Amerikkalainen progressiivista death ja doom metalia vuodesta 1989 saakka paiskonut Novembers Doom on mielenkiintoinen bändi. Bändi on julkaissut pitkällä urallaan 11 albumia. Kokonaisuudessaan bändin discografia ei ole minulle kovin tuttu, mutta varsinkin kolme edellistä albumia ”Aphotic”, ”Bled White” ja ”Hamartia” ovat olleet erittäin laadukkaita levytyksiä. Siihen peilaten bändin näkyvyys ja suosio ovat jääneet jopa yllättävän vähälle. Esimerkiksi death metal -kauden Opethin, Paradise Lostin ja Katatonian faneille Novembers Doomin luulisi iskevän erittäin vahvasti. Bändillä on tunnistettava oma soundinsa, vaikka vaikutteitakin toki on löydettävissä.

Uusi, järjestyksessään yhdestoista Novembers Doom albumi kantaa nimeä ”Nephilim Grove”. Albumi ilmestyy epäkiitolliseen aikaan, kun syksyn aikana on ilmestynyt paljon hienoa musiikkia. Opeth on julkaissut juuri uuden albumin, ja Leprous julkaisi oman maagisen mestariteoksensa ”Pitfalls”. Sen vuoksi ”Nephilim Grove” on meinannut jäädä myös allekirjoittaneelta liian vähälle huomiolle. Tämä on sääli, koska kyseessä on hieno bändi ja taas kerran laadukas albumi, joka ansaitsisi enemmän näkyvyyttä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Ensivaikutelmaltaan ”Nephilim Grove” on suoraviivaisempi kuin pari edeltäjäänsä. Progressiivisuus on toki yhä läsnä, mutta biisit ovat jossain määrin tiiviimpiä ja suoraviivaisempia kuin mihin bändi on kuulijansa viime vuosina totuttanut. Yksikään albumin kappaleista ei ylitä 7 minuutin rajapyykkiä. Aloitusbiisi ”Petrichor” kuvaa albumin sisältöä erinomaisesti. Tarttuvilla riffeillä ja vokalisti Paul Kuhrin persoonallisilla vuorotellen örisevillä sekä puhtailla vokaaleilla etenevä biisi on ehtaa ”Novembers Doomia” ja toimii. Biisi svengaa hienosti, ja samaa voi sanoa albumin jokaisesta biisistä, eli bändin sävellys- ja soittotaito ovat priimatasoa. Bändin musiikki on raskasta, mutta siinä on myös tietynlaisia kevyempiä elementtejä, joita on vaikea pukea sanoiksi. Biisit ovat ilmavia ja hengittävät hienolla tavalla.

Jokainen albumin biisi on laadukas. Mieleenpainuvimpia ovat ”Petrichorin” lisäksi rauhallisempi nimibiisi, rakkauslaulu Novembers Doomin tapaan ”What We Become”, aggressiivinen ”Still Wrath” sekä albumin päättävä hieman levyn muusta linjasta poikkeava ”The Obelus”. Albumin päättävä ”The Obelus” on mielenkiintoinen biisi. Siinä on hyvin erilainen tunnelma kuin muissa albumin biiseissä. Albumi olisi kenties ollut kokonaisuutena yhtenäisempi, jos biisi olisi jätetty kokonaan pois. Olen silti sitä mieltä, että bändin päätös lopettaa albumi ”The Obelukseen” on oikea; biisi herättää kuulijan mielenkiinnon juuri sopivalla tavalla, ennen kuin albumin viimeinen nuotti hiljenee.

Kokonaisuutena ”Nephilim Grove” jää hieman parin edellisen albumin tasosta. Varsinkin vuonna 2014 julkaistu ”Bled White” oli kerrassaan upea teos. Kyseessä on siitä huolimatta vahva albumi, joka luultavasti jää taas kerran samoihin aikoihin julkaistujen vielä parempien albumien jalkoihin. Albumin jokainen biisi on hyvä, kuten jo aiemmin mainitsin, mutta parilla edellisellä albumilla biisit olivat vielä piirun verran parempia. Erityismaininta on annettava albumin riffeille ja sooloille, jotka ovat erittäin laadukkaita alusta loppuun. Mikäli bändi ei ole tuttu, mutta tämäntyyppinen musiikki on muuten mieluisaa, niin Novembers Doomiin kannattaa ehdottomasti tutustua.

8½/10

Kappalelista:

1. Petrichor
2. The Witness Marks
3. Nephilim Grove
4. What We Become
5. Adagio
6. Black Light
7. The Clearing Blind
8. Still Wrath
9. The Obelus

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Novembers Doom Facebookissa