Synkempää, raaempaa, raskaampaa – klassikkoarviossa Black Sabbathin 30-vuotias ”Dehumanizer”
1980-luvun alkuvuosien jälkeen ailahtelevan ja paikoin kehnonkin menestyksen vuosina raskaan rockin suurimman yhtyeen Black Sabbathin oli tullut aika näyttää kykynsä. Oikeammin kitaristi Tony Iommin luotsaama 1980-luvun loppupuoliskolla vakiintunut Black Sabbath -kokoonpano; laulaja Tony Martin, basisti Neil Murray, rumpali Cozy Powell sekä kosketinsoittaja Geoff Nicholls menestyivät Euroopassa verrattain hyvin. Yhdysvalloissa bändin suosio oli kuitenkin valunut 1980-luvun loppua kohti tultaessa yhä alemmas, mihin tilanteeseen Iommi ja Powell eivät olleet tyytyväisiä.
Yhdysvaltain levymarkkinoiden haltuunotto oli merkittävin taustasyy päätökselle yhtyttää 1980-luvun alkuaikojen Black Sabbath -kokoonpano vielä kerran levyn tekoon yhtyeen tuolloisen levy-yhtiön I.R.S. Recordsin toimesta. Mukana oli joitakin välivaiheita, jolloin yhtye koetti työskennellä mukanaan 1970-luvun lopulla Rainbow’n klassisimmassa kokoonpanossa yhdessä vaikuttaneet Ronnie James Dio ja Powell, mutta herrojen vanhat henkilökemiaongelmat alkoivat pukata hyvin äkkiä pintaan. Jonkin viikon ajaksi Martin kutsuttiin jälleen takaisin treeneihin. Brittivokalistin karismaattisuus yhtyeen keulahahmona tuli kuitenkin useassa kohtaa kyseenalaistetuksi, ja lopulta hänet siirrettiin Dion tieltä syrjään. Myös Powellin poisjäännin sinetöi vuonna 1991 tapahtunut epäonninen ratsastusonnettomuus, jossa hän mursi lantioluunsa ja joutui pidemmälle ’sairauslomalle’.
Niinpä mukaan uuden albumin äänityksiin valikoitui Iommin, Dion ja basisti Geezer Butlerin lisäksi Dion varhaisilla albumeilla soittanut Vinnie Appice. Kyseessä oli siis ”Mob Rulesilla” ja ”Live Evililla” vuosikymmen tuota aiemmin esiintynyt Black Sabbath -kokoonpano. Pari viikkoa kestäneiden biisinrakennussessioiden ja demotusten jälkeen yhtye meni äänittämään albumia aiemmin Queenin ja Freddie Mercuryn tuottajana kunnostautuneen saksalaisen Reinhold Mackin johdolla Walesin Monmouthissa sijainneille Rockfield Studioille. Kyseisillä studioilla Queen oli äänittänyt läpilyöntilevynsä ”A Night At The Operan” vuonna 1975.
Kokeellista rytmiikkaa ja kulmikkaita kuvioita rujolla tavalla suoraviivaisen tarttuvaan kappalerunkoon yhdistävä avausraita ”Computer God” palautti heti kättelyssä yhtyeen raskaan rockin timanttiliigaan. Alunperin Butlerin omalle soolobändilleen 1980-luvun puolivälissä kynäilemä kappale kritisoi yhteiskunnan tietokoneistumista ja tuolloin kovassa hypessä ollutta IT-teknologian palvontaa. Eksistentialismia ja elämän rajallisuutta jyrkästi puntaroiva doom-pitoinen ”After All (The Dead)” oli imestyessään miesmuistiin raskainta ja tylyintä Black Sabbathia.
Iommi ja Butler kehottivat Dioa jättämään sateenkaari- lohikäärme- ja fantasia-aiheiset sanoitukset pois levyltä. Häntä vaadittiin sanalla sanoen kirjoittamaan realistisempaa, yhteiskunnallisempaa ja ajankohtaisempaa lyriikkaa. Kyseinen aihepiirien ’päivittäminen’ oli omiaan aiheuttamaan ylimääräistä jännitettä bändin taiteellisten johtohahmojen välille. Albumin menevin biisi on ”Neon Knightsin” edistyneempänä versiona helposti käsitettävä, vastustamattomasti rullaava ”TV Crimes”. Kappale kertoo Iommin kanssa vuonna 1985 ”Seventh Star” -albumin esidemotukset laulaneesta ja sittemmin Yhdysvalloissa suosituksi TV-evankelistaksi tulleesta, alkuperäisen Jesus Christ Superstar Broadway-musikaalin pääosan esittäjästä Jeff Fenholtista. Albumin toinen raskassoutuisen doomahtava, mutta melodisen myrkyllisesti soljuva kappale ”Letters From Earth” edustaa albumin vakuuttavaa keskitasoa.
Albumin toinen Butlerin soolobändin tekemä kappale ”Dehumanizerilla” on varsin epäiommimaisella, imelähkön tarttuvalla tukkaheviriffittelyllä kulkeva kasarirock-vaikutteinen ”Master Of Insanity”. Tarkalleen ottaen Butlerin silloisen bändin kitaristin, Jimi Bellin, kirjoittama kappale julkaistiin singleversiona ennen ”Dehumanizerin” julkaisua. Kaikista ensimmäisenä albumin kappaleista koskaan versioitiin tarttuvasti rokkaava ”Time Machine”. Sen ensimmäinen versio äänitettiin 1991 Yhdysvalloissa ”Wayne’s World” -hevirock-komedian soundtrackia varten. ”Dehumanizerille” kappale äänitettiin uudelleen elokuvaversiota vähemmän sliipattuna ja kertosäkeiden laulumelodioiden osalta paranneltuna versiona.
Albumin aliarvostetuimpien kappaleiden joukkoon kuuluu vaihtoehtorockahtavan pirskahtelevalla avosointukuviolla alkava, komean kertosäkeen kautta Iommin tavaramerkiksi muotoutuneeseen, armottomaan riffimoukarointiin päätyvä ”Sins Of A Father”. Albumin hienoimpiin hetkiin kuuluu ehdottomasti kombon sävellyksellisen, sovituksellisen ja verbaalisen yhteistyön saumattomimmillaan ilmentävä ”I”. Kyseinen kappale kuului bändin 2007 Heaven & Hell -nimellä toteutetun kiertueen livesetin kirkkaimpiin ohjelmanumeroihin.
Albumilla on kuitenkin myös ne nurjat puolensa. Sen musiikillisesta huippusuorituksesta terää vie sinällään hienon mahtipontisella akustisella introlla käynnistyvä ja samaiseen outroon päättyvä ”Too Late”. Ylipitkään tylsään tyhjäkäyntidoom-runnomisen varaan jämähtävä kappale olisi paremmin sovitettuna ytimekkäämpi. Parhaimmillaan jopa industrial metalin jyhmeyttä sisältävä, keskinkertainen päätöskappale ”Buried Alive” on sekava ja keskinkertainen riffinippu, joka ei yllä muun albumin materiaalin tasolle.
22.6.1992 ilmestynyt ”Dehumanizer” sai ristiriitaisen vastaanoton, eikä vähiten siitä syystä, että juuri tuolloin kovimmassa nosteessa olleen grunge-aallon peesailun sijaan yhtye löi tiskiin erään uransa raskaimmista ja synkimmistä albumeista. Se myös näkyi myyntilukujen keskinkertaisuutena. Tämä siitäkin huolimatta, että yhtyeen ilkeä soundi oli silottelemattoman livemäinen ja raaka mukaillen ajanmukaisen grunge-estetiikan lakeja.
Ajan saatossa albumin musiikillinen arvo on kuitenkin huomattu aivan uudessa valossa, ja alan harrastajat ovat ymmärtäneet albumin korkean ja ajattoman laadukkuuden, vaikka teoksen kornista kansitaiteesta ei ehkä samaa voikaan sanoa.
Mainos päättyy
Yhtye kiersi ”Dehumanizerin” tiimoilta vajaat puolisen vuotta kesästä 1992 alkaen. Vanhat skismat alkoivat nousta bändin sisällä pintaan, kun Dio ajautui riitoihin Iommin ja Butlerin kanssa lähtien yhtyeestä kesken kiertueen muun yhtyeen jäsenistön lupauduttua lämppäämään Ozzy Osbournea tuolloin ilmoitetulla uransa ja ”No More Tours” -päätöskeikalla Yhdysvaltain Costa Mesassa. Dion lähdettyä yhtyeestä kyseisellä keikalla ja parilla muulla kiertueen loppupätkän esiintymisellä häntä paikkasi Judas Priestistä tuolloin juuri tuoreeltaan eronnut Rob Halford.