Syksyn raskain askelin kohti valoa – Yön ”Kymmenes Kevät” kolmekymmentä vuotta

1990-luvulle tultaessa Yön suosio sekä yhtyeen sisäinen tunnelma oli laulaja Olli Lindholmin mukaan pohjamudissa ja hän on kuvaillut kevään 1990 olleen pahinta aikaa. Kaikesta huolimatta yhtye sai uusittua kokoonpanon, Jussi Hakulinen palasi biisintekorinkiin ja Lindholm sanoittaja Ari Ahosen avustuksella onnistui luomaan hitin ”Vie mut minne vaan”. Uuden kokoonpanon myötä yhtyeen sisäinen tunnelma parani ja suosiokin lähti nousuun. Huolimatta ÄKT:n boikotista ”Antaa soittaa” -levy palautti Yön uudella tavalla Suomirockin kartalle ja ahkeran keikkailun ansiosta yhtyeen menestyksen perusteet olivat vahvat.

Keväällä 1993 ilmestynyttä ”Kymmenes kevät” -levyä lähdettiin kuulemma rakentamaan vapautuneemmissa fiiliksissä, sillä Lindholmin mukaan edellinen levy tehtiin velkojen maksaminen mielessä, mutta uusi levy omasta tahdosta. 

Levyltä ilmestyi promona ennakkoon Popedastakin tutun Costello Hautamäen säveltämä ja jo edelliseltä levyltä tutun Ari Ahosen sanoittama single ”Kuuhullu”. Huolimatta siitä, että Rumba -lehti lyttäsi biisin sanomalla yhtyeen toistavan samaa vanhaa (joskin varsinaisessa levyarvostelussa sanoi biisissä olevan imua), niin itse olen eri mieltä. Huolimatta siitä, että biisin rakenteet ovat varmasti tutun kuuloiset, niin kyllä soundimaailmassa on kuultavissa Yölle ihan uutta meininkiä. Kyseessä lienee sekvensserit (basisti Jesu Hämäläisen ohjelmoimina), jotka tukevat perinteisiä soittimia laajentaen koko musiikillista olemusta. Varsinkin biisin lopussa oleva pikainen koneosa on jotain yhtyeelle ennenkuulumatonta. Muuten teksti ei ole mitenkään bändin olemusta uudistava, mutta sopii bändin pirtaan ja Lindholmin suuhun täydellisesti. Kappaleessa on tarttuvuutta ja Lindholm on sanonutkin biisin nousseen keikoilla suosituksi varsinkin silloin, kun oli tarve sytyttää yleisöä mukaan pirteämpään tunnelmaan mollipitoisten balladien jälkeen. 

Säveltäjinä levyllä on pääosissa Jussi Hakulinen ja Olli Lindholm, jonka säveltämät biisit on pääsääntöisesti sanoittanut Ari Ahonen. Ainoana niin sanottuna ulkopuolisen biisinä soi kitaristi Jani Viitasen keksimä ja Ahosen kääntämä ”Anqelique”, joka on alkuperäisenä The Hootersin ”Johnny B”. Mielestäni yhtye ei lainkaan pahoinpidellyt kappaletta, kuten eräässä levyarvostelussa sanottiin. Minusta käännös on onnistunut ja biisikin soi vallan komeasti yhtyeen käsittelyssä. Levyllä koskettimet ovat pääosin Hämäläisen sekä Mikko Kangasjärven soittamat, mutta ”Anqeliquessa” Hammond -henkiset koskettimet soittaa legendaarinen Safka.

Perinteisempää linjaa biiseistä edustavat ”Aurinko maalaa kultaa”, ”Lähden” ja ”Likaiset legendat I”, jonka uudelleenlämmittelyä pidän aivan turhana. Ajatuksena on ilmeisesti ollut esittää lähtökohdat levyllä olevalle uudelle ”Likaiset legendat III” – kappaleelle. Joskus uusioversiot onnistuvat, mutta nyt mielestäni kappale ei uudelleen tehtynä tuo levylle mitään lisäarvoa.

Hakulisen nopeatempoiset biisit ”Vien sut kesään” ja ”Monica” on mielestäni molemmat hyvin onnistuneita biisejä. Ensin mainitussa kappaleessa Hämäläisen soittama kosketinmelodia on mukaansa tempaavan pirteä ja kappaleen kesäisen aiheen parissa tulee hauskalla tavalla esiin, miten Lindholm kuvaili Hämäläisen bassonsoittoa ja soundia hänen liittyessä yhtyeeseen. Lindholm sanoi suurin piirtein, että on jännää, kun Hakulisen kauniita pop-kappaleita soitetaan sellaisella bassosoundilla, että kuin piikkilankaa vedettäisiin kissan perseestä. Molempien biisien kertosäkeet ovat tarttuvia ja ”Monica” – biisissä Hakulinen asettaa itselleen tyypillisesti tekstiin pienen twistin. En muista aikaisemmin suomalaisen rockin parissa rakkauslaulua käännetyn niin, että kaipuu suuntautuu oletetun liiton ulkopuolelle omaan sukupuoleen, joten Hakulinen oli tässäkin edelläkävijä. Hakulinen osaa esittää asiat myös niin inhorealistisesti ja kuvaavasti, että oletetun vaimon tunteisiin ja kaipuuseen on hyvin helppo eläytyä. Hakulinen ehti itsekin jo aikoinaan demottaa biisin Kinsky -yhtyeen kanssa, mutta Yö saattoi sen levylle asti. Sovituksellisesti on ollut hieno idea käyttää tuplattua laulua ja muutenkin levyllä olevat Viitasen ja rumpali Frogleyn laulamat taustat ovat oivaa kuunneltavaa. Jostain kumman syystä minua miellyttää suunnattomasti biisin ihan lopussa olevat epämääräiset kitaraäänet.

Hakulisen hieno balladi ”Jäähyväisvalssi” on sovitukseltaan ehkä levyn ”konemaisin”. Myöhemmin laulun melankolisuus ja omakohtaisuus iski syvälle ja kappale vie edelleenkin välittömästi muistoissa erääseen surulliseen ajanjaksoon elämässä. Huolimatta siitä, että biisin sovitus on hyvin epätyypillinen Yölle, niin minusta se on erittäin hieno kappale. Lindholm tosin myönsi sovituksesta, että he eivät osanneet toteuttaa kappaletta ja meni sanomisissaan niin pitkälle, että sanoi heidän pilanneen yhden Hakulisen hienoimmista kappaleista. Samalla hän ruoti itseään ja yhtyettä, että kuinka he olivat yrittäneet olla konehemmoja ja tehdä elämää suurempia biisejä, mutta ei ihan onnistunut. Lisäväriä biisiin tuo Kangasjärven soittama haitari.

”Ikävöin sinua” on Frogleyn mainiosti laulama surullisen haikea kappale. Sekä tekstintekijä Ahonen että Frogley ovat biisin hengessä onnistuneet saamaan sellaisen tunnelman, että voi todella itsekin kuvitella olevan marraskuu, toisen lähteneen ja oluen maistuvan. Kaikki nuo toki on koettu, joten samaistuminen on helppoa. Frogleyn laulun lisäksi on mainittava se, kuinka olen aina diggaillut hänen soittoaan; siinä olevaa svengiä ja välillä suomalaiselle rockille epätyypillisiä ja jopa Dave Lombardomaisia viboja henkiviä fillejä. Tällä levyllä jo heti ”Kuuhullu” -biisissä kertosäkeeseen mentäessä lähtee mahtava filli ja erityisesti pidän ”Anqelique” -kappaleessa kitarasoolon alla olevaa rumpusovitusta. Levyn ilmestymisen jälkeen Frogleylla oli livenä rummuissa vielä levyn kansi basarinkalvona ja olihan se tyylikkään näköinen.

Levyn mainittavia huippukohtia ovat myös ”Kiertolainen” ja ”Likaiset legendat III”. Ensin mainitussa varsin voimakkaan ja käskevästi soitetun pianon voimalla Hakulisen kirjoittamat sanat ikään kuin vyöryvät päälle. Itselleni kolahti jo aikoinaan kovasti lauseet ”Ikuiseen tyhjyyteen aina saanut olen loistaa/Kuitenkin uskon niin, joku kyyneleeni poistaa/huulillaan”. Mielestäni kappaleen sovitus Frogleyn taustalauluineen yhdistää hienosti tietynlaisen yksinkertaisuuden ja mahtipontisuuden lopputuloksen ollessa pysäyttävä. Kappaletta Lindholm soitti vielä paljon myöhemminkin soolokeikoillaan. ”Likaiset legendat III” on upea biisi ja melkein rohkenisin väittää, että olisi ollut esimerkiksi Scorpionsin esittämänä maailmanlaajuinen hitti. Alun hieno kitaramelodia, kertosäkeeseen sisältyvä raskas osio, hienot kitarakuviot ja tekstin päättävä ”Kuka hän on tuo tuntematon, joka olen ollut kerran/Kaikki vuodet suurta ympyrää mä kiersin vain” on omakohtaisuudessaan kertakaikkisen pysäyttävä. Biisi on vähän sellainen unohdettu klassikko, joskin tällä levyllä ei ainoa sellainen.

Itselleni kitaristi Viitasen tuottaman levyn ilmestyminen osui nuoruuden herkkään kohtaan, jossa monet asiat koin ensimmäistä kertaa ja siksi sillä on erityinen paikka sydämessäni. Saatan siis olla hieman jäävi, mutta mielestäni levy on onnistunut kokonaisuus eikä ole montaa hetkeä, jotka muuttaisin. Ensimmäistä kertaa ilman vinyyliä tapahtunut julkaisu ei myynnillisestikään ollut mikään katastrofi eikä ainakaan aiheuttanut takapakkia Yön uudelle nousulle. Livenä levyltä soitettiin useita kappaleita ja vaikka arvostelut olivat perinteisen tympeitä ja osa selvästikin ennakkoluuloisten ja bändin uraa tarkemmin seuraamattomien kirjoittamia, niin yhdessä ne olivat oikeassa: Yön sitkeyttä ei voi kuin ihailla ja mahtavaa, että ”aikansa kutakin, mutta kuka kertoisi sen Yölle” – tyyppisten lauseiden myötä yhtye nousi entistä suurempaan suosioon vielä monta kertaa.