Synttäriarviossa The Hellacoptersin ”Supershitty To The Max!”
Kesäkuun 1. päivä vuonna 1996 julkaisi lupaava ruotsalainen rockyhtye The Hellacopters debyyttialbuminsa ”Supershitty To The Max!” Tuolloin tuskin kukaan, luultavasti yhtye itsekään, osasi vielä aavistaa, millaisiin mittoihin bändin ura kasvaisi.
Tämä 30-vuotisarvio osuu itse asiassa suorastaan erinomaiseen hetkeen. The Hellacopters on vuosien aikana kasvanut äärimmäisen kovaksi yhtyeeksi, joka ansaitsee tulla nostetuksi jalustalle monellakin tapaa. Bändi on nykyään myös asemassa, joka on inspiroinut niin soundillaan kuin tyylillään lukuisia uuden polven rockyhtyeitä. Se on yksi suurimmista kunnianosoituksista, joita bändin kohdalle voi osua.
”Supershitty To The Max!”- debyyttiä kuunnellessa alkaa väkisinkin hymyilyttää. Albumi äänitettiin yhdessä päivässä, ja vaikka tätä ei haluaisi sanoa, on pakko olla rehellinen: se kuuluu myös lopputuloksessa. Yhtye eli tuolloin etsikkoaikaansa: musiikillisesti liikutaan hard rockin ja punkin välimaastossa, joka kuulostaa hyvältä. Positiivinen aggressio tempaa mukaansa, mutta koska tyylillinen ilmaisu ei ole vielä yhtyeelle itselleenkään ihan selkeä, jää albumi hieman sekavaksi. Eteenpäin mennään, ja on kiire, jolloin biisit itsessään jäävät ylenpalttisen kohkaamisen varjoon. Myös kappaleiden samankaltaisuus alkaa jossakin kohtaa puuduttaa. Monesti tuntuu siltä kuin kuuntelisi samaa biisiä uudelleen. Se on sääli, sillä kappaleet eivät pääse oikein erottumaan edukseen.
Levyltä löytyy silti muutama kulttiklassikoksi muodostunut biisi: avausraita ”(Gotta Get Some Action ) NOW!” ja neljäntenä kuultava ”Born Broke” ovat fanien keskuudessa yllättävänkin suosittuja, ja onpa niitä kuultu monta kertaa keikkasetissäkin.
”Supershitty To The Max!” on albumi, josta kaikki tietyllä tavalla alkoi. Se ei ole albumina välttämättä kovinkaan merkittävä, mutta siitä eteenpäin kaikki alkoi olla koko ajan paremmin. Biisit alkoivat tulla selkeämmiksi, ja yhtyeen musiikillinen tyyli alkoi pikku hiljaa hahmottua. Sana yhtyeestä alkoi kiiriä, ja yleisön mielenkiinto kasvaa. Hosuminen muuttui kuin vaivihkaa taidoksi. Amatööribändistä kasvoi suuren kokoluokan rockyhtye.
Vaikka levy ei ylläkään yhtyeen parhaiden teosten tasolle, kestää se kuitenkin kuuntelua vielä tänäkin päivänä. Joskus tekee hyvää vääntää volume-nappi kaakkoon ja antaa uhmakkuuden ja rock n`rollin vimman vyöryä ylitse. Soittamisen ilo ja tekemisen vimma on selvästi albumin punainen lanka. Uskon sen olleen tuolloin sitä myös yhtyeelle itselleen.
Kiireinen äänitysaikataulu on iso kysymysmerkki, joka on hämärän peitossa. Haluttiinko äänitykset vain mahdollisimman nopeasti purkkiin, oliko kyse rahasta vai jostakin muusta? Olisiko aika muuttanut lopputulosta? The Hellacoptersin debyyttiteos on joka tapauksessa aikansa kuva, vaikka ajallinen panostus olisikin ollut isompi. Ja toisaalta, kun musiikki on nykyään niin viimeiseen asti tuotettua, virheetöntä ja hiottua, annan suurta arvoa sille, ettei kaikki ole niin justiinsa. Virheet ja epäselvyydet saavatkin kuulua, sillä ne tekevät kokemuksesta vain autenttisemman.
Jos mielii tutustua The Hellacoptersin historiaan, kannattaa aloittaa juuri sen debyyttialbumista. Sitä kautta ymmärtää paremmin myös bändin nykyisyyttä. Siitä alkoi myös matka, joka monien käänteiden kautta jatkuu edelleen. Juuri sen ansiosta ”Supershitty To The Max!” ansaitsee klassikko-statuksen.