Syvimmät miekan viillot – Poimintoja Slayerin tuotannosta

Thrash metallin suurimpien yhtyeiden muodostaman Big 4:n brutaalein airut, Kalifornian Huntington Parkissa vuonna 1981 perustettu Slayer on parhaillaan kiertämässä maailmaa tulevan vuoden puolelle ulottuvalla jäähyväiskiertueellaan. Alun perin kitaristi Jeff Hannemannin ja rumpali Dave Lombardon crossover/hardcore-punk-yhtye Pap Smearin raunioille perustettu Slayer on jättänyt jälkensä lähtemättömästi speed-thrash-metallin maaperään.

Alkuperäisestä nelikosta Slayerin riveissä jäähyväiskiertueella on jäljellä enää kitaristi Kerry King ja basisti-laulaja Tom Araya kitaristi/pääasiallisen biisintekijä Jeff Hannemanin menehdyttyä maksakirroosiin vuonna 2013. Nykyään Dead Crossille, Misfitsille ja Suicidal Tendenciesille jämäkkääkin jämäkämpää komppia nakuttava rumpali Dave Lombardo jätti Slayerin kolmanteen kertaan urallaan vuonna 2012. Exodusin Gary Holtilla ja Paul Bostaphilla vahvistettu Slayer saapuu Helsingin jäähalliin 8. joulukuuta. Tässä artikkelissa perehdymme yhtyeen uran hurmoksellisimpiin hetkiin ja nostamme yhtyeen albumeilta merkittävimpiä, thrash metallin kulmakiviksi luettavia kappaleita ja myös unohdettuja klassikoita kuultaviksi.

Slayerin ensimmäinen koskaan julkaistu kappale oli Brian Slagelin ”Metal Massacre III:lle” alkuvuodesta 1983 äänitetty heavy metal-piiskaus ”Aggressive Perfector”. Yhtyeen ilmaisu oli vielä hioutumatonta monelta osin. Muusikkotermein adjektiivi ”käppäinen” kuvaa yhtyeen alkutaipaleen jäykähköä soittoa osuvasti. Yhtyeen vasta puhkeamaisillaan ollut  syöksyhammas odotti tuolloin vasta täyteen teräänsä hioutumistaan.

Vuoden 1983 debyyttialbumillaan ”Show No Mercy” Slayerin tyylisuunta oli vielä okkultismin kanssa flirttailevaa New Wave of British Heavy Metal-painotteista, josta kumpusivat vahvasti mm. Iron Maidenin, Motörheadin ja Venomin kaltaisilta yhtyeiltä ammennetut melodisemmat ja keskitempoisemmat, mutta silti vielä sangen alkukantaiset vaikutteet. Edelleen Slayerin livesetistä löytyvä ”Die By The Sword” on malliesimerkki yhtyeen tämän aikakauden eheimmistä kappaleista.

Toinen debyyttialbumilta pidempään elämään jäänyt kappale on ehdottomasti myös ensi kertaa isoimman speed-thrash vaihteen silmään nykäisevä klassikko ”Black Magic”. Slayerin ja kitaristi/biisintekijä Hannemanin tavaramerkiksi muodostuvaa tritonus-nuoteilla operoivien kitarariffien varassa toimiva kappale määritteli myös yhtyeen pahaenteisen pikametalli-ilmaisun suunnan pitkälle tulevaisuuteen.

Show No Mercy -albumi nousikin levy-yhtiö Metal Bladen toistaiseksi suurimmaksi myyntimenestykseksi. Kyseisestä syystä Brian Slagel halusi yhtyeen julkaisevan EP-levyn debyyttialbumin jatkeeksi.

Vuonna 1984 Metal Bladen julkaisemalla ”Haunting The Chapel” -EP:ltä on tärkeää nostaa esiin niin ikään edelleen yhtyeen livesetin vakiokalustoon kuuluva,  yhtyeen lyyrisellä puolella ensimmäistä kertaa aikakaudellaan modernia ja teräväkatseista sotadokumentointia sisältävä kaahauspala ”Chemical Warfare”. Toisena noston arvoisena kappaleena ”Haunting The Chapelilta” on pseudo-saatanallista julistusta Mercyful Faten hengessä niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti tarjoileva proto-thrash-revittely ”Captor Of Sin”. samana vuonna Metal Blade julkaisi ”Haunting The Chapel”- EP:n Yhdysvaltain kiertueen lomassa New Yorkissa äänitetyn studiolivetallenteen ”Live Undead” Mini-LP:nä.

 

Vuoden 1985 ”Hell Awaits” -albumilla Slayerin ilmaisu olikin asteen ehdottomampaa verrattuna yhtyeen kahteen ensimmäiseen levyjulkaisuun. Niin ikään Slagelin tuottaman albumin seitsemän kappaletta olivat pääosin nopeampia, soitannollisesti tiukempia, sovituksellisesti harkitumpia ja musiikilliselta ilmeltään entistä suoraviivaisempia, ilkeämpiä ja ehdottomampia, vaikkakin albumin tuotanto oli itsessään vielä varsin kellarin katkuista. ”Hell Awaitsin” sanoitukselliset teemat pyörivät alati härskimmin kristinuskon auvoista maailmankuvaa häiritsevissä ja rienaavissa aihepiireissä sekä okkultistisissa tarinoissa, joiden irvokkuuteen muut sen ajan eturivin thrash metal -yhtyeet eivät omilla tuotoksillaan yltäneet. ”Necrophiliac” ja ”At Dawn They Sleep” toimivat edelläkuvatusta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti malliesimerkkeinä. ”Hell Awaitsin” voidaan myös määritellä yhdeksi merkittävimmäksi suuntaviitaksi myöhempien aikojen death- ja black metal -aaltojen synnylle.

Vuonna 1986 ”Reign In Blood” muutti thrash metalli-genren luonteen lopullisesti. Rap-possejen ja vaihtoehto-yhtyeiden tuottajana aiemmin kunnostautunut Def Jam-yhtiön nuori tuottaja Rick Rubin halusi tarttua Slayerin sarviin ja puristaa yhtyeestä kaiken väkivaltaisuuden irti ja samalla karsia sen ilmaisusta kaiken turhan löysän pois. Ensi kertaa varsin mittavan levytysbudjetin käyttöönsä saanut yhtye tuottajineen teki tietoisen ratkaisun typistäessään kappaleiden kestot hardcore-mittaan ja tempot reilusti aiempiin tuotoksiin verrattuna yläkanttiin. Andy Wallacen äänittämä ja miksaama albumi soi kuivan väkivaltaisena koko sen hengästyttävät 28 minuuttia.

Natsi-Saksan armeijan lääkäri Josef Mengelen hirmutöistä Auschwitzin keskitysleirillä kertova avausraita ”Angel Of Death” ei säästele (epä)sävelissään eikä sanomassaan ruotiessaan ihmismielen ja sodankäynnin kieroutuneisuutta ja mielipuolisuutta. Järjestäytyneenä ja tekopyhänä, kansaa alistavana valtarakenteena toimivan kristinuskon ja sen edustajien kimppuun armotta käyvä ”Jesus Saves” ei myöskään säästele sanoissaan saati sanomassaan kyseisellä metallimaailman mullistaneella albumilla.

Jo ”Reign in Bloodin” julkaisun aikoihin Hannemanin mukaan Slayer tiedosti saavuttaneensa maksimaaliset huippunopeudet musiikissaan. Yhtyeelle oli käynyt selväksi, että tulevaisuudessa oli tullut aika etsiä uutta lähestymiskulmaa musiikkiinsa erilaisten elementtien kautta. Alkuvuodesta 1988 julkaistulla neljännellä albumilla, Rubinin tuottamalla ”South Of Heavenilla” Tom Arayan laulusuorituksissa oli ensimmäistä kertaa mukana harkitumpaa ja hitaampaa rytmiikkaa, puhtaampia sävyjä ja melodista otetta. Jeff Hannemannin mukaan siirtymä ”Reign In Bloodista” ”South Of Heaveniin” oli musiikillisesti suurin harppaus, mitä Slayer oli kahden peräkkäisen albuminsa välillä koskaan tehnyt. Yksi edistysaskel ”South Of Heavenille” tultaessa oli, että yhtyeen lyyrinen ulosanti oli muovautunut hardcoren suuntaan poliittisemmiksi ja yhteiskuntakriittisimmiksi muuttuneet sanoitukset.

”Reign In Bloodin” (”Raining Blood”) tai ”South Of Heavenin” pahaenteisiä nimikkokappaleita tuskin tarvitsee kenellekään musiikillisesti sivistyneelle hevarille enää sen enempää esitellä. Kaksi muuta noston arvoista kappaletta ”South Of Heavenilta” on Lombardon äärimmäisen kiivaalla tuplabassaripoljennolla tykittävä luupäinen speed-thrash-piiskaus ”Silent Scream” ja rintamasotilaan traumatisoitumista inhorealistisen erinomaisesti kuvaava, hienosti vuoroin paahtava ja vuoroin groovaava ”Ghosts Of War”, josta Hatebreed teki muutaman vuoden takaiselle ”For The Lions” -cover-albumilleen oikein mukiinmenevän version ja musiikkivideon.

Loppuvuodesta 1990 julkaistu ”Seasons In The Abyss” on Slayerin aliarvostettu jalokivi. Allekirjoittaneen mielestä albumi on monipuolisin, tasapainoisin, aikaa kestävin ja tarttuvin yhtyeen albumeista. ”Seasons In The Abyssilla” yhdistyy ”Reign In Bloodilta” tuttu thrash-hardcore-kaahaus ja ”South Of Heavenille” ominainen groovaava ja pahaenteinen melodisuus. Kyseisellä, sofistikoituneesti, tyylillä sävelletyllä, mutta silti todella raa’asti rouhivalla ja tuotetulla albumilla ei ole yhtään täytekappaletta, toisin kuin esimerkiksi kaikessa mestarillisuudessaan varsin yksiulotteiseksi jäävällä ”Reign In Bloodilla” ja hieman epätasaisella ”South Of Heavenilla”. Dynaamisimmista biiseistä SITA:lla malliesimerkkeinä toimivat härkäpäisen metallisesti rokkaava ”Spirit in Black”, wisconsinilaisen 1950-luvun sarjamurhaaja Ed Geinin vekkulia harrastustoimintaa aavemaisen hyytävästi dokumentoiva ”Dead Skin Mask” sekä ”Expendable Youth”, joka jatkaa Slayerille rakkaaksi teemaksi muodostunutta sotarintamalla tapahtuvan inhorealististen tapahtumien kuvausta.

Megadethin, Suicidal Tendenciesin ja Testamentin kanssa tehdyn Clash Of The Titans -kiertueen jälkeen yhtye julkaisi varsin hiomattoman tuplalivealbumin ”Decade Of Aggression”, josta yhtyeen roisi lavameininki ja energia välittyy mainiosti. Kiertueen jälkeen Lombardo halusi kuitenkin pitää urallaan jo toistamiseen taukoa Slayeristä tuoreen perheenlisäyksen vuoksi. Muu miehistö oli kuitenkin eri mieltä, ja yhtyeen rumpupallille loppuvuodesta 1992 värvättiin Forbiddenissa ja Testamentin livekokoonpanossa marinoitu voimasoittaja Paul Bostaph. Slayerin kohdalla paluuta alkukantaisempaan ilmaisuun enteili vuonna 1992 äänitetty ja seuraavana vuonna julkaisunsa saaneen, eri crossover-kollaboraatioista koostuvan Judgement Night -elokuvan soundtrackilla julkaistu kollaboraatio tuolloin vastikään Body Countin perustaneen Ice-T:n kanssa. Skottilaisten hardcore-pioneerien The Exploitedin vuoden ’82 singlen ”Disorder” uusioversiointi Persianlahden sodan vastaiseksi lauseena oli alkusysäys myöhemmin 90-luvun soundimaisemaan ja syvemmälle hardcoren ytimeen sulautuvalle Slayerille.

Vuonna 1994 julkaistu ”Divine Intervention” oli yhtyeen tuotannossa vedenjakaja, joka oli kaupallinen menestys ja sikäli onnistunut päivitys 90-luvulle, jolloin grunge ja vaihtoehtoyhtyeet veivät koko ajan suurempaa huomiota metalliyhtyeiltä. Suuri osa faneista piti ”Divine Interventionia” vähintään kelvollisena, mutta yhtyeen kolmen aiemman albumin tasolle se ei sanalla sanoen kokonaisuutensa tasolla yltänyt. Kipakka ja äärimmäisen poliittinen hardcore-rykäisy ”Dittohead”, avausraidan tulinen sotakuvaus ”Killing Fields” ja piinaavan hidasteleva, runollinen murhakuvaus ”Serenity In Murder” nousevat albumin ehdottomaan parhaimmistoon. 1995 Slayer julkaisi mainion ”Live Intrusion” -livevideon, jolla mm. tuolloin vasta debyyttialbuminsa ”Burn My Eyes” julkaissut Machine Head lämppäribändin ominaisuudessa vetää encorena lavalla yhdessä Slayerin kanssa hykerryttävän hienosti Venomin ”Witching Hour” -klassikon.

Aggressiivisuuden nopeuden ja yhteiskunnallisen kantaaottavuuden muodossa Slayerin musiikissa alati läsnä ollut hardcoren vaikute sai lopulta konkretisoituman vuoden 1996 coveralbumin ”Undisputed Attitude” myötä. Metallipiireissä puhdasverinen hardcore-punk albumi sai julkaisunsa aikaan ristiriitaisen vastaanoton pitkälti syystä, että saatanalliseen hevipaukutukseen tottunut Slayerin fanikunta ei ollut perillä tai kiinnostunut Slayerin punkimmasta ulottuvuudesta. Cover-albumillaan yhtye versioi väkivaltaiseen tyyliinsä itselleen tärkeitä esikuvayhtyeitä aina Minor Threatista D.I.:n, D.R.I.:n ja T.S.O.L.:n kaltaisten hardcore-pioneerien kautta aina proto-punkkareihin Iggy And The Stoogesiin asti. Verbal Abusen ”I Hate You:n”, Slayerin esiaste Pap Smearin jälkiaikojen katalogista vedetyt vimmaiset Hannemanin kappaleet ”Can’t Stand You” ja ”Drunk Drivers Against Mad Mothers” sekä Slayerin kyseisen albumin ainoa uusi oma kappale, matelevan raskas ja uhkaava ”Gemini” ovat mielenkiintoisen ja nimensä mukaan periksiantamattoman albumin erottuvinta antia. Mukana ainoastaan albumin japanilaispainoksella ollut versio G.B.H. -klassikko ”Sick Boy:sta” on esiin nostoa vaativa cover-albumisessioiden unohtunut helmi.

Grunge-aallon hälvennyttyä ja katu- ja nu-metal aallon vyöryttyä vastustamattomasti päälle 1990-luvun loppupuolelle tultaessa myös Slayerin tuotantokoneisto halusi pitää suojattinsa ajanmukaisina. Vuoden 1998 ”Diabolus In Musica” -albumilla alavireisellä kitara-arsenaalilla moukaroivia, groovaavia ja jopa funk-metallisia pomppumetalliriffejä sisältäviä elementtejä sulautui tummasävyiseen thrash-kaahaukseen. Kappaleiden tempoja oli hidastettu tarkoituksenmukaisesti, jotta musiikin raskaat elementit korostuisivat entisestään. Uusia ulottuvuuksia tavoitellut ”Diabolus In Musica” karkoitti luupäiseen speed thrash-kaahaukseen tottuneita puritanistifaneja, mutta auttoi yhtyettä saamaan toisaalta roppakaupalla uusia diggareita vaihtoehtometallipiireistä. Paria jäykästi etenevää biisiä lukuunottamatta albumi sai ilmestymisensä aikaan kiitettäviä arvioita ja on raskasmetallin laatutyötä. Se laajensi Slayerin perspektiiviä musiikillisen ilmaisun saralla enemmän kuin yksikään sen jälkeen ilmestynyt yhtyeen albumi. Juhannuksena 1998 Slayer nähtiin myös ensimmäistä kertaa Suomen kamaralla Kauhajoen Nummirockissa esiintymässä yhdessä mm. Panteran kanssa.

Los Angelesin ruuhkassa puskuritarrasta ”Falling Down” -leffan henkeen inspiraationsa saanutta ”God Hates Us All”-nimeä totteleva albumi osui vahingossa kultasuoneen. Nimittäin ”sattumoisin” Slayer julkaisi albuminsa Pentagonin rakentamisen aloittamisen 60-vuotispäivänä, joka sattui ”yllättäen” tarkalleen Pentagonin ja WTC-iskujen päivälle 9.11.2001. Deftonesia, Hatebreedia ja Monster Magnetia tuottaneen Matt Hyden tuottama albumi oli modernilla tavalla tasapainoinen, pääosin alavireisillä kitaroilla raatelevaa speed-thrashia, tosin paikoin materiaaliltaan yllätyksettömän tasapaksua. Kappaleet kuten ”Bloodline”, ”Disciple” ja ”Payback” edustavat albumin parhaita puolia paitsi tulivoimassaan, myös musiikillisessa monipuolisuudessaan ja kekseliäisyydessään.

Lombardo palasi yhtyeeseen terveydellisistä syistä syrjään siirtyneen Bostaphin paikalle vuonna 2002. Yhtye alkoi valmistelemaan ”Christ Illusion” -albumia vuonna 2004 jälleen Rick Rubinin kanssa. Mukana aputuottajana oli tällä kertaa myös pop-rock-tuottaja Josh Abraham. Soundillisesti albumilla palattiin taas lähemmäs ”Seasons In the Abyssin” kuivaa ja kaiuttoman minimalistista soundia. Ennakko-odotukset Slayerin alkuperäisjäsenistön paluulevylle olivat kovat, ja lievän pettymyksen jälkeen keskinkertaisen albumin parhaimmistoon nousivat itsepintainen hardcore-avaus ”Flesh Storm” ja standardinomainen, mutta laadultaan hyvä hidastelu ”Cult”.

Hannemanin joutsenlauluksi jäi erittäin väkinäisen kuuloinen ja materiaaliltaan varsin mitäänsanomaton ”World Painted Blood” (2009). Rubinin ja Metallican viimeisimpien albumien äänittäjänä ja/tai tuottajana kunnistautuneen Greg Fidelmanin tuottamasta kokonaisuudesta henki auttamattomasti vaisuus ja se, että yhtyeen luova voima ideoineen olivat pahasti ehtymään päin. Albumin kappaleet käyvät toinen toisensa jälkeen merkityksettömämpää tyhjäkäyntiä, jollaista Slayerin kaltaiselta yhtyeeltä ei aiemmin osannut odottaakaan. Lombardon ja metallituottaja Waldemar Sorychtan Grip Inc. – yhtyeen tyyliselle koukuttavan groovaavalle riffittelylle pohjaava albumin nimikkobiisi animoituine videoineen on mainio. Alkusulattelun jälkeen kyseessä on myös varsin toimivaa keskitasoa oleva kappale, vaikka Slayerin mittakaavassa melko humppa-osastoa se onkin.

Suru-uutinen Hannemanin kuolemasta kantautui heti toukokuun alussa 2013. Yhtyeen luovana voimana herra oli osallistunut vielä tulevan albumin demotussessioihin tuomalla muutamia ideoita yhtyeen käyttöön. Kuitenkin kotonaan uima-altaansa reunamilla hämähäkinpuremasta reilua vuotta aiemmin saamansa lihastulehduksen myötä vuonna 2012 yhtyeen jättämään joutunut riffikuningas ei enää kyennyt entiseen rooliinsa yhtyeen sävellystyön eikä keikkakokoonpanon primus-moottorina. Tilalle astui Exodus-yhtyestä vanha kaveri Gary Holt, joka käytännössä hoiti livekeikat mallikkaasti, mutta osallistui seuraavan albumin sävellystyöhön ainoastaan kitarasoolojen osalta. Yhtyeen sen hetkisen inspiraation viimeiset rippeet puristettiin vuonna 2015 ilmestyneelle ”Repentless”-albumille nu-metal-kuvioista tutun tuottaja Terry Daten hoteissa. Pitkään tulollaan ollut inspiraation ja intohimon hiipuminen kuuluu albumilta vaivaannuttavan selvästi, vaikkakin kokonaisuutena se on pykälän parempi edeltäjäänsä. Kyseessä on valitettavan yllätyksetön ja vanhoja ideoita astetta jos toista aiempaa geneerisemmin kierrättävä albumi. Valonpilkahduksina siltä löytyy Hannemanin muistolle vimmatusti pieksävä nimikkokappale ja jykevästi riffittelevä ”Piano Wire”, jotka antavat kuitenkin malliesimerkin siitä, millaiseen luomistyöhön ikääntynyt thrash-legenda vanhoilla päivillään vielä parhaimmillaan pystyy.

 

 

 

 

Kommentit