Synkän sapatin aaveet – klassikkoarviossa Ozzy Osbournen 40-vuotias ”Speak Of The Devil” -live

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 27.11.2022

Ozzy Osbournen ensimmäinen liveabumi, ”Speak Of The Devil” julkaistiin 27.11.1982. Briteissä paikalliseen idiomikirjoon paremmin istuvasti ”Talk Of The Deviliksi” nimetty tupla-albumi sisälsi kuitenkin pelkästään Ozzyn aikaisia Black Sabbath -biisejä 1970-luvulta. Syitä kummallisen albumikonseptin tuottamiseksi oli parikin ja ne tulivat puhtaasti yhtyeen managementin: Don ja Sharon Ardenin (myöh. Osbournen) suunnalta.

Black Sabbathin julkaisusopimus entisen managementtiyhtiönsä kanssa oli rauennut. Samaan aikaan Ozzylle sekä edelleen Black Sabbathissa vaikuttaneille Tony Iommille ja Geezer Butlerille avautui taloudellisesti edullinen sauma julkaista tahoillaan uusi albumillinen vanhentuneen sopimuksen kattaneita biisejä, mikä oli tuossa kohtaa taloudellisesti voitokas suunnitelma lypsää vanhoista biiseistä viimeisetkin pennit irti.

Ozzyn soolobändin ja biisinteon oikea käsi, kitaristi Randy Rhoads oli jo aiemmin kieltäytynyt projektista samoin kuin ”Diary Of A Madman” -kiertueelle yhtyeeseen rekrytöitu rumpali Tommy Aldridge (mm. Whitesnake, Gary Moore). He kokivat projektin ja Ozzyn soolobändin tuotannon taiteellisen arvon ja merkityksen vähättelynä. Entisen basistin, Bob Daisleyn ohella Rhoadsille Black Sabbathin vanhojen kappaleiden kierrättäminen oli erityisen alentavaa.

Rhoadsin menehtyminen helmikuussa samaista vuotta traagisen lentokoneonnettomuuden seurauksena muutti kuitenkin kaiken. Näinä aikoina Ozzy sukelsi yhä syvemmälle turruttavaan alkoholikierteeseensä. Vaikka Alamon pyhälle patsaalle virtsaaminen ja pidätetyksi tuleminen olivat eräänlainen lakipiste laulutaiteilijan räikeästi yliglorifioidulle juoppoudelle, ei sekään estänyt Ozzya sukeltamasta vielä syvemmälle päihdeongelmien sammioon. Edelleen surutyötä Rhoadsin kuoleman vuoksi läpi käynyt Osbourne hukutti suruaan ja henkistä epätasapainoaan runsaaseen alkoholin ja muiden substanssien käyttöön.

Orastavan nousukiidon jälkeen Ozzyn ura oli taas tyhjäkäynnillä. Keväällä 1982 tapahtunut irlantilaiskitaristi Bernie Tormén (mm. Ian Gillan Band) pestaus Ozzyn bändissä jäi lyhytaikaiseksi henkilö- ja maestron päihdekäyttöön liittyvistä syistä. Syyskuuhun mennessä Tormé olikin korvattu yhdysvaltalaisesta Night Ranger -yhtyeestä tunnetulla Brad Gillisilla. Albumille rumpalin tonttia hoitamaan saatiin suostuttelun jälkeen Tommy Aldridge ja bassoon löytyi Quiet Riotin ajoilta Rhoadsin vanha bändikaveri, Rudy Sarzo.

Sharon vuokrasi yhtyeelle kalsean treenitilan Manhattanilta viideksi päiväksi, jona aikana konsertin setti oli määrä treenata esityskuntoon. Julkeinta tilanteessa oli kuitenkin, että itse Ozzy ei tuona aikana ilmaantunut uudistuneen yhtyeensä treeneihin kertaakaan, vaan kolmikko sai treenailla keikkasetin ”Sapattinsa” kaikessa rauhassa keskenään. Toisaalta Aldridgen valmistautumista suoritukseen helpotti se fakta, että hän tunsi setin biisit perinpohjaisesti oltuaan vanhan yhtyeensä, Black Oak Arkansis’n kanssa Black Sabbathin lämppärinä useasti pitkin 1970-luvun matkaa. Gillisin kohdalla tilanne oli vaikeampi, sillä Black Sabbath oli hänelle entuudestaan perehtymätöntä musiikillista maaperää, toisin kuin Ozzyn Yhdysvalloissa menestynyt soolomateriaali.

26. ja 27.9.1982 toteutuneiden keikkojen äänityspaikaksi valikoitui 1000 hengen kapasiiteetin omaava, New Yorkin Manhattanin legendaarinen The Ritz -konserttiklubi. Koominen yksityiskohta on, että äänityspäivistä myöhäisempi soitettiin klubilla täysin tyhjälle salille. Kyseiseltä illalta albumille valittuihin biiseihin dubattiin jälkikäteen yleisön kohinaa. Albumin miksauksesta vastasi Ozzyn alkuaikojen luottotuottaja Max Norman (myöh. Mm. Megadeth) ja live-äänityksestä Chuck Weisner.

Albumin kappalemateriaalia ei käy moittiminen toisin kuin sen esityksiä. Ozzyn aikaisista Black Sabbath –albumeista ainoastaan ”Technical Ecstasyn” materiaali jää kokonaan pois konsertin biisilistasta.

Versiot ovat soitannollisesti kelvollisen hyviä, mutta virkamiesmäisen hajuttomasti ja mauttomasti toteutettuja. Kasariheavyn pirtaan tiluttelukyllästettyä tapaa kahlata biisit läpi ei vanhan liiton Black Sabbath -diggari pysty myöskään katsomaan kevyesti sormien lävitse. Erityisesti juurevammat kappaleet kuten ”Fairies Wear Boots” ja ”War Pigs” kärsivät tästä piirteestä.

Valonpilkahduksiakin siltä myös löytyy vastapainoksi. Välispiikkien vallattomuudesta pääteltävissä oleva, Ozzyn runsaahkonlaista päihtymystilaa ilmentävää käytöstä on toisaalta hyvin vaikeaa huomata biisien sulavalinjaisten ja hyvin myös korkeat nuotit tavoittavien lauluosuuksien perusteella.

Alkuperäisiä versioita ohuemmallakin soundilla hyvin toimivat proto thrash-jyrä ”Symptom of the Universe” ”Snowblind”, ”Black Sabbath” ja blues-pitoinen, Ozzyn huuliharpuin koristelema ”The Wizard”. B-puolen voitokkainta antia ovat taas ”N.I.B.” erinomaisesti kasariheavy-pirtaan istuva ”Never Say Die”, ”Sabbath, Bloody Sabbath” sekä medley ”Iron Man / Children of the Grave”. Albumin päättävä ”Paranoid” on aivan kelpo, muttei mitenkään erityisen huikea versio.

Kummallisen kitarasovitus on juuri viimeksimainitussa, jonka Gillis leipoo huiluäänineen nauhalle oktaavia Iommin alavireitteistä jyräsoundia korkeammalta. ”Sweet Leafin” luomu groove ei oikein kasarihevanderiin orioituneelta, lievästä soitannollisesta jäykkyydestä kärsivältä, yhteissoiton osalta vielä hitsautumattomalta keräilyeräyhtyeeltä tunnu lähtevän niin luontevasti kuin alkuperäisesittäjältään. Myönnettävä on myös, että Gillisin kitarointi ei millään yllä Jake E. Leen eikä Rhoadsin ilmaisun ilmeikkyyden tasolle, joten kyseisen äänitteenkin perusteella on toisaalta myös helppoa ymmärtää, miksi hänenkin pestinsä Ozzyn yhtyeessä jäi tuolloin sangen lyhyeksi. Mielenkiintoinen albumin äänitysten olosuhteita taustoittava seikka on myös se, että ”Speak Of The Devilin” äänitysten lomassa Sarzo työsti toisaalla, kaikessa hiljaisuudessa Quiet Riotin tulevaa hittialbumia ”Metal Health”.

Markkinoinnillisen etulyöntiaseman saavuttaakseen Ozzy halusi ehdottomasti, että ”Speak Of The Devil” ilmestyisi ennen Dion -aikaisen vanhan bändinsä samanaikaisesti valmistelemaa live-albumia. Tässä tavoitteessaan Ozzy sentään onnistui täydellisesti. ”Speak Of The Devil” ilmestyi kahta viikkoa ennen joulukuussa 1982 ilmestynyttä Black Sabbathin ”Live Evilia”. Vaikka Ozzynkin asteikolla ”Speak Of The Devil” on selkeä välityö, on se näin vuosikymmenten jälkeenkin sympaattinen tallenne Ozzyn artistinuran vaikeimmalta ja huuruisimmalta ajanjaksolta. Silti albumi möi Yhdysvalloissa platinaa, Briteissä hopeaa ja Kanadassa kultaa.