Kädenlämpöinen. Sana, joka on todella vittumainen käytettäväksi oikeastaan mistään luovasta työstä, mutta käytän sitä kuvailemaan ensivaikutelmaani Symphony X:n tuoreinta, ”Underworld” -albumin materiaalia kohtaan. Esimerkiksi kutosraidassa seilataan Charon-joella niinkuin pikkulapsen kaarnavene purossa. Levyllä on toki hetkensä, joista valtaosa loppuu hyvissä ajoin ennen puoltaväliä.

Suurimmaksi osaksi kuunnellessa joutuu ajoittain esittämään kysymyksiä, kuten ”vaihtuiko biisi”, tai ”menikö tää jo ympäri”. Itse asiassa jos bändillä olisi ollut piirun verran enemmän tolkkua tässä touhussa, koko lätty olisi puolet lyhyempi. Toisaalta, ainakaan omasta mielestäni Symphony X ei ole ollut kauhean ihmeellinen ”V”:n jälkeen, vaikka tuntuu, että fanit kusivat kollektiivisesti hunajaa ”Paradise Lostin” ilmestyttyä.

Totta kai Symphony X on kypsynyt ja kehittynyt musiikillisesti, enkä toki halua muuten väittääkään. Mutta meikä haluaa jotain säväreitä, eikä meikä saa jotain säväreitä vielä tällä esityksellä. Hyvät ja jopa loistavat hetket latistetaan minuuttikaupalla yhdentekevää läpsyttelyä. Tietysti musiikkiin voi uppoutua ja syventyä, eikä aina hakea niitä ikuisia säväreitä, mutta siis hah. Jos joku oikeasti odottaa jotain transsendentaalista meditaatiota kalsariheviltä, on tämä yhtä kujalla kuin pyykit Venetsiassa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Fläbä eli fläytystkä on OK, mutta on kovin epätodennäköistä, että tulen kuuntelemaan tätä enää koskaan. Se on meikällä kutosen raja, koska kuus ja puolen levyn voin joskus heikkona hetkenä kuunnella. Slärbäke on ihan hyvä sellaiseksi tuotokseksi, jota en tule enää koskaan kuuntelemaan, mutta jokin kieltämättä kaivelee: Mitä ihmettä tapahtui progemetallille? Dream Theater on nykyään keskinkertainen, Pain of Salvation ihan perseestä jostain ”Scarsickistä” asti, Porcupine Tree semi-perseestä (ja todennäköisesti lopettanut), Opeth perseestä ja Riverside perseestä niiden kahden ekan levyn jälkeen. Enkä mä nyt tiedä tykkäsikö kukaan oikeasti siitä Ayreonin viimeisimmästä, vai oltiinko oltu vain liian kauan ilman? Se Anneke-levy oli ainakin perseestä. Ei kai tässä auta kuin laittaa nupit kaakkoon ja Attilaa soimaan.

6/10

Kappalelista:
1. Overture
2. Nevermore
3. Underworld
4. Without You
5. Kiss Of Fire
6. Charon
7. Hell And Back
8. In My Darkest Hour
9. Run With The Devil
10. Swansong
11. Legend

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy