“Täällä on vahva rock’n’roll -kulttuuri” – D-A-D:n Jesper Binzer ylistää suomalaisia rockperinteitä ja faneja 

Lauantaina 29.7. Oulussa vietettiin Qstockin toista festivaalipäivää puolipilvisen taivaan alla. Festivaalikävijät olivat saaneet nauttia jo hyvän annoksen kansainvälisistä ja kotimaisista kärkiesiintyjistä lauantain alkuiltaan tultaessa, mutta varmasti monelle varttuneemmalle kuulijalle D-A-D oli yksi niistä tärkeimmistä. Tanskalaisyhtye on operoinut tauotta pian 40 vuotta ja pysynyt relevanttina tekemällä sitä, mitä rockbändin pitää tehdä: soittaneet rakkaudella rokkia, jossa on energiaa ja vaaran tuntua sekä sanoneet mitä ikinä huvittaa.  

Miten tunkea laaja biisikatalogi, lavakrumeluurit ja yleisön odotukset tunteroisen mittaiseen festarikeikkaan? No eipä oikein mitenkään, mutta hemmetilliset alkulämpimät siinä kyllä ehti ottaa. Bändi lupasi soittaa vanhaa, uutta ja erittäin vanhaa, ja teki juuri niin. Settiin kuului uran alkupään biisejä, useampia hittejä sekä uusimman vuonna 2019 julkaistun “A Prayer for the Loud” -levyn kappaleita.  Vaikka Stig Pedersenillä ei ollut mukanaan kuin kaksi erikoisbassoistaan, Laust Sonne soitti rumpuja ilman karusellilavasteitaan ja aika oli kortilla, D-A-D onnistui asetettujen rajojen puitteissa tekemään mitä pitääkin. Homma rokkasi.  

Keikan jälkeen istahdimme jutustelemaan bändin laulajan Jesper Binzerin kanssa menneistä, tulevista ja siitä, mikä tekee rokista hyvää ja kaunista.  

Tämä oli teidän kolmas keikka tälle kesälle Suomessa ja olette olleet täällä kymmenisen kertaa sitten 2019 “A Prayer for the Loud” -julkaisun jälkeen. Millainen paikka Suomi on käydä ja soittaa teidän näkökulmastanne?

Suomi on meille erittäin tärkeä. On tärkeää, että D-A-D säilyttää yhteyden Suomeen. Ensinnäkin Smack on bändi, joka näytti meille suuntaa. Kuulimme ensimmäistä kertaa nopeampaa bluespohjaista rokkia, joka ei ollut tukkametallia ja jossa oli samaa energiaa kuin punkissa. Se oli “Yes!”. Se oli sellaista uutta musiikkia, jota mekin voisimme tehdä. Voisimme soittaa samalla energialla kuin AC/DC, ilman niin misogynisiä sanoituksia. Se oli meille iso juttu.  

Suomalaisissa on vielä enemmän melankoliaa kuin tanskalaisissa. Suomessa on myös paljon enemmän rock’n’roll-kulttuuria kuin Tanskassa! (Välikommenttina totesimme, että Michael Monroen keikka on menossa ja meidän ehkä pitäisi olla siellä, eikä tekemässä haastattelua). Pitää sanoa, että kun on karttunut ikää, olen tullut siihen tulokseen, että skandinaavinen action rock on parasta musiikkia, kun miettii bändejä kuten Hellacopters, The Hives tai Smack ja Hanoi Rocks. Suomi tuntuu kotoisalta ja se on osa meidän DNA:ta. 

Mitä vinkkejä antaisit aloittelevalle bändille, joka on tulossa ensimmäistä kertaa Suomeen?  

Tuohon minun on kyllä todella vaikea vastata, sillä kaikki on tänä päivänä niin hienosti. D-A-D täyttää pian 40 vuotta, joten en todellakaan osaa vastata. Minun avainjuttuni tietenkin on pitää energiataso korkealla. Rosoisuutta pitää olla, silloin kun soittaa Suomessa. Pitää olla vähän öykkäri ja rajojakin pitää pystyä rikkomaan jossain kohdissa. Koen, että Suomessa on paljon energiaa ja paljon vapautta, joita molempia tarvitaan taiteessa. Täällä on vahva rock’n’roll-kulttuuri ja pyrimme yltämään sille tasolle. 

Puhutaan vähän lisää Smackistä ja Claudesta. Kun kuuntelee sinun ja Clauden laulutyylejä, voi joku olla kuulevinaan saman tyyppisiä nyansseja ja painotuksia. Mitä ajatuksia tällainen havainto sinussa herättää? 

Minun laulutyylini oli enemmän ja vähemmän jo löytynyt siinä vaiheessa, kun kuulin Claudea ensimmäisen kerran. Mutta hänen tapansa laulaa havainnollisti minulle jotain tärkeää. Sen sijaan, että olisi ekstrovertti, voisikin asiat tehdä vähän introvertimmin ja ei ole pakko pyrkiä saamaan yleisön huomiota. Voi yrittää saada hommaan enemmän sielukkuutta. Claudella oli laulussa enemmän sielua ja sitä yritän itse myös tavoitella. Se on vaikeaa, sillä se ei ole minulle luontainen tapa. Pitää vielä lisätä, että Smackin bluespohjainen hard rock oli meille ihme! 

“A Prayer for the Loud” –albumi sai varsin hyviä arvioita. Se on raskaampi ja bluesin juurevuuttakin on mukana. Miltä levy kuulostaa nyt, kun sen julkaisusta on kulunut useampi vuosi ja olette ehtineet soittamaan kappaleita livenä? 

Levyllä tapahtuu paljon hyviä asioita, mutta se ei ole meistä enää kovinkaan mielenkiintoinen.  Tähän näkemykseen vaikuttaa se, että meillä on tällä hetkellä 17 uutta kappaletta. Meillä homman nimi on “eteenpäin, eteenpän, eteenpäin!”. Ei voi jäädä katselemaan menneisyyteen. Nyt osaa todella arvostaa joidenkin kappaleiden laatua “A Prayer for the Loud”:lla. Rakastan levyn sanoituksia ja ajattelutapaa, mutta mielestäni jotkin kappaleet eivät kestäneet muutamaa vuotta enempää. Uusissa kappaleissa on vähän enemmän swingiä, vähän enemmän rock’n’rollia verrattuna “A Prayer for the Loud”:iin. On mielenkiintoista nähdä, miten ihmiset suhtautuvat niihin, sillä ne tulevat olemaan jotain uutta. 

Voi helposti kuvitella, että Laust on juuri oikea mies rummuissa, jos haluaa tuoda biiseihin vähän swingiä.

Juuri näin. Laust on myös kirjoittanut tulevalle levylle muutamia kappaleita, joihin homma paljon pohjaa. Musiikillisuus tulee niissä läpi. 

Mitenkä työstätte idean valmiiksi biisiksi? Teillä on nyt 17 uutta kappaletta, miten esimerkiksi työskentelitte niiden osalta? 

Me kaikki annamme oman panoksemme riffillä tai vaikka riffillä ja kertosäkeellä. Tai jollain voi olla pelkkä idea kertosäkeeksi ja muut alkavat rakentaa sen ympärille. Joskus yksi riffi voi olla koko biisi, joskus se on vähän tylsää ja pitää lisätä säe. Säe voi olla joku aikaisempi ja päätämme “hei käytetään tätä”. Me työskentelemme siis todella paljon yhdessä. Se vaatii aikaa ja se on ollut hauskaa. Laust esimerkiksi ei parin ensimmäisen vuoden aikana aina nähnyt järkeä siinä, että törötämme kaikki treenikämpällä kuusi kuukautta, mutta nyt myös hän tietää, että se on D-A-D:lle ainoa toimiva tapa.

Lyriikat ovat aina olleet D-A-D:n vahvuuksia. Tanska on äidinkielenne, miten olette onnistuneet tekemään englanniksi mielenkiintoisia ja nokkelia sanoituksia, joista englantilaisetkin bändit voisivat olla kateellisia?  

Stig halusi nuorempana mennä yliopistoon pääaineenaan englanti. Minun isäni puolestaan opetti tanskaa yliopistossa, joten kieli on aina ollut jotain sellaista, mitä minä ja Stig olemme käyttäneet ja kohdanneet jatkuvasti. Heti kun sanoituksista on jonkinlainen visio tai tuntemus tanskaksi, sitä yrittää kääntää ne englanniksi. Me olemme myös bändinä vähän erilainen. Me emme pelkää sitä, jos emme kuulosta “rockilta”. Joskus meistä on mahtavaa, että kuulostamme hölmöiltä tai epärockilta. No ehkä ei ihan hölmöiltä, mutta epärockilta. On jonkinlainen D-A-D:n tavaramerkki olla jollain tavalla epärock. Kun hommat alkavat kääntyä kliseeksi, on aika muuttaa suuntaa. 

Mitä teillä on nyt sitten putkessa tulossa? Uusi albumi? Mitä muuta? 

Albumin pitäisi tulla ulos syksyllä 2024 ja koska ensi vuosi on D-A-D:n 40. juhlavuosi, starttaamme vuoden julkaisemalla greatest hits -levyn, jonka jälkeen me kierrämme koko kesän. Uuden albumin äänitämme Jacob Hansenin kanssa, joka on viime aikoina työskennellyt muun muassa Arch Enemyn kanssa. Tämä syksynä, syyskuun ensimmäisestä jouluun saakka, työstämme siis uutta levyä. Olen todella tyytyväinen biiseihin ja täytyy sanoa, että ensimmäistä kertaa, ehkä kahteen tai kolmeen D-A-D –levyyn, olen todella innoissani. Albumin teko tulee vaatimaan paljon työtä, mutta siitä tulee mukavaa. 

Vuosien saatossa teille on syntynyt erittäin vahva fanipohja. Seuraavatko fanit teitä ulkomaille? Ainakaan nyt yleisössä ei näyttänyt olevan tanskalaisia faneja. 

No ei, mutta Oulu on niin hemmetin kaukana! Meillä on kourallinen faneja, jotka seuraavat meitä Tanskan kiertueilla ja jotkut ihmiset seuraavat meitä myös ympäri Eurooppaa, mutta vähemmän. Se oikeastaan hyvä juttu, sillä ne tyypit, jotka olivat keikalla myös eilen, pilaavat shown minulta tänään (naurua). Se johtuu siitä, että jos heitän saman vitsin tai laulan samalla tavalla, ajattelen että “voi paska…”, tulen todella itsetietoiseksi. On mahtavaa, kun koko yleisö on uutta. Silloin voin olla vapaa.

Saatteko paljon uusia faneja? 

Tahti on hidastunut, mutta Tanskassa meillä on menossa fanien kolmas sukupolvi. On mahtava nähdä, että nuoret tulevat keikoille.  

Ensimmäinen soololevysi on myyty aikaa sitten loppuun ja on keräilijöille suhteellisen hintava. Onko siitä ollut suunnitteilla uudelleenjulkaisua? 

Jossain kohtaa se tietenkin pitäisi julkaista uudelleen, mutta en usko, että sitä tapahtuu muutamaan seuraavaan vuoteen, sillä nyt keskitytään D-A-D:hin. Kun alan taas tekemään soolomateriaalia, niin silloin olisi hyvä julkaista levy uudestaan. 

Kesällä 2022 soititte Helsingin Suvilahdessa keikan, jossa teitä lämmitteli Melrose. Melrose on myös bändi, joka on toiminut 80-luvulta asti ja on pystynyt pitämään kiinni lavaenergiasta. Oliko Melrose teille tuttu entuudestaan? 

Emme tunteneet varsinaisesti soittajia, mutta Melrose oli yksi niitä ensimmäisiä suomalaisia bändejä, joihin kiinnitin huomiota. Siinä on taas yksi hyvä esimerkki siitä vaarallisesta rockista. Kuten Smack, vaarallista rockia. He ovat vaikuttaneet meihin ja kyllä, oli mukava tavata heidät.  

Tämä päivänä paljon bändejä nostetaan “sieltä jostain” soittamaan comeback –kiertueita. Niille on kysyntää ja osa bändeistä pystyy edelleen hoitamaan homman mallikkaasti, osa vähemmän mallikkaasti. Te olette olleet aktiivisia nyt vuosikymmeniä, millaisia ajatuksia nämä comeback –kiertueet ja keikat herättävät? 

Näin Mötley Cruen Norjassa ja Guns N’ Rosesin Kööpenhaminassa ja olin todella iloinen D-A-D:n puolesta. Olin todella iloinen, että olin osa D-A-D:ta. Toisaalta Guns N’ Roses on rokkibändi ja he ja tekevät parhaansa. Ehkä heidän olisi pitänyt soittaa toisella nimellä, sillä ei se enää ole sama bändi. Heillä on kuitenkin täysi oikeus tehdä miten parhaaksi näkevät ja se on OK.  

Julkaisit elämänkerran “I Won’t Cut My Hair” vuonna 2012, mutta sitä ei ole vieläkään käännetty englanniksi?

Valitettavasti ei. Ehkäpä jossain kohtaa AI kääntää sen ja voisin lisätä siihen muutama luvun lisää. Ehkäpä nyt 40. juhlavuodelle? Joo, se voisi olla, että muutama kappale lisää ja käännös englanniksi.  

Lehmän kallo on ollut osa teidän visuaalista ilmettä alusta asti, millainen tarina sen takaa löytyy? 

Kun tajusimme, että on olemassa sellainen asia kuin country punk, aloimme katselemaan myös countrymusiikin suuntaan. Countrymusiikki ei ole, eikä ole koskaan ollut, iso juttu Tanskassa. Olimme todella kiinnostuneita, että mitä siinä tapahtuu. Yksi asia minkä hoksasimme, oli: “hei, meillä täytyy olla lehmänkallo!”. Muutamilla albumeilla pyrimme pääsemään siitä eroon. Se ei onnistunut. 

Albumilla “No Fuel Left for the Pilgrims” biisi “Jihad” voisi tänä päivänä nostattaa kärkevääkin kommentointi somessa ja muualla, koska siinä viitataan uskontoon ja sotaan. Oletteko koskaan kohdanneet sellaista? 

Joskus 80-luvun ja 90-luvun taitteessa tapahtui asioita “No Fuel Left for the Pilgrims” -levyn tiimoilta. Ihmiset kuljeksivat Lähi-idässä ympäriinsä paidoissa, joissa luki “Jihad” selässä. Siellä se oli ongelma. Mutta Skandinaviassa ihmiset ymmärtävät, missä mennään. Melkein kaikki meidän albumimme ottavat kantaa johonkin ongelmalliseen asiaan. Olemme pohtineet paljon tätä pasifisti-sota-sotilas-valta-asetelmaa. Meille se on toistuva teema, jotain mitä mietimme paljon. Nyt Ukrainan tilanteen myötä näyttää ilmiselvältä, että se (sota) on osa ihmisluontoa. 

Mikä bändi tai artisti on tehnyt sinuun vaikutuksen viime aikoina? 

Erittäin hyvä kysymys. Sellaisia bändejä on. Esimerkiksi Michael Monroen tuotannon uudelleenlöytäminen on ollut mahtavaa. Kaikki se energia. Mutta täytyy myös sanoa, että että death ja black metal on ollut todella erittäin mielenkiintoista, erittäin inspiroivaa: Behemoth! Rakastan sitä. Se, miten he käyttävät musiikkia poliittisesti ja taiteellisesti. He purkavat asiat osiin ja rakentavat siitä jotain uutta ja tekevät todellista taidetta. Se on nerokasta. Pakko sanoa, että koko death ja black metal underground on erittäin kiinnostavaa.  

Kiitos haastattelusta. 

Kiitos! 

Vaikka Qstock keikka jäi monien paikalla olleiden mielestä selkeästi jälkeen vuoden 2019 Oulun ja Tornion keikoista, oli D-A-D:n visiitti Ouluun paikalla olleille odotettu ja mahtava kokemus. Kvartettia voi rohkeasti alkaa odotella myös pohjoiseen, kun neljänkympin kunniaksi järjestettävä juhlakiertue lähtee liikkeelle. Jos Oulun korkeus jää jostain syystä saavuttamatta, niin monet fanit ovat varmasti valmiita tulemaan bändiä etelärannikolle vastaan.