Synkät sielunmenot raikasivat Lahdessa – Maaliskuun Musta Messu V

Harmaata alkukevättä tummentamaan saapunutta Maaliskuun Mustaa Messua juhlittiin Lahdessa lauantaina 18. maaliskuuta. Tapahtuma on tuoreehko lisäys talvikauden metalli-iltamien kirjossa, sillä vaikka Messu käynnistettiinkin nyt viidennen kerran historiansa aikana, otti se tänä vuonna ensimmäiset askeleensa astetta suurempana tapahtumana. Alun perin ravintola Torvessa järjestetty pienemmän skaalan riitti siirtyi nyt lyhyen matkan päähän Sammiosaliin, jossa Mustaa Messua vietettiin kuuden yhtyeen voimin. Aiemmin lähinnä black metaliin painottunut tapahtuma laajensi siirtymän myötä tarjontaansa vanhojen genrerajojen ulkopuolelle, joten viides versio Messusta tulisi olemaan myös kattauksensa osalta poikkeuksellinen.

Ulkopaikkakuntalaisena paikalle saapuminen tuli omalta osaltani hoidettua linja-autolla, joka parissa Päijät-Hämeen maaseutupitäjässä koukattuaan parkkeerasi Lahden matkakeskukseen noin 20 minuutin kävelymatkan päähän itse pääkallopaikalta. Saatuani majoitustilanteeni kuntoon sekä murua rinnan alle pääsin viimein valmistautumaan iltaan arvostaen suuresti Sammiosalin suhteellisen keskeistä sijaintia Lahden keskustan liepeillä. Ristin nimittäin koko kaupungin reissun aikana ”mäkien ja nyppylöiden luvatuksi maaksi” kiipeiltyäni ja liukasteltuani muun muassa menomestan vieressä sijainneen kirkkokukkulan ylös ja alas hieman liian monta kertaa etsiessäni milloin keikkapaikkaa ja milloin jotakin kahvilaa. Tunnistan kuitenkin oman täydellisen suuntavaistottomuuteni ja totean, että yleisesti iltaman sijainti oli loppujen lopuksi helposti löydettävissä.

Sisään päästyäni ja narikka-alueella hetkisen ajan hässäköityäni oli aika kiivetä hieman lisää, nimittäin portaat erilliselle merchandise-alueelle, joka oltiin sijoitettu porrastasanteelle narikan sekä lava-alueen väliin. Oheistuotetta oltiin aseteltu esille mukava määrä, ja niiden vieressä oli tarjolla myös jonkinlaista murkinaa. Keikkapaikalle pääsemiseksi oli kiivettävä vielä toiset portaat, jotka viimein johtivat baaritiskin kautta itse saliin. Paikan layout olikin kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen mutta kokonaisuudessaan aivan toimiva. Koko alue oli ilmeisesti anniskelualuetta, joten tuopposiaan ei tarvinnut lähteä sijoittelemaan strategisesti toisten vahdittavaksi esimerkiksi vessareissun ajaksi.

Aitoa riittitunnelmaa huokuva punainen tunnelmavalaistus salin puolella tuntui kutkuttelevalta sisään astuessani ja hörppiessäni tapahtuman nimikko-olutta, jonka olin napannut mukaani tiskiltä suhteellisen suolaiseen hintaan. Sumuisessa kajossa erottui iloisesti porisevia metallistien ryhmittymiä, joita paikalla oli vielä tähän aikaan maltillisesti. Salin sivuille oltiin kasattu muutamia tuoleja seisomalihasten lepuutusta varten, mistä moni paikalla olija tuntuikin olevan pitkän illan aikana kiitollinen, minä mukaan lukien.

Kello 18.00 oli viimein aika ensimmäisen orkesterin, Anima Hereticaen. Juontajan toivoteltua tervetulleeksi sekä yleisön että aloittavan yhtyeen kiipesi lavalle joukkio jykevän pakanaolemuksen omaavia herrasmiehiä, jotka aloittivat Mustan Messun leveän soundin saattelemana. Taustalaulut olivat heti alkuun ilmeisesti hieman hiljaisella, sillä orkesterin riveistä asiaa jouduttiin pyytämään korjattavaksi muutamaankin otteeseen. Minulle tuntematon bändi hoiti kaikesta huolimatta tonttinsa aloittajana sujuvasti. Tuoreen yhtyeen tuotantoon kuuluu toistaiseksi vuonna 2021 julkaistu EP ”Ov Behest” sekä aivan hiljattain ulos puskettu väkevä single ”Cimmerian Darkness”. Erityisesti EP-julkaisuun sisältyvä raskaan keinutteleva kappale ”Stone That Burns” tuntui hieman rentouttavan yleisön niskoja liikkumaan ja edellä mainitun uusimman sinkkulohkaisun aikaan paikalle olikin saapunut jo runsaampi joukko katsojia.

Illan toinen esiintyjä, heinolalaislähtöinen Pressure Points aloitti settinsä vahvalla kontrastilla edeltäjäänsä, sillä progressiivispainotteisen yhtyeen aloitus oli selkeästi harppaus rauhallisempaan suuntaan Anima Hereticaen riipivän tummasävyisen death metal -räiminnän jälkeen. Aloituskappaleena toiminut ”Our Constellation” otti kuitenkin raskaampaa askelta loppua kohden, joten alun hieman hennompaa otetta kummastellut yleisö pääsi jälleen nyökyttelemään hyväksyvästi laulaja Juha Tretjakovin kajautettua tottuneesti ilmoille puhtaiden vokaalien lisäksi äreämpää huutolaulua, johon ajoittain yhtyi myös kitaristi Kari Olli. Seuraavaksi olikin vuorossa jälleen teknisiä ongelmia, sillä hetkisen ajaksi yhtyeeltä hiljeni ilmeisesti koskettimet. Tilannetta paikkailtiin rennosti sujuvilla välispiikeillä, kunnes äänentoisto saatiin korjattua. Messuilla uutta albumiaan ”The Islandia” juhlistava Pressure Points jatkoi settiään hartaalla otteella painottaen keikkamateriaaliaan luonnollisesti tuoreen pitkäsoiton kappaleisiin mukaan luettuna viimeisimpänä singlenä päivänvalon nähnyt ”So Ordinary”. Vanhempaa tuotantoa edustamassa komeili kuitenkin ”Remorses to Remember” -albumilta löytyvä thrashaava ”Atonement”, jossa kahden örinälaulajan yhteistyö pääsi kunnolla oikeuksiinsa. Setin päätti uuden albumin laajasti polveileva nimikkokappale, joka onnistui kokoamaan bändin puolituntisen keikan sujuvasti nippuun.

Rauhaisaksikin luonnehdittavaa tunnelmaa iltaan tarjoili kolmas esiintyjä Red Moon Architect. Yhtyeen volyymit olivat alkuun todellakin kaakossa, sillä humiseva intro ylsi tärykalvojen perukoille ihan salin taaimmaisessakin nurkassa seisoskellessa. Ilmaa väritti keikan aikana laulaja Anni Viljasen heleä ääni yhdistettynä rituaalinomaiseen doom-poljentoon. Viimeksi Tampereen Melancholy Mass -festivaaleja tähdittänyt yhtye loi tunnelmaa saliin ammattimaisin elkein, vaikka yhtyeen edellisestä konsertista olikin ilmeisesti vierähtänyt joitain kuukausia. Yhtyeen setti toimi tietyllä tapaa positiivisena välikuolemana kaiken menon ja meiningin keskellä, ja soitanta onnistui kirvoittamaan ilmaan muutamatkin haltioituneesti huojuvat kädet, vaikka fiilistä hetkellisesti latistikin setin loppupuolella saliin syttyneet kirkkaat kattovalot, jotka joku onnistui ilmeisesti vahingossa tönäisemään päälle. Se ei ollut tokikaan yhtyeen kontolla, ja viereisiltä yleisön jäseniltä kuulemani ja bändiä ylistäen kuvailevat termit kuten ”jäätävä” ja ”upea” olivat mielestäni täysin oikeutettuja. ”Tässä on sitä voimaa” taisi joku vierustoverini todeta.

Illan odotetuimpiin nimiin kuuluva Where’s My Bible pääsi aloittamaan ohjelmanumeronsa hieman yli yhdeksän aikoihin. Viimeisimmällä ”Circle”-EP:llään mainetta niittänyt death-pumppu otti yleisön haltuunsa välittömästi, eikä yhtyeen lavamaneereja voinut olla ihailematta. Mustan Messun keikka oli yhtyeelle myös varsin erityinen, sillä kokoonpano kiipesi Sammiosalissa ensimmäistä kertaa lavalle ilman hiljattain edesmennyttä basistiaan Jarno Laakkosta, jonka muistolle koko setti oli omistettu. Sessiobasistiksi keikalle oli valikoitunut muun muassa Waltarista tuttu Kimmo Korhonen. Uusinta EP:tä makusteltiin tottuneesti heti setin alussa armottoman tuulimyllypyörityksen kera kappaleiden ”Chapter I: Escape” ja ”Chapter III: Nest” muodossa. Keikan alkupuolen violettina välkkyneet valot muuttuivat kuitenkin pian punaisiksi, jolloin päästiin kuulemaan myös uutta materiaalia yhtyeen tulevalta pitkäsoitolta, jonka yleisö ottikin kovin innostuneesti vastaan. Uusi materiaali vaikutti jatkavan EP:n vauhdikasta dödislinjaa, joten yhtyeeltä on ilmeisesti luvassa tuhtia tavaraa. Salin kattovalot rävähtivät illan aikana päälle nyt toistamiseen, mutta yleisö ei tuntunut enää kauheasti välittävän vaan jatkoi tyytyväisenä repivän soundin tahtiin riehumista. Villisti eteenpäin jyräävä meininki rauhoitettiin setin puolivälin paikkeilla hetkeksi herkän akustisen osion ajaksi, jolloin muistokeikan merkitys tuntui kasvavan entisestään. Primitiivinen rumpusoitanta saatteli manauksenomaisesti yhtyeen vielä viimeiseen puristukseen, ilmeisesti suureksi osaksi Laakkosen käsialaa olevaan kappaleeseen ”Transcendence”.

Levähdystauko oli tässä välissä paikallaan, ja vietinkin hetken baarialueella ystävieni kanssa jutustellen. Sielläkin riitti tilaa koko illan ajan yllättävän hyvin, ja kokonaisuudessaan koen paikan todella sopivasti mitoitetuksi iltamalle, joten vaikken olekaan todistanut edeltäviä tapahtumia ravintola Torvessa, uskoisin paikan vaihdoksen olleen nappivalinta.

Melankolisen metallin kärkinimi Kaunis Kuolematon pääsi puikkoihin toiseksi viimeisenä esiintyjänä. Löysin itseni nyt miksauspöydän tuntumasta, jonne soundit tunnetusti kantautuvat keikalla parhaiten, enkä niihin keikan aikana joutunutkaan pettymään. Synkeän varoitteleva intro purkautui tunteelliseksi, upeasti soljuvaksi puhtaiden vokaalien ja huutolaulun yhteistyöksi, josta yhtye on vuosien saatossa tullut tunnetuksi. Kylmät väreet nostattivat omat ihokarvani pystyyn viimeistään kymmenen vuoden takaisen ”En ole mitään” -kappaleen aikana, joka kokonaisuudessaan tuntui tuovan bändin persoonaa esille poikkeuksellisen kauniilla tavalla. ”Tuhottu elämä” otettiin vastaan suurin suosionosoituksin, ja moni yleisön jäsen huojui kappaleen aikana paikallaan silmät kiinni, päät kattoa kohti taivutettuina. Lavan valot iskettiin pois päältä setin aikana hetkeksi ”Yön tunteina” -kappaleen aikana, sopivasti kohdassa ”valot sammuu, on edessäni kuilu pohjaton”, jolloin ainakin omille kasvoilleni kirposi leveä virne kuunnellessani soitantaa totaalisessa pimeydessä. Loistavaa valoshowta kaiken kaikkiaan! ”Syttyköön toinen aurinko” nostatti ilmaan pahaenteisen intron aikana pienen meren pirunsarvia, eikä suotta, sillä kyseinen kipale onnistuu jotenkin räjäyttämään tajunnan jokaisella näkemälläni Kauniin Kuolemattoman keikalla. Haminalaisyhtye onkin monessa mukana ja tuttu nimi metallitapahtumien listoilla, mutta sitä on aina vain ilo todistaa kerta toisensa jälkeen.

Illan päättäjä ja pääesiintyjä …and Oceans aloitti oman shownsa täydellisesti ajallaan. Melodisvivahteinen dödisjytke veti yleisöä alusta alkaen kuin pässiä narussa, vaikka osa katsojista olikin jo poistunut paikalta, eikä kovaa nostetta nauttivan ryhmittymän heittäytyvä, omintakeinen esitys joutunut ollenkaan harakoille. Yhtyeen edellisestä keikasta Lahdessa oli ilmeisesti kulunut 24 vuotta ja rapiat, joten oli hauska ajatus, että bändi on heilunut viimeksi kaupungin keikkalavalla vuonna 1999, ja nyt paluu oli tehty heti perään vuonna 2023. Yhtyeen viimeisin pitkäsoitto, ylistävästi arvosteltu ”As In Gardens, So In Tombs” sai huomiota settilistalla mutta yllätyksekseni huomasin, että suurin osa suosionosoituksista kohdistui ehdottomasti vuonna 2020 julkaistun, yhtyeen pitkän hiljaiselon päättäneen ”Cosmic World Motherin” materiaaliin. Kappale ”Disillusion of Mind and Matter” villitsi paikallaolijoita ottamaan itselleen hieman tilaa, ja tuoreemman ”Cloud Heads” -kipaleen aikana yleisön keskialueen oli jo vallannut miltei totaalisesti vain muutaman henkilön pyörittämä moshpit. Vanhempaa materiaalia esiintyi ”Aquarium of Childrenin” muodossa, jonka aikana minunkin oli pakko siirtyä hieman kauemmas, karkuun pientä mutta sisukasta pittiä. Minun osaltani illan viimeiseksi hitaaksi jäi uudemmalta albumilta peräisin oleva ”Likt Törnem Genom Kött”, jonka suorastaan surumielistä kitarointia sekä syntikkataiteilua olen albumin julkaisusta saakka suuresti arvostanut.

Väsymyksen iskettyä päätin pikimmiten paikantaa majoituskaverini ja suunnata yöpuulle. Viides versio Maaliskuun Mustasta Messusta oli kokonaisuudessaan yhtä sopivan synkeä kuin moni oli varmasti odottanutkin, eikä itse tapahtumapaikassakaan ollut valittamista, vaikka havaittavissa olikin selkeää yskähtelyä teknisen suorittamisen osalta. Suurimmalla osalla bändeistä oli joitakin vaikeuksia laitteiston ja äänentoiston kanssa, ja valojen päälle ja pois -räpsähtelyt kesken keikkojen toi oman miinuksensa. Ongelmat eivät kuitenkaan olleet ylitsepääsemättömiä. Tapahtumalla on siis varsin hyvät valmiudet kasvaa vielä mahdollisesti suuremmaksikin sisätilafestariksi, ja mikäli vastaavaa riittiä järjestetään Lahdessa vielä tulevaisuudessakin, voi minut ainakin lukea jo nyt kiinnostuneiden joukkoon.