Synkät varjot veivät huumorin mennessään – Anthraxin Persistence Of Time kolmekymmentä vuotta

– tuo yksi neljästä thrashin suuresta – nautti alati kasvavasta suosiosta vuoden 1988 ”State Of Euphoria” -levyn aikoihin. Yhtye sanoi, että tuolloin olo oli euforinen ja kaikki olivat iloisia, vaikka jotain hankaluuksia alkoikin olla ilmassa lähinnä laulajaosastolla.

Levyn ja kiertueen jälkeen kitaristi Scott Ian poti identiteettikriisiä yhtyeen olemuksen suhteen. Hän oli kyllästynyt siihen, että heitä aliarvostettiin sarjakuvamaisen imagonsa vuoksi, johon kuuluivat niin shortsit kuin heavy metalin maailmassa oudot, hymyssä suin poseeratut kuvatkin. Yhtyeen ryhtyessä suunnittelemaan neljättä albumiaan Ian tiesi yhtyeen tulleen tiensä päähän entisen imagonsa kanssa, sillä hän halusi yhtyeen kasvavavn vakavasti otettavaksi bändiksi Judas Priestin ja Iron Maidenin tapaan. Ian koki yhtyeen ajautuneen musiikillisestikin kauemmas thrash-juuristaan ja totesi bändin kehittyneen, sekä tunsi samalla pettymystä siitä, että yleisö näki heidät vain ikään kuin huumoribändinä.

Levyn valmistelua edelsi yhtyeen treenikämpän palo, jossa yhtye menetti noin puolet soittokamoistaan, ja rumpali Charlie Benanten mukaan tämä löi levyn ylle oman synkän tunnelmansa. Tämä yhdistettynä Ianin haluun tulla vakavammin otettavaksi bändiksi antoi selkeät suuntaviivat tulevan levyn materiaalille. Ian oli muuttanut rakkauden perässä yhtyeen kotikaupungista New Yorkista länsirannikolle Los Angelesiin ja kuvasi New Yorkin muuttuneen ihmisten eriarvoisuutta korostavaksi sekä kylmäksi kaupungiksi.

Levyn valmistelu oli hankalaa, ja Ian koki myös ei-imagollista pettymystä, sillä hänen pinnansa oli katkeamassa solisti Joey Belladonnan kanssa. Ian on kertonut biisien teosta, että rumpali Charlie Benante säveltää pääasiassa musiikin, Ian ja basisti Frank Bello tekevät yhdessä Benanten kanssa sovitukset ja laulumelodiat. Tämän jälkeen he näyttävät muulle bändille kappaleet. Belladonnan kanssa oli ollut vaikeuksia jo ”State Of Euphoriaa” tehdessä, ja nyt tilanne tulehtui entisestään.

Levyn lyyriset teemat pyörivät rasismin, sosiaalisten epäkohtien, tekopyhyyden ja levyn nimen mukaisesti ajan ympärillä. Ian on sanonut, että jo 26-vuotiaana hän koki esimerkiksi avioeron myötä muuttuneensa, mutta Belladonna ei ollut kasvanut bändin mukana. Ian ei kerta kaikkiaan sietänyt hänen tapaansa laulaa tekstejä hänen tuskastaan, vaikka Belladonna parhaansa tekikin. Ianin mielestä hän oli tehnyt elämänsä parhaat tekstit, eikä Belladonna osannut sisäistää niitä. Ianin mielestä laulu kuulosti esimerkiksi rasismista kertovassa ”Keep It In The Family” -kappalessa aivan liian iloiselta, eikä Belladonna saanut tarpeeksi rankalla painolla esitettyä kappaleiden sanomaa. Basisti Bello ei ollut myöskään aivan tyytyväinen levyn ottamaan suuntaan ja teemoihin, mutta ei tehnyt siitä sen suurempaa ongelmaa.

Levyn nimi ”Persistence Of Time” sai ideansa Benanten suuresti ihaileman Salvador Dalin kuuluisasta teoksesta ”Persistence Of Memory”. Benante vastasi kansien konseptista, ja Don Brautigam hoiti kuvituksen. Benante oli halunnut kanteen valuvia kelloja, mutta on myöntänyt olevansa tyytyväinen kanneksi päätyneeseen versioon.

Levyä äänitettiin loppuvuodesta 1989 alkaen A&M – sekä Convoy-studioilla Los Angelesissa tuottaja Mark Dodsonin johdolla. Sen verran kivulias levytys oli ollut, että yhtyeen poistuessa studiosta helmikuussa esillä keskusteluissa oli jo uuden laulajan hankkiminen. Myös yhtyeen imago oli tosiaan muuttunut jo ulkoisestikin, ja poissaolollaan loistivat niin shortsit kuin velmuilevat hymytkin. Ian on todennutkin levyn olevan lähempänä seuraajaansa ”Sound Of White Noisea” kuin edeltäjäänsä.

Lähes tunnin kellottavan levyn avaa ”Time”, joka kaiuttimesta toiseen siirtyvällä ja kiihtyvällä kellon äänellä oli Ianin mielestä yksi hankalimpia kappaleita Belladonnalle laulettavaksi. Täytynee kyllä myöntää, että en minä huomaa mitään vikaa hänen suorituksessaan. Kappaleen riffi on sinällään yksinkertaisen oloinen, mutta jo alkusoinnuista kuulee, että nyt on eri soundi kellossa. Kappaleen tarttuvuus kiteytyy ”paranoia”-väliosaan, joka väkisin tunkee itsensä päähän soimaan. Sanat tosiaan käyvät läpi ajan kulkua elämässä, ja erityisesti itse pidän sanoista ”life and death as words don’t mean shit / it’s what you do with them and how you live with it”. Benante polkee tupliaan vanhaan malliin, mutta biisi sisältää myös haastavampia rumpusovituksia.

Blood” sisältää raivoisaa energiaa kiehuvan alun, ja vaikka Anthrax on aina ollut monipuolinen musiikillisesti, helposti on huomattavissa synkkyyden tuomaa progressiivisuutta, joka poikkeaa yhtyeen aikaisemmasta materiaalista. Biisin kertosäe suoltaa sanoja siihen tahtiin, että yhtyeen ihastus rap-musiikkiin on äkkiä havannoitavissa, enkä Belladonnan kunniaksi osaa pitää kappaletta mitenkään helppona laulettavana. ”Misery can be so attractive / when making yourself happy is the only alternative” on varsin osuva sananparsi.

Aiemmin mainittu ”Keep In The Family” lähtee käyntiin hitaalla ja raskaalla osiolla, joka kuulostaa vähän MetallicanSad But True” -tyyppiseltä murskaukselta. New Yorkin Brooklynissä tapahtuneen ampumavälikohtauksen inspiroima teksti käy läpi rasismia ja sitä, kuinka se saadaan opettamalla kulkemaan sukupolvesta toiseen. Kappaleen sekä väliosa että kertosäe (niin kuin minä ne erotan) ovat molemmat äärimmäisen tarttuvia ja jäävät takuuvarmasti päähän soimaan. Myönnettävä on, että en osaa erottaa Belladonnan laulusta Ianin mainitsemaa erityistä iloisuutta, joka vesittäisi kappaleen rankkuuden. Kovasti ihmettelen, että kappaletta ei julkaistu singlenä, vaikkakin yli seitsemän minuuttia on epätavallisen pitkä singleksi. ”Real life is outside your door” olkoon kappaleen punainen lanka.

Seuraava biisi ”In My World” julkaistiin singlenä, eikä se häviä ajassa edeltäjälleen kuin minuutin verran. Tavallaan ymmärrän singlejulkaisun, sillä kappale on kaikessa yksinkertaisuudessaan vallan tarttuva. Riffit ovat tarttuvia laulumelodioiden kanssa, ja minusta Belladonnan suoritus on kappaleessa vallan hieno. Teksti on monitulkintainen ja voidaan ymmärtää vaikka yksilön vapauden puolesta puhuvana tai lapsen silmin nähdyistä peloista kertovana. Kiteytyköön kappale vaikka sanoihin ”So I’ll say what I’m gonna say / cause I’m going to hell anyway”. Videossa on nähtävissä uusi hieno lavasetti sekä bändin muuttunut ulkoinen habitus.

A-puolen päättävä ”Gridlock” lähtee käyntiin kunnon sahauksella ja rumpujen rankaisulla. Kappale käy tekstissä läpi kaksinaamaisuutta ja ihmisen oikeutta olla itsensä. Kappaleen maailma on rakennettu tehokkaasti, sillä se perustuu paljolti toistoon, joka kaivertuu muistiin välittämättä siitä, haluaako kuuntelija sitä vai ei. Itse asiassa kappale on siitä tyypillinen esimerkki levyn annista, että ensimmäisellä kuuntelukerralla ote jää hajanaiseksi, mutta osaa kuitenkin heti pätkän kappaletta sieltä täältä. Se ei kuitenkaan riitä, ja levy pakottaa palaamaan pariinsa uudestaan sekä uudestaan joka kerta porautuen mieleen hieman enemmän. Tarttuvuudesta huolimatta sanoja on paljon, eikä niiden ulkoa muistaminen käy ihan kuuntelulla tai kahdella. Näin ollen levyä ei voi ainakaan syyttää siitä, että helpoilla ratkaisuilla se olisi kuluttanut itsensä nopeasti loppuun. Kappaleesta hyvänä ohjenuorana toimikoon sanat ”Friends accept me for just who I am / not someone I’m supposed to be”.

B-puolen käynnistävä instrumentaali ”Intro To Reality” sisältää dialogipätkän sarjasta ”Twilight Zone”, ja itseni kohdalla se jääneekin kappaleen ainoaksi kuriositeetiksi, sillä mielestäni levyä olisi voinut tiivistää juuri tämän kappaleen verran. Ei siinä ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta en myöskään näe, että mitä lisäarvoa se tuo kokonaisuuteen.

Yhdeksi levyn helmistä nostan sen sijaan suoraan edellisestä ”introsta” jatkuvan ”Belly Of The Beast” -kappaleen. Hiljalleen hiipien nouseva, tiivis tunnelma sai täytettä pienistä yksityiskohdista, kuten Benanten china-peltien iskuista. Mielestäni Belladonna saa ladattua ääneensä juuri oikenlaista piinaavaa sävyä laulaessaan ihmisen luonteen pahuudesta. Bellon basso on miksattu ihailtavan ylös, Benanten kompit ovat moninaisia ja kertosäe nappaa väkisin mukaan biisin syvyyksiin. ”Marionettes dancing in time/to the apologetic lines / for all the monsters of our time” kiteyttäköön tämän Ianin mukaan holokaustista kertovan kappaleen teeman.

Levyn tunnetuimmaksi kappaleeksi on noussut sinkkunakin julkaistu Joe Jackson -cover ”Got The Time”. Bändi heittää raivoisan version jo alkuperäisenäkin rokkaavasta biisistä. Kuulemma Jacksonin itsensäkin pitämästä versiosta ei oikein ole enempää sanottavaa, muuta kuin se, että se hieman keventää levyn muuten synkeää tunnelmaa. Singlenä julkaistu kappale saattaa yksinäisenä otoksena johtaa hieman harhaan levyn kokonaisuudesta, mutta muuten kappale sopii Anthraxille levyn lyhimpänä kappaleena kevyeksi välipalaksi oikein hyvin. Taitaa olla levyn ainoa biisi, joka on jäänyt vakituiseksi numeroksi keikkasettiin edelleen.

H8 Red” palauttaa asiat iloisuudesta takaisin synkemmälle tasolle sekä ihmisluonteen pimeämmälle puolelle. Rasismia ja vihaa käsittelevä kappale tiivistää sanomansa ”you may not know this / you may be different / different but equal / different and free” -lauseisiin. Laulu seuraa vahvasti kitaroiden luomaa melodiamaailmaa, ja jälleen yhtye on onnistunut rakentamaan kappaleeseen ihan oman tunnelmansa, jota on vaikea oikein kuvailla, mutta sen tuntee.

Samaan tunnelmaan ja maailmaan asettuu ”One Man Stands”. Kappaleille poikkeuksellisesti kitaristi Dan Spitz pääsee lyhyesti vingauttamaan soolopätkän, ennen kuin siirrytään takaisin levylle tyypilliseen, tehokkaan yksinkertaiseen takomiseen. Vapaudesta ja aatteiden takana seisomisesta kertova biisi on rakennettu hyvin samoista palikoista kuin levyn muukin materiaali. Junttauksen sekaan on osattu rakentaa melodialla hetkeksi kappaleen tunnelmaa monipuolistava väliosa tai kertosäe, joka luo kappaleeseen hetken hengähdystauon kaiken raskaan sanoman keskellä. Juuri kun kuuntelija saa asetettua antenninsa tuohon tarttuvaan kohtaan, pian taas isketäänkin vasaralla kuulohermoihin herättäen takaisin kylmään ja monotoniseen maailmaan. ”Freedom taken for granted / cause we don’t know what oppression means / freedom taken for granted / by the leaders who would crush the dream” on naulan kantaan kuvaamaan tuota lohdutonta tilaa, jossa pitää taistella omien uskomusten vuoksi.

Levyn päättävä ”Discharge” on levyn raivoisimpia esityksiä ja rytmitystään usein oivasti muuttava biisi. Toistuvalle kertosäkeelle pääasiassa rakentuva kappale ei ole mitenkään erityisen ikimuistoinen, mutta kyllä sillä paikkansa levyllä on, ja itse asiassa nimenomaan kaiken päättävänä tiivistelmänä. ”I wait, I hate / silence kills you like a loaded gun / my time, you waste / resolution turn your back and run” -sanoihin on hyvä päättää istunto. Tämän jälkeen olo on aika lyöty, sillä levy on iso kokonaisuus omaksuttavaksi yhdeltä istumalta.

Levyn musiikillinen kehitys ja progressiviisuus lepäävät enemmän kappaleiden tunnelmissa, sävellyksissä sekä sovituksissa kuin niinkään häikäisevissä yksilösuorituksissa. Kappaleet on merkitty koko yhtyeen nimiin, vaikka Ian on sanonut kirjoittaneensa tekstit, ja yleisesti on tiedossa, kuka on sävellysten takana. Ehkä tällä on tarkoitus ajaa sitä käsitystä, kuinka yhtye toimii tiiviinä yksikkönä. Tämä valitettavasti oli mahdollisimman kaukana totuudesta. Menestyksekkäät kiertueet Iron Maidenin kanssa sekä osana suurta Clash Of The Titans -pakettia takasivat sen, että bisnesmielessä yhtyeellä meni hyvin, mutta muuten se oli hajoamassa palasiksi. Levy myi Yhdysvalloissa kultaa, nousi Grammy-ehdokkaaksi seuraavana vuonna, lavashow kelloineen oli hieno, ja Bello olikin vitsaillut manageri Jon Zazulalle, että jos levy myy pari miljoonaa, niin kaikki täytyy ottaa uusiksi tulipaloa myöden.

Belladonna sanoi itse haastattelussa levyn ilmestymisen yhteydessä, ettei hän ole koskaan ollut yhtä onnellinen oman suorituksensa kanssa. Varmasti näin, ja minusta hän suoriutuikin upeasti, mutta muu yhtye oli eri mieltä, ja näin ollen levy jäi Belladonnan viimeiseksi sillä vuosituhannella. Yhtyeen vierailtua omalla jaksollaan Suomessakin suositussa Pulmuset-sarjassa manageri Zazula sai käskyn erottaa Belladonna, ja näin tapahtui puhelimitse. Ian on myöntänyt myöhemmin tavan olleen raukkamainen, mutta hän ei omien ongelmiensa ohella itse siihen pystynyt. Itselleni ”Persistence Of Time” ei aivan nouse yhtyeen edellisten levyjen tasolle, mutta kyllä se oman klassikkostatuksensa ehdottomasti ansaitsee uuden ajan alun virstanpylväänä. Levy oli edelläkävijä synkkyydessä, jonka grunge ajoi läpi paria vuotta myöhemmin isossa mittakaavassa.Juhlavuoden kunniaksi levystä julkaistaan versio, joka sisältää muun muassa demoja levyn kappaleista.

Kommentoi julkaisua