin Suomesta löytyy, kuten laulaja Jesper Binzer keikalla muisteli mainiten nimeltä muun muassa Smackin ja Melrosen. Varmasti lämpimistä väleistä johtuen yhtye on vieraillut maassa lukemattomia kertoja 1980-luvulta lähtien. Aikanaan yhtye jopa valitsi Nummirockistakin kuviinsa sekä vuoden Nummitytön että Nummipojan. Itsellekin on plakkariin kertynyt aika monta nähtyä yhtyeen keikkaa, mutta kertaakaan ei ole vielä pettymystä tarvinnut kokea.

Pettymystä ei tarvinnut kokea vieläkään kuin yhteen asiaan ja siitä mainintaa myöhemmin. Rumpali Laust Sonne täräytti show’n käyntiin valojen välkkyessä ja avausnumerona kuulimme myöskin uusimman ”A Prayer For The Loud”-levyn aloittavan ”Burning Star”-kappaleen. Rokkaavasta alusta ja klassikoista kuten ”Jihad” ja ”Rim Of Hell” huolimatta alku oli aran tunnusteleva kuin sukukokous ennen pullojen avaamista. Tuntui, että vähän sekä yleisö että bändi olivat tilanteesta jännittyneitä ja hillityn kohteliaita, mutta kyllä se tilanne siitä laukesi ilonpitoon. Välispiikkejä ei alussa juurikaan kuultu Binzerin satunnaisia ”Suomi”-huutoja lukuun ottamatta.

Aiemmin mainitun pettymyksen aiheutti bändin valoteknikko, sillä runsas strobojen käyttö teki keikasta välillä hyvin piinaavaa seurattavaa. Herkkänä ihmisenä oli usein katsottava alas lattiaan ja ihme, jos kukaan ei saanut minkään sortin kohtausta. Muuten valoshow oli kyllä komea ja näyttävä. Ääniteknikko taas piti volyymin siedettävissä rajoissa, mikä oli oikein positiivinen yllätys.

D-A-D on siitäkin harvinainen yhtye, että se on selvinnyt läpi uran vain yhdellä kokoonpanon muutoksella, sillä kaksikymmentä vuotta sitten vaihtui kannujen taakse Sonne. Täytyy sanoa, että olen aina ihaillut Sonnea ja hänen mainiota soittotyyliään ja Logomossa hän veti suvereenisti pisteet kotiin. Toisiinsa sointuvat rummut sekä herran puku täydensivät hänen täydellistä soittoaan sekä upeaa lauluääntä, jota hän ei säästellyt lainkaan. Huumorimieskin osoitti muun muassa rumpusoolossa olevansa ja ilman huumorintajua D-A-D:in kaltaisessa bändissä tuskin pitkälle pärjäisikään.

Basisti Stig P on kanssa sellainen hahmo, että keikka hurahtaisi nopeasti ohi pelkästään häntä seuraamalla. Tasapainottelun mestari raahasi lavalle ainakin kuusi erilaista kaksikielistä bassoa ja ihasteltavana oli niin rakettia, rautaristiä kuin läpinäkyvää soitinta. Muuten mies keikkui milloin bassorummun päällä ja milloin missäkin. Omat laulunumeronsakin hän sai, kun kehiin paiskattiin menevät ”Jackie O’” ja ”Riding With Sue”, jossa taidettiin soittaa pätkä ”Ghostriders In The Sky”-melodiaa.

Uuden levyn ”Nothing Ever Changes” esittelyssä Binzer pakotti yleisön sanomaan, että nyt on perjantai totuudesta piittaamatta. Uudet biisit sointuivat hyvin vanhempien klassikoiden kuten esimerkiksi ”Girl Nation” ja ”Grow Or Pay” joukkoon. Mainitusta ”Grow Or Pay”-biisistä on sanottava, että se on sellainen kappale, että sen kuunteleminen riittää yksistään syyksi elää.

Binzerin ääni ei ole vuosien saatossa kärsinyt lainkaan, vaan niin puhtaammat kuin esimerkiksi ”Everything Glows”-kappaleessa kuultu rähjääminen onnistuivat aivan mainiosti. Rumpusoolon aikana hänkin esitteli huumorintajuaan laskeutumalla yleisön tasolle ja kertomalla tarinoita Sonnesta sekä haastattelemalla häntä. Pitkällä suhteella Suomeen Binzeriltä taittui härmä oikein mainiosti ja niin oppi Sonnekin sanomaan suomeksi ”tanskalainen rokkitähti”. Binzer ilmoitti, että suomalaisille pitää soittaa thrash metalia ja kyllähän Sonne parhaansa teki. Yleisö palkitsi mestarin runsain aplodein ja ”kill those drums”-huudoin. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki vieraskoreus oli kadonnut ja jää murtunut.

Kitaristi Jacob Binzer -laulaja Jesperin pikkuveli- on kitaran varressa kyllä tyylitajuinen soittaja ja hän saikin runsaasti tilaa. Vaikka ajoittainen kappaleiden venyttäminen saikin hieman kyllästyttämään, niin kyllähän noin hienoa soittoa oli silti ilo kuunnella. Moniin kappaleisiin kuten ”The Sky Is Made Of Blues”, ”Grow Or Pay” ja ”The Real Me” Jacob toi soitollaan aivan erityisiä nyansseja.

”Riskin’ It All”-levyn klassikko ”Bad Craziness” aloitti encoret ja jatkoi Binzerin taas tarkistettua päivän perjantaiksi ”Sleeping My Day Away”-kappaleella, jonka vastaanottoa ei tarvitse hirveästi arvailla. Yhtyeen kenties tunnetuin kappale sai varsinaiset tanssit alkamaan ja Jacob veteli rautalankasoundeilla sydämensä kyllyydestä. Tässä vaiheessa rytmiryhmä poistui lavalta ja veljekset jäivät soittamaan yhden klassikon lisää ja akustinen ”Laugh ’n’ a ½ ” toimi myös minun kävelyni kauniina soundtrackina poistuessani hallista.

Yhteenvetona ilta oli hienon ja taidokkaan hard rockin täyttämä ja olisikin suotavaa, että D-A-D:in kokoluokkaa olevia bändejä kävisi enemmänkin, joka tietysti osittain yleisöstä kiinni. Nyt porukkaa tuntui olevan runsaasti ja maamme sekä tanskalaisten välit eivät tästä illasta ainakaan huonontuneet. Ei suinkaan ollut paras näkemäni D-A-D-keikka, mutta tasapainoinen eikä huonoksi sitä voi millään asteikolla sanoa. Miinuksena jäi strobot sekä molempien bändien illan repertuaarista puuttuneet ”Point Of View”-kappaleet, sillä molemmilla on saman niminen kappale ja molemmat pirun hienoja.

Burning Star/Evil Twin/Jihad/Rim Of Hell/Nothing Ever Changes/Girl Nation/Everything Glows/A Prayer For The Loud/Grow Or Pay/The Sky Is Made Of Blues/Jackie O’/Riding With Sue/The Real Me/Reconstrucdead/Monster Philosophy/No Doubt About It/Bad Craziness/Sleeping My Day Away/Laugh ‘n’ ½

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat
: Teemu Kivekäs

Kommentoi julkaisua