Syntinen kaupunki: Flying Burrito Brothersin Guilded Palace of Sin 50 vuotta
Poistuttuaan amerikkalaisen folk rock –yhtye The Byrdsin riveistä Gram Parsons ja Chris Hillman perustivat yhtyeen The Flying Burrito Brothers Kalifornian Los Angelissa vuonna 1968. Yhtye oli eräänlainen ”superbändi”, joka muodostui myös Parsonsin vanhan bändin International Submarine Bandin entisistä jäsenistä. Entistä country-orientoituneempi The Flying Burrito Brothers oli luomassa kauniille harmonialauluille, country-instrumentaatiolle ja rock-asenteelle perustuvaa country rock –genreä. Heidän debyyttialbuminsa ”Guilded Palace of Sin” täyttää 6. helmikuuta 2019 50 vuotta. Yhtyeen debyyttialbumi on yksi keskeisiä 1960-luvun country rock –albumeita, mikä raivasi tietä useille yhtyeille, kuten New Riders of the Purple Sage ja 1970-luvun soft rock -jättiläinen The Eagles.
Albumi käynnistyy räväkällä kappaleella ”Chistine’s Tune”, jossa korvia hiveleviä laulustemmoja kuorruttaa Sneaky Pete Kleinowin kaihoisasti itkevä steel-kitara. Rock-asennetta tuovat myös rouheat särökitarat, joita kuullaan muutoin letkeän kudoksen taustalla. Seuraava kappale, rennolla jazz-valssikompilla letkeästi eteenpäin rullaava ”Sin City ” hämärtää entisestään countryn ja rockmusiikin rajoja. Country-tyylistä muistuttaa myös kappaleen sovitus, jossa eri soittimet, kuten sähkökitara, steel-kitara ja piano sooloilevat lauluosuuksien taustalla. Alun perin soul-tähti Aretha Franklinin levyttämä balladinomainen ”Do Right Woman” ja soulahtava ”Dark End of the Street” ovat Chip Momanin ja Pennin käsialaa, eikä yhtyeen jäsenten. Lisäksi kappaleella ”Do Right Woman” kuullaan steel-kitaraa imitoivan sähkökitaran ohella The Byrdsissä vaikuttaneen David Crosbyn taustalaulua.
Mainos päättyy
Vauhdikkaan junakompin rytmittämällä kappaleella ”My Uncle” Chris Hillman esittelee taitojaan bluegrassmaisella mandoliinilla, jonka kruunaa Sneaky Peten heleä steel-kitara. Konstailemattomalla shufflekompilla varustettu ”Wheels” tuo esiin yhtyeen herkempää puolta, jonka kertosäkeeseen yksiääninen, torvisektiota muistuttava pörisevä fuzz-kitara tuo särmää. Rennon jazz-valssi ”Juanitan” ja tunteikkaan kappaleen ”Hot Burrito #1” jälkeen kuullaan särökitaran pörinällä maustettu ”Hot Burrito#2”, jonka lempeästi väpättävät hammond-urut tuovat kappaleeseen jopa gospelmaista tunnetta. Letkeän ”Do Know How it Feels to Be Lonesome” muistuttaa korkeasta rekisteristä lirkuttelevine pianoineen haikeine steel-kitaran liu’utteluineen muistuttaa merkittävästi 1950-luvun shuffle-vetoista honky tonk –kapakkacountrya. Albumin päättää puhelaululla höystetty, yhteiskunnallisesti kantaaottava, gospel-tyylinen ”Hippie Boy”, jonka pehmeät, mutta kiihkeät urut menevät suoraan sieluun. Hengellistä kytkentää luo kappaleen lopussa myös gospelmaisen kuoron laulama sitaatti Thomas A. Dorseyn kirjoittamasta hengellisestä laulusta ”Peace in the Valley”, jota voidaan pitää eräänlaisena kulttuurisena tekstinä ja viitteenä amerikkalaiseen kulttuuriin.
The Flying Burrito Brothers oli yksi käänteentekeviä yhtyeitä, jotka toivat yhteen perinteisiin arvoihin ja elämäntapaan assosioitavan country-musiikin ja uudistushakuisen rockmusiikin, jotka tavallisesti ovat olleet miltei eri maailmoista. Albumi ”Guilded Palace of Sin” on oivallinen tapa aloittaa sukellus country rockin juurevaan maailmaan. Itselleni albumi inspiroi perehtymään konventionaalisempiin country-artisteihin, kuten Merle Haggardiin, Willie Nelsoniin ja Waylon Jenningsiin, jotka olivat genren uudistajia 1960-1970-luvulla. Lisäksi yhtye teki Parsonsin kanssa vielä albumin ”Burrito Deluxe”, jonka jälkeen Gram Parsons lähti soolouralle, ennen hämäräperäistä kuolemaansa 26-vuotiaana vuonna 1973. Vuosien varrella yhtye on toiminut useilla eri kokoonpanoilla, mutta Parsonsin aikaisia albumeja pidetään yhtyeen parhaimpina.