Synkkää, muttei kuolonkankeaa – Satyricon Pakkahuoneella
Norjalainen pitkän linjan black metal -yhtye Satyricon julkaisi viime vuonna odotetun ”Deep Calleth Upon Deep” -levynsä, jonka myötä bändi päätyi lähes neljän vuoden tauon jälkeen Suomeenkin. Illan lämppärinä nähtiin ensimmäistä kertaa Suomeen saapunut kreikkalainen thrash-kokoonpano Suicidal Angels.
Saavuin paikalle hetkiä ennen illan lämppärin aloittelua, vaikken kovin suurellakaan kiireellä paikalle ilmaantunut – bändin esittämä perusluonteinen thrash ei ole vuosiin purrut juuri yhtään, eikä bändin levytyksiä läpi selaillessa päässyt juuri irtautumaan tästä ajatuksesta. Osa minusta haluaisi melkein lähteä kyseenalaistamaan tämän alan bändien jatkuvaa syntymistä, mutta ymmärrän myös joidenkin pitävän niitä huomattavasti suuremmassa arvossa kuin minä. Väkisin herää kuitenkin kysymys mieleen: eikö tämä ole jo nähty?
Mainos päättyy
Livenä thrash tuntuu onneksi toimivan paremmin kuin levyltä, ja sen myönnän enkeliposselle: bändi selvästi yritti parhaansa, vaikka yleisön määrää ei tässä vaiheessa olisi voinut muilla sanoilla kuvailla kuin ”surullisen vähäinen”. Energiaa bändiltä löytyi, eikä lavaesiintyminen ollut aneemista patsastelua, vaan kukin jäsenistä selvästi nautti esiintymisestä. Pahaa kuitenkin teki katsella – paikalla ei ollut kuin kourallinen ihmisiä, joita bändin laulaja-kitaristi Nick Melissourgos yritti epäonnistuneesti yllyttää aktivoitumaan. Salin toisessa laidassa bändiä selväst eniten fanittanut pitkätukka olisi selvästi halunnut jonkinlaista liikehdintää, ja melkein teki mieli liittyä hänen kanssaan kahden hengen pittiin. Toivottavasti bändi sai aktiivisemman vastaanoton muilla kiertueen etapeilla, sillä bändin ensimmäinen Suomen-keikka jäi valitettavan vaisuksi.
Mainos päättyy
Satyricon oli bändin edellisen Suomen-vierailun aikoihin lempibändejäni, joten odotin innolla keikkaa. En ole niiden aikojen jälkeen sen koomin pyöritellyt kuulokkeissa bändin tuotantoa, eikä bändin uusin levy juuri onnistunut hurmaamaan. Eli teininostalgiointi – uhka vai mahdollisuus?
”Deep Calleth Upon Deep” -levyn hieman turhankin kumeat soundit eivät ole juuri houkuttaneet minua takaisin levyn pariin, joten oli mielenkiintoista huomata sen materiaalin toimivan yllättävän hyvin lavalta soitettuna. Esimerkiksi keikan toisen kolmanneksen – setti oli jaettu kolmeen muutaman kappaleen pituiseen lohkoon – aloittanut yllättävänkin progehtava ”Blood Cracks Open the Ground” toimi oikein pontevasti, osoittaen, ettei bändin nykyinen tuotanto suinkaan ole pelkkää hämyisää tunnelmointia. Bändin viitisen vuotta sitten julkaisema omaa nimeä kantava levy sai vastaan kritiikkiä hieman rauhallisemmasta otteestaan, mutta ”Deep Calleth Upon Deepiä” on syystäkin pidetty pienenä hyppynä takaisin parempaan suuntaan, vaikkei mikään täydellinen levy olekaan.
Omat suurimmat odotukseni olivat kuitenkin niitä kappaleita kohtaan, joita kuuntelin eniten armaan teini-ikäni loppuvaiheilla. ”Volcano”, ”Now, Diabolical” ja ”The Age of Nero” olivat tuolloin kovassa pyörityksessä, ja innostuin kovasti huomatessani bändin soittaneen kuluneen kiertueen muutamalla aiemmalla etapilla ”Commando” -kappaletta. Kyseistä kappaletta ei tällä kertaa soitettu, mutta ei ”Wolfpackin” kuuleminenkaan huono asia ollut. Kaikki hititkin kuultiin – etenkin ensimmäinen Satyricon-biisini ”Now, Diabolical” toimi yhtä hyvin kuin lähes neljä vuotta sitten. Hauskana bonarina yleisö pääsi keikan loppuvaiheilla kuulemaan sitä vanhaa ja ”aitoa” Satyriconia ensimmäisen ”Dark Medieval Times” -levyn ”Walk the Path of Sorrow” -kappaleen muodossa, jota seurasivat ”Nemesis Divinalta” soitetut ”Transcendental Requiem of Slaves” ja keikkasuosikki ”Mother North”.
Mainos päättyy
Esiintymisen osalta bändi jätti hieman toivomisen varaa, vaikkei tämäkään keikka paikallaan patsasteluksi mennyt. Bändin kaksi varsinaista jäsentä, laulaja Satyr ja rumpalilegenda Frost olivat ainakin hyvässä iskussa, eikä ensimmäisenä mainitun muutaman vuoden takaista aivokasvaintilannetta tullut mieleenkään ajatella, bläkkis-Kyle MacLachlanin astellessa ympäri lavaa. ”Fuel for Hatrediä” varten Satyr sai myös aloitettua illan ensimmäisen moshpitin, joka hetkessä kasvoi yllättävänkin suureksi, vaikka korostikin yleisön väljyyttä. Frost taas oli oma vähäeleistäkin vähäeleisempi itsensä, ihmetyttäen minua entistä enemmän – yleensä kovan luokan hevipaukuttelijat tuntuvat olevan lihaksikkaampia körmyjä, mutta Frost taas ei sen kummempia muskeleita vaikuttanut ainakaan kauempaa katseltuna omaavan. Aivan sama fyysisestä kunnosta – on siinä helvetin kova rumpali, ellei jopa oman alansa parhaita.
Poistuin tyytyväisenä paikalta, vaikka olikin harmi huomata Pakkahuoneen salin olevan harmillisen väljästi täytetty. Ehkä keikka olisi toiminut paremmin hämyisämmän Klubin puolella, jolloin sali olisi varmasti ollut täynnä – tai ainakin melkein. On kuitenkin hienoa, että Pakkahuoneen puolella järjestetään näitä hieman kookkaampiakin raskaita keikkoja – toivottavasti yleisö osaisi ensi kerralla saapua paremmin paikalle.
Mainos päättyy
Settilista:
1. Midnight Serpent
2. Our World, It Rumbles Tonight
3. Black Crow on a Tombstone
4. Deep Calleth Upon Deep
5. Blood Cracks Open the Ground
6. Repined Bastard Nation
7. Die By My Hand
8. The Wolfpack
9. Now, Diabolical
10. To Your Brethren in the Dark
11. Dissonant
12. Walk the Path of Sorrow
13. Transcendental Requiem of Slaves
14. Mother North
Encore:
15. The Pentagram Burns
16. Fuel for Hatred
17. K.I.N.G.
Teksti: Thomas Frankton
Kuvat: Sanna Lehtonen
Mainos päättyy