Synkkää, apokalyptista ja juhlavaa – Sentencedin Amok kolmekymmentä vuotta

Tehdään heti selväksi, että tammikuussa 1995 ilmestynyt Sentencedin ”Amok” – levy on minulle yksi maailman tärkeimmistä (ellei tärkein) ja eniten kuunnelluista levyistä. Sain ajokortin suurin piirtein samaan aikaan levyn ilmestymisen kanssa ja Seinäjoen legendaarisesta Monosen levykaupasta ostetun levyn siirsin oitis myös c-kasetille, joten koko vuoden ”Amok” soi taukoamatta niin autossa kuin kotona. ”Lumoutunut” ja ”pauloissa” ovat hyvin lieviä sanoja, sillä vähään aikaan ei ollut mitään muuta maailmassa kuin ”Amok”. 

Vuonna 1993 ilmestyneellä ”North From Here” – levyllä Sentenced vei kylmän ja kolkon ilmaisunsa äärimmilleen. Bändin ei suostunut jäämään junnamaan paikalleen, vaan heillä oli muiden mielipiteistä piittaamaton linja, jonka myötä bändi kehitti koko ajan ulosantiaan. Yhtyeen musiikilliset vaikutteet olivat myös laajat, joka myös osaltaan mahdollisti sen, että yhtyeen ei tarvinnut pysytellä minkään genrerajojen kliseissä eli toisin sanoen kasvu yhtyeenä sekä ihmisinä oli luonnollista. Harppaus ”North From Here” – ja nyt käsittelyssä olevan ”Amok” – levyn välillä oli huomattava, jota bändinkään sisällä kaikki eivät ihan suvereenisti ymmärtäneet. Koko ryhmä taisi ymmärtää, että nyt ollaan vedenjakajan äärellä, että joko kaikki kääntää selkänsä tai sitten tie jatkuu nousujohteisena.

”North From Here” tehtiin kotimaiselle Spinefarm – levy-yhtiölle, mutta suosion ollessa kasvusuuntainen yhtye siirtyi saksalaisen Century Median artistikattaukseen. Ilmeisimmin myös Saksassa odotettiin kiukkuista death metalia edellisen levyn tapaan, joten ehkä sielläkään ei ihan suvereenisti ymmärretty mitä saatiin. ”Amok” kuulemma toimitettiin yhtiölle vasta kun se oli jo miksattu, joten ei siinä yhtiön auttanut enää ulistakaan. Myöhemmin toki vastaanotto lieveni sielläkin.

Edellisten levyjen tapaan bändi suunnisti Kemiin legendaariselle Tico Tico – studiolle saattamaan uutta materiaalia nauhalle Ahti Kortelaisen toimiessa äänittäjänä sekä miksaajana. Nyt koko retkue oli saavuttanut auvoisen täysi-ikäisyyden, joten levyä tehtiin jokseenkin kosteissa tunnelmissa. Tästä kertonee sekin, että vokalisti Taneli Jarva joutui nauhoittamaan lauluosuudet kahteen kertaan ensimmäisen kerran ollessa ”sinne päin”. Jälkimmäinen otos osuikin sitten maaliin, sillä mielestäni kyseessä on miehekkäintä sekä hyvällä tavalla machointa ääntä mitä tässä maassa on nauhalle saatu ja ikää herralla oli vasta yhdeksäntoista vuotta!

Kitaristi Sami Lopakan sanoittamaa ”Forever Lost” – biisiä lukuun ottamatta koko levyn tekstit ovat Jarvan käsialaa. Jos edellisen levyn lyyrisenä teemana oli ollut pohjoinen pimeys ja luonto, viha ja kiukkuisuus sekä selviytyminen ja kunnia, niin nyt tekstien bensana toimi Jarvan mukaan masennus, ahdistus, itsetuhoisuus ja alkoholismi. Haastattelussa levyn ilmestymisen aikoihin hän sanoi myös tekstien olevan terveen peruspessimismin värittämiä sen ollessa hänen maailmankatsomuksensa. Täytyy myöntää, että itselleni kolahti aikoinaan erityisesti levyn tekstit, niiden älykkyys sekä oivaltavuus ja tapa millä ne tulkittiin. Siinä ei tarvinnut arpoa, että onkohan esittäjä tosissaan sanomansa kanssa. Sävellyksistä päävastuun kantoi tuttuun tapaan kitaristi Miika Tenkula Jarvan ja Lopakan tuodessa levylle myös omaa säveltaidetta.

Levyn avaava ”The War Ain’t Over” lähtee käyntiin sananmukaisesti sodan äänillä sekä Tuntematon sotilas – elokuvasta tutulla ”hakkaa päälle pohjan poika” – huudolla. Koskettimet luovat painostavaa tunnelmaa läpi kapppaleen ja tekstin idean voi kiteyttää tarttuvassa kertosäkeessä olevaan lauseisiin ”What did you expect to see? The ”victory of humanity”? Well, the war ain’t over”.  Jarvan murahtelee, yksinkertaisen tarttuvaa kitarariffiä koristellaan hienolla melodialla näppäilyosia myöden rumpali Vesa Rannan soiton ollessa ilmavaa ja hienolla tavalla kumpuilevaa (en ymmärrä rummuista juurikaan, joten termit ovat vähän hakusessa). Tappavan tehokas alku levylle. 

”Phenix” – kappaleen olen tulkinnut tylyksi kuvaukseksi tuhkaksi menneestä parisuhteesta ja niinhän se usein on, että ”death won’t tear us apart but lack of love”, mutta sydän voi silti olla rakennettu taistelemaan. Rumpufillillä ja melodisella kitarakuviolla alkava biisi nappaa heti pauloihinsa ja Jarvan tulkinta on mukana vievää. Sävellys on monitahoinen kitaroiden rakentaessa melodista verkkoaan ja Rannan rumpalointi on kaukana ihan peruskompin hakkaamisesta. Kansissa on lisätty vähän tekstiä, jota ei biisissä kuulla. Kannattaa tsekata ja muistaakseni Jarva sanoi joskus tyyliin, että kun sekoittaa banaalia ja juhlallista, niin hyvää tulee. Biisiä kuunnellessa tulee hyvällä tavalla kylmät väreet joka kerta.

Omintakeisella riffillä käynnistyvä ”New Age Messiah” on itselleni yksi rakkaimpia biisejä.  Jälleen ihmetyksen valtaan saa Tenkulan sävellyksen monipuolisuus ja taivaanrantoja maalaileva sovitus. Biisiä kuunnellessa tuntee olevansa jossain ihan sfääreissä ja valitettavasti maailma on täynnä näitä uuden ajan profeettoja ja messiaita. Siinä ei vain rukoilu tai hymiseminen auta, kun taivaalta sataa paskaa ja luonnonvoimat tekevät tehtäväänsä.

Lopakan säveltämä/sanoittama ”Forever Lost” ajaa kuulijaansa nurkkaan hitaalla ja piinaavalla alulla, mutta päästää tuskistaan kohti uutta tuskaa. Tarttuvat säkeistöt johdattavat biisiä myrskyten eteenpäin ja huomattavaa, että biisissä ei ole varsinaista kertosäettä eikä sellaista jää edes kaipaamaan. Käytin aikoinaan tekstistä löytyvää pätkää ”I wake up in the trench and what a shitty world this is to wake up in…our troops are only here and there but the enemy is everywhere” kuvaamaan krapulaa silloin kun oli kunnon morkkis ja tärinä päällä. V. Rantaa lukuun ottamatta kaikki soittavat koskettimia biiseissä ja tämän kappaleen lopussa olen kuin kuulevani ehdan kapakkapianon keventämässä sodan lietsomaa tunnelmaa. Kerta kaikkiaan hieno kappale!

Varsin häröllä bassosoundilla alkava ”Funeral Spring” on hitaan käärmemäisesti eteenpäin kiemurteleva sävellys, jossa on pakko kiemurrella itse mukana. Ilmeisesti Jarvan laulussa on mukana osia ensimmäiseltä äänityskerralta, mutta itse olen niin tulkinnan lumoissa, että en osaa erottaa mitään kadottaessani aina ajan ja paikan tajun.

Seuraavana lienee levyn tunnetuin biisi ”Nepenthe”, joka on itselleni kritiikittömästi silkkaa neroutta eikä siinä ole mitään heikkoa lenkkiä. Tunnettavuutta nerouden lisäksi auttoi biisistä tehty video, jonka Saksaan suuntautunut kuvausmatka on ihan oma tarinansa. Itse näin videon aikanaan ensimmäisen kerran Headbanger’s Ballissa, jossa iki-ihana Vanessa Warwick kuvaili bändiä yhdeksi death metalin parhaiten pidetyksi salaisuudeksi sekä tekstejä sellaisina, joissa on hyvin negatiivinen katsantokanta elämää kohtaan. Onneksi sain videolle tuon pätkän ja lukiossa katsoin sen joka aamu ennen kouluun lähtöä äitivainaan tulkitessa taustalla Jarvan ilmeitä. Äitee ei ihan vilpittömästi musiikkiin ihastunut, mutta eräänä aamuna olin myöhässä koulusta, niin hän laittoi videon pyörimään taustalle minun pakatessa tavaroitani. Sanoinko jo, että täydellinen kappale?!

Eipä paljon huonommaksi jää seuraavana tuleva ”Dance On The Graves (lil ’siztah)”, jossa Jarva päästelee paatostaan sellaisella antaumuksella, että häijyä tekee ja tuskan voi tuntea aidosti sisimmässään. Kitarakuviot, repivät soolot ja varsinkin biisin raivoisaan loppuun saattelevat rumpukuviot takaavat biisin äärimmäisen tarttuvuuden ja koukuttavuuden. Moni rakkaudessa pettynyt voi varmasti eläytyä lauseisiin ”Hell, I can’t deny it…I fell to the illusion of life! Now she’s taken away everything that I called I!” Kappaleen varsinaisia tekstejä ei kansista löydy ja välillä on törmännyt internetin ihmeellisessä maailmassa monenmoisiin tulkintoihin. Mene, tutki ja tiedä! Aivan pirun hieno kokonaisuus!

Hiljalleen päälle hiipivä ”Moon Magick” päättää täydellisesti levyn lauletun osuuden. Jarvan sävellys/sanoitus saavuttaa ulottuvuuksia, jossa jalat irtoavat maasta ylistämään erästä luonnon kauneinta asiaa naisen muodossa. Biisissä on svengiä ja jälleen useasti mainittua tarttuvuutta. Biisiä kuunnellessa pystyy aistimaan lauletun aiheen ympäristön ja asettamaan itsensä siihen kokijaksi ulvomaan mukana. Itse asiassa tämä biisi on itselleni nostanut vuosien saatossa koko ajan arvoaan. 

Levyn päättää Tenkulan säveltämä instrumentaali ”The Golden Stream Of Lapland”, jonka parissa voi tavallaan laskeutua maan pinnalle selviämään ja rauhoittumaan juuri kuulemastaan löylytyksestä. Sävellys ei ole kovin iloluonteinen, mutta ei mikään surumarssikaan ja se sopii oivasti päättämään levyn. Rehellisyyden nimissä on silti myönnettävä, että tämä on levyn ainoa biisi, jonka skippaamiseen tulee joskus sorruttua. Se ei silti biisistä huonoa tee ja sillä on ehdottomasti oma paikkansa kokonaisuudessa.

Biisien kuvaukset eivät ole kovinkaan syvällisiä, vaan lähinnä johdatuksia siihen, että jokainen saa löytää ne itse ja tulkita sekä nauttia omalla tavallaan. 

Levyn julkaisun myötä yhtye lähti ensimmäistä kertaa kunnolla kiertämään Eurooppaa (pariinkin otteeseen) esimerkiksi ruotsalaisen Tiamatin kumppanina. Kuten arvata saattaa, niin nuorten miesten päästessä kuluttamaan asfalttia sinne tänne saattaa tapahtua kaikenlaista metkaa ja hirttoköyteen monesti karu totuus kiteytyy. Itse onnistuin yhyttämään yhtyeen ensi kerran tositoimissa Provinssirockissa vuonna 1995 ja voi pojat mikä show se oli. Siinä oli ilmassa aitoa vaarallisuuden tuntua eikä voinut olla ihan varma, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Jos muuten jollain sattuu löytymään kuvatallennetta kyseisestä keikasta, niin olen enemmän kuin kiinnostunut.

”Amokin” viehätys ja kauneus eivät perustu vauhtiin eikä holtittomaan raivoon, vaan levyn tunnelma on kaikessa nihilismissään ja itsetuhoisuudessaan sekä rappiossaan mitään kumartelemattoman uhkaava, synkkä, luihin asti rehellinen, apokalyptinen ja painostava, mutta silti tietynlaista sisäistä voimaa uhkuva. Jarvan karisma vokalistina on pidättelemätön ja koko yhtye on täydellisessä murskakunnossa. On jotenkin uskomatonta ajatella, että kundit olivat vain parikymppisiä luodessaan tämän hirviön. Mainitsematta ei voi jättää myöskään Virpi Rautsialan laulua, joka ansiokkaasti värittää useampaa kappaletta. Kansissa lukee, että love it or HATE IT!!! Jälkimmäistä ei todellakaan tarvitse tehdä eikä levynnimestä saatava anagrammi moka todellakaan pidä paikkaansa. Kyseessä on suomalaisen metallin ajaton klassikko kaikilla mahdollisilla mittapuilla.

Kannen punertava väri ja siinä olevat leijonat työssään aiheuttaa aina tietyn säväyksen sydämessä. Itselläni on tuo kansi ihoon tatuoituna ja jos jollakin on sama ajatus, niin kannattaa ottaa yhteyttä levyn laulajaan Taneli Jarvaan, joka upeasti kuvia tatuoi (ainakin Facebook ja Instagram löytyy).

Kuten alussa mainitsin, niin levy on itselleni sanoinkuvaamattoman tärkeä. Sillä on parannettu lukemattomat alhot ja kun aikanaan jätän maallisen majani, niin aion ottaa juuri tuon levyn mukaani.