Symphony X tarjoili melodista muskelimetallia Bilbaossa 26.2.2016

Bilbaon musiikkiskene tarjoilee välillä yllättäviäkin musiikkiartisteja. Helmikuun viimeisenä perjantaina Yhdysvalloista kotoisin oleva Symphony X keräsi Stage Live -klubin täyteen metallikansaa. Hiljaiseloa keikkarintamalla pitänyt bändi julkaisi viime vuonna uuden levynsä ”Underworld”, jota laulaja Russell Allen kuvaili keikalla bändin omaksi eeppiseksi tarukseen ”Odysseian” tapaan.

Viiden vuoden mittainen keikkatauko oli kenties yksi syy siihen, miksi kaatosateesta huolimatta porukkaa oli saapunut Bilbaon Stage Live -klubille sankoin joukoin. Vannoutuneita faneja oli jopa siinä määrin, ettei lavan eteen ollut asiaa kenelläkään, joka ei halunnut joutua kiljuvan naiskatraan keskelle. Tämä siis jo ennen illan pääesiintyjää. Symphony X:n kahdesta lämppäristä onnistuin missaamaan ensimmäisen, Melted Spacen. Illan toinen lämppäri, Tunisiasta kotoisin oleva Myrath sen sijaan sai kyllä allekirjoittaneen aivot sauhuamaan, sen verran mielenkiintoinen uusi tuttavuus lavalla tarjoili progemetallia. Myrathin musiikista oli bongattavissa viboja ”Tuhannen ja yhden yön tarinoiden” ja Euroviisujen väliltä. Kaiken kaikkiaan yhdistelmä oli niin omituinen, että ainakin reilun puolen tunnin ajan mielenkiinto pysyi yllä, vaikkei musiikki sinällään iskenyt. Itseäni suomalaisena huvitti hetken, kun luulin Ali Jahangirin jättäneen stand up -komiikan ja ruvenneen tunisialaisbändin kitaristiksi. Ei siinä, hyvät soolot kaksoisolennolta lähtivät.

Kun Symphony X viimein asteli lavalle ja aloitti keikkansa biisillään ”Nevermore”, yleisö villiintyi täysin. Joku olisi voinut hetken ajan luulla Sabatonin Joakim Brodénin astelleen lavalle Russell Allenin sijaan. Eturivin naisyleisöä tämä ei kuitenkaan haitannut, ja olipa paikalla useampi mieskin, joka oli valmis myöntämään laulaja Allenin olevan aikamoisessa kunnossa. Ensimmäisestä biisistä lähtien yleisö, etenkin lavan edessä oleva, lauloi mukana täysin rinnoin, mikä on sinällään huomionarvoista, koska koko keikka keskittyi viime vuonna julkaistun levyn materiaaliin.

Kokonaisuutena ”Underworld”-levy toimii myös livenä. Settilista noudatti levyn biisijärjestystä, ainoastaan viimeiset kaksi biisiä ennen encorea, ”Out of the Ashes” ja ”Sea of Lies”, olivat aiemmalta ”The Divine Wings of Tragedy” -albumilta. Uusista biiseistä yleisön suosikkeja olivat ehdottomasti ”To Hell and Back” sekä ”In My Darkest Hour”. Näitä biisejä edeltävissä spiikeissä ensimmäisen kohdalla mietin todellakin erehtyneeni Sabatonin keikalle, niin samanlainen oli perjantaina Allenin ulkoinen habitus. Toisen kohdalla jotkut ehtivät jo mutista Megadeth-coverista, mutta kyseessä on uuden levyn yksi vahva hitti. Vaikuttavin veto itselleni oli balladi ”Swansong”, joka upposi livenä kymmenkertaisesti paremmin kuin levyltä kuunneltuna.

Encoreen sen sijaan oli jätetty ”Paradise Lost” -levyn mahtiveto: ”Set the World on Fire”, joka antoi mahdollisuuden ihailla Michael Romeon kitarataiturointia huolella. Keikan päättänyt ”Legend” sai pohjustuksekseen Allenilta vertauskuvan metallikansasta yhtenä suurena perheenä. Neuvona perheelleen Allen antoi kehotuksen kuunnella metallimusiikkia, käydä katsomassa paikallisia bändejä sekä niitä suuria dinosauruksiakin, jotka inspiroivat seuraavan polven artisteja. Näin kannattaa kuulemma tehdä, koska Ronnie James Dio katselee meitä taivaasta ja kannattaessamme metallimusiikkia legenda ei koskaan kuole. Lienee tarpeetonta sanoa, mitä mieltä keikkayleisö oli tästä välispiikistä. Täällä pelkkä Dion mainitseminen saa aina raivoisat aplodit.

Tarinankerronnallisesti keikka toimi loistavasti, ja laulaja Allenin eläytyminen musiikkiin oli lava-antia parhaimmillaan. Sen sijaan mieleen nousi Kaaoszinen toimittaja Miika Hännisen kolumni live-keikkojen noususta ja tuhosta. Vaikka bändejä mielellään kuuntelee livenä jo yleisen fiiliksen tähden, en tällä kerralla voinut olla miettimättä kyseistä artikkelia. Etenkin kun vedenpaisumusta muistuttaneen sään jälkeen ajatus kuivista sukista putkahti usein mieleen muita bändin jäseniä katsellessa. Ilman laulajan vetovoimaa olisin ehkä vaihtanut keikan niihin kuiviin sukkiin. Tämä sai minut ihmettelemään, kuinka live-esiintyminen usein jätetään yhden jäsenen harteille. Ottaen huomioon Romeon roolin bändin perustajajäsenenä voisi olettaa tämän ottavan vastuuta myös live-esiintymisistä. Sen sijaan keikalla sai nähdä yhden miehen show’n muiden keskittyessä tiluttamaan henkensä edestä ja heräävän horroksestaan vasta encoren lähestyessä.

Kokonaisuutena keikka olisi ollut todella toimiva, jollei ota huomioon hienoista kohmeutta bändin muissa jäsenissä sekä huonointa miksausta, johon olen vuosiin törmännyt. En tiedä, oliko Romeon ja basisti Michael LePondin panos lavaesiintymisessä myös miksaus, jolla näiden kahden soitto oli ylikorostettu suhteutettuna muihin äänitasoihin. En ollut ainoa, joka asiaan kiinnitti huomiota, sen verran mulkoiluja luotiin miksauspöytään etenkin kitarasoolojen aikana, jolloin vannoutunut korvatulppakansakin joutui pitelemään korviaan. Tämä ei kuitenkaan bändiä näyttänyt haittaavan. Mikäli miksaus olisi ollut kohdallaan, olisin voinut sanoa keikan olleen yksi hiotuimmista kokonaisuuksista hetkeen.

Settilista:
Overture (intro) / Nevermore / Underworld / Kiss of Fire / Without You / Charon / To Hell and Back / In My Darkest Hour / Run with the Devil / Swansong / The Death of Balance / Out of the Ashes / Sea of Lies / Set the World on Fire / Legend.

Raportti: Jonna Suuriniemi