”Synkkä, raskas, väkinäinen” – juhla-arviossa Motörheadin 20-vuotias ”Hammered”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 9.4.2022

Loppuaikojen trio-muotoisen Motörheadin neljäs ja kokonaisuudessaan yhtyeen 17. pitkäsoitto ”Hammered” julkaistiin 9. huhtikuuta 2002. Albumin tuotannosta vastasi Thom Panunzio (Aerosmith, Bruce Springsteen, John Lennon, Patti Smith, Sepultura, Alice Cooper, Weezer). Albumi on sikäli itselleni erityisen hyvässä muistissa, sillä hankin kyseisen albumin Limited Edition CD -boksin Northamptonin HMV:sta, Englannista juuri tuoreeltaan sen ilmestymisen jälkeen. Olin lisäksi todistanut yhtyeen voimallisuutta livenä ensimmäistä kertaani reilua vuotta tuota aiemmin Tampereen Pakkahuoneella, marraskuussa 2000.

Albumin syntymäajankohdan maailmanpoliittinen ilmapiiri oli piinallinen ja epävakaa. Albumi äänitettiin ainoastaan paria kuukautta 9/11 WTC -iskujen jälkeisessä, pelonsekaisessa ilmapiirissä Henson Studiosilla, Los Angelesissa Thom Panunzion ja Chuck Reedin studiolla hänen itsensä toimesta. Keväällä 2002 Kilmister, Campbell ja Dee kyhäsivät kappaleet kasaan kuukauden sisään.

Panunzio on muutenkin onnistunut albumin äänimaiseman rakentelussa ainoastaan puolittain. Campbellin normaalisti murhaavat rytmikitarat ja äänimaiseman pinnassa rouskuttava Lemmyn basson keskitaajuudet puurouvat pahasti keskenään. Rytmikitaramiksaus on muutenkin tarpeeseensa nähden heikko ja jää liian usein äänimaisemassa taka-alalle. Soundimaiseman tasapainoa ei helpota Deen sinällään jämäkästi soittamien rumpuosuuksien bassorumpujen hautautuessa rytmivallin uumeniin.

Odotukset likaisen roisin mutta timanttisen tiukasti ja vauhdilla rokkaavan ”We Are Motörheadin” (2000) jälkeen olivat korkealla. Avausraita, upeilla kertosäemelodioilla ja Lemmyn pysäyttävillä, mielenmaisema vereslihalla tehdyillä lyriikoilla varustettu punk rock -pitoinen veto ”Walk A Crooked Mile” ei tuottanut pettymystä. Lemmyn avokämmenellä nykyaikaista yliajattelua, ylitsevuotavaa konformismia ja suosiontavoittelua läimäisevä tekstitys lämmittää sydäntä edelleen 20 vuoden jälkeenkin. Sen jälkeen alkaa loiva mutta pitkä alamäki.

Down The Line” rokkaa vielä lemmymäisesti pilke silmäkulmassa heilalle heippojen sanomisen merkeissä. Phil Campbellin soittotyylissä on biisin licsien bendeissä tiettyä Mötley Crüen Mick Marsille tyylillisesti ominaisia boogie rock -vivahteita. Muutoinkin albumin biiseistä on löydettävissä runsaasti viitteitä amerikkalaisen raskaan rockin tyyliratkaisuihin. Myös videobiisi ”Brave New World” on itsepäinen ja melodisesti rikkaan, jopa emo-popahtavasti näppäillyn kertosäkeensä ansiosta poikkeuksellisen hauras Motörhead-biisi. Kappale läksyttää yhteiskunnan pelolla hallittavaa oikeusjärjestelmää sekä tekopyhien kristinuskon arvojen mukaan elämistä.

Sitten alkavatkin albumin ongelmat. Todella köykäisistä aineksista kasattu ja Yhdysvaltain tuoreeltaan aloittamaa Afghanistanin sotaa heijasteleva ”Voices from the War” ei Campbellin armottomasta riffimurjonnasta huolimatta lähde luontevasti liikkeelle millään. Guns ’n Roses -kiipparisti Dizzy Reedin pianolla mukana kilkuttama ”Mine All Mine” imitoi pääriffissään KissinI Was Made For Loving Youn” imelää teemaa astetta rankempaa, ja kärsii edeltäjänsä tavoin inspiroitumattomuudesta. ”Shut Up” puolestan apinoi MC5:n katurock-klassikkoa ”Kick Out The Jams”. Väsyttävän tylsä rokkipyöritys ”Dr. Love” on mielikuvituksettomuudessaan ja sävellyksellisessä bulkkiudessaan koko Motörheadin heikoimpia kappaleita.

Ensialkuun pienoinen hämmennyksen sekainen kokemus oli huomata, että 80% albumista on kappalemateriaalin osalta varsin yksiulotteisen oloista keskitemporokkailua. Ongelma ei sinänsä ole Motörheadin kohdalla keskitempoinen perus rokkailu, koska yhtye osasi hoitaa sen poikkeuksetta tyylillä ja rullaavasti. Ongelma ei ole myöskään asenteen tai sanottavan ehtyminen. ”Hammeredin” kohdalla se on aina ollut, että kappaleiden kantavat ainesosat, ideat, essenssi ja eväät alkavat väistämättä loppua pitkin matkaa.

Albumin loppupuolella helpotusta ahdinkoon tuo ”Kill The World”, joka on katkonaisella raskasriffittelyllä etenevä, hienoisesti grungahtavaa vaihtoehtorockiin viitteellisiä sointukuvioita kertosäkeistössän sisältävä likainen boogie rock. ”No Remorse” on puolestaan albumin raskaimpia ja samalla onnistuneimmin maalailevia vetoja. ”March Ör Die” -albumin tylysti päättävän nimibiisin mieleen tuova groove-pitoinen rynkytys korostuu edukseen levyllä liiaksikin kuullusta normirokkauksesta Motörheadin oletusarvosta poikkeavalla, astetta monimutkaisemmalla ja kompleksisemmalla rytmisellä varioinnilla. Kappaleessa Lemmyn hersyvä ivailu saatanaan ja helvettiin uskovien kustannuksella jaksaa myöskin huvittaa vielä vuosien jälkeen.

”Hammered” päättyy onneksi kunnollisella ruoskinnalla. Kokonaisuudelta ikisuosikiksi jäänyt ”Red Raw” on levyn ainoa nopea kappale, ilkeästi räimivä tuplabassaritykitys. ”Hammeredin” outrona kuullaan ”hilpeän” makaaberi, Lemmyn yhdessä Triple H:n kanssa lausuma epilogi ”Serial Killer”.

Albumi tunnetaan mainstream-puolella parhaiten sen bonuskappaleena julkaistusta vapaapainija Paul Lèvesquen, alias Triple H:na tunnetun Show-painisankarin kehääntulobiisinä tunnetusta kappaleesta ”The Game”. Kappale ei suinkaan ole Motörheadin omaa käsialaa, vaan WWE-painisarjan promootiopäällikön Jim Johnstonin tekemä. Toisessa kitarassa kappaleessa kuullaan yhdysvaltalaista hard rock -legendaa Bob Kulickia. ’Time to play the game?’ – Kysyy Lemmy kolkon naurun saattelemana. Itse biisin arvoa allekirjoittanut ei ole koskaan ymmärtänyt, koska sen nu-metalin ja groove metalin kanssa kättä lyövä riffikimppu on kuin väärä raha yksikätisen rosvon kolikonsyöttöaukolla. Motörheadille biisi oli rapakon takana kuitenkin kaupallinen ja näkyvyyttä tuonut menestys.

Kyseessä on eräs raskaimmista ja synkimmistä Motörhead-levyistä. Yhtye oli kuitenkin samalla tuossa kohtaa tullut tietyn luovan kautensa päähän, eikä tuottajayhteistyö hirmutrion uudeksi ohjastajaksi tulleen Thom Panunzion kanssa toiminut lopulta toivotulla tavalla. Kaksijakoinen albumi oli kuitenkin merkittävä vedenjakaja viimeisen huippuvireisen Motörhead-albumien sarjan edellä.