Mokoma ei yhtyeenä kaipaa sen kummemmin esittelyjä. Bändin kymmenennen studioalbumin ”Hengen pitimet” julkaisupäivä on tänään 25. toukokuuta. Albumi julkaistaan samaan aikaan myös Japanissa, jonka pääkaupungissa Tokiossa yhtye kävi soittamassa levyjulkkarikeikkansa aiemmin tällä viikolla.

Albumilta etukäteen julkaistut singlet ”Kepeät mullat” ja ”Tahdon ihmeet takaisin” eivät vakuuttaneet minua vielä mitenkään erityisemmin, mutta kokonaisuutena levy kolahti paljon paremmin ensitahdeista lähtien. Levy lähtee käyntiin ärhäkästi jo aivan ensisekunneista lähtien ja ensimmäisenä kappaleena kuullaan ”Tienraivaaja”. Olen aistivinani albumin lyriikoissa pienesti viittauksia nyky-yhteiskunnan tapoihin ja ongelmiin. Voisiko sanoa, että levy sisältää maailman menon kommentointia? Sitä en ole ehkä aiemmin osannut poimia bändin lyriikoista, jos sitä on niissä ollut. – Eikä se nytkään hallitse albumia vaan jää ennemminkin taka-alalle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Annalan lyriikat ovat niin hienoja, että niitä on kuunneltava ja (mielellään kuunteleekin!) useaan kertaan. Ensimmäisen tulkinnan lisäksi voi usein löytää vielä uusia täysin eri tulkintoja ja näkökulmia. Uskon itsekin löytäväni hieman pidemmällä kuuntelujaksolla vielä monia uusia näkökulmia ja tulkintoja, vaikka niitä on nytkin jo muutama. – Juuri se tässä musiikissa onkin mielestäni erityisen hienoa: Mokoman musiikki on ylipäätään sellaista, josta ajatuksella kuuntelemalla (niin kuin musiikkia pitäisi mielestäni kuunnellakin) löytyy pitkäksi aikaa uutta tulkittavaa ja ajateltavaa. Sellainen musiikki ei ole tosiaankaan niin sanottua kertakäyttökamaa, josta tänä päivänä puhutaan – kestääkö nykypäivän musiikki aikaa samalla tavalla kuin esimerkiksi karkeasti jaoteltuna ennen 2000-lukua tehty musiikki? – Kyllä ainakin tämänkaltainen kestää.

Kun olen kuunnellut Mokomaa ensimmäisiä kertoja, olen pitänyt sen musiikillisesta annista, mutta sanoitukset ovat saaneet kiinnostumaan yhtyeestä vielä enemmän. Lyriikoiden puolesta tämän hetkinen suosikkini on tällä hetkellä ”Pienin kaikista”. ”Sinä olet minun a-b-c, minä olen sinun å-ä-ö” ja ”Sinä olet minun n-y-t, minä olen sinun j-n-e.”: tässä on keksitty aika nerokas ja tuore kielikuva ilmaista asia, jota kappale käsittelee. Mutta kuten Japanin markkinoille asti pääsemisestä voi todeta, jo yhtyeen pelkkä musiikillinen anti on aivan huippuluokkaa. Raskaat ja tarttuvat riffit ovat niin tarttuvia, että kun kuuntelin albumia päivällä, soivat riffit pääkopassani vielä yötöiden jälkeenkin aamukuuden aikaan nukkumaan päästessäni.

Useimmiten kertosäkeet ovat ne, jotka jäävät päähän, mutta myös riffit ovat aikamoista timanttia. Albumin parasta antia, sanoisin. Kertosäkeet toimivat ja tarttuvat, mutta riffit ansaitsevat erityismaininnan. Albumi ei poikkea suuresti Mokoman totutusta tyylistä, mutta kappaleiden introista erilaisuudellaan herättää ”Kesytä perkeleet” -kappaleen intro. Siinä on uudehkoja tuulia, joissa on jotain koukuttavaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Olen nähnyt Mokoman livenä toistaiseksi ainoastaan akustisena, mutta tämän albumin myötä odotan yhä enemmän pääseväni näkemään yhtyeen sille ehkä kuitenkin omimmassa muodossa. Akustinen keikka oli erittäin hieno, se toi Annalan lyriikat vielä paremmin esiin. Lyriikat löytää kyllä levyltäkin ihan hyvin, kunhan vain malttaa kuunnella. Olen kuunnellut yhtyeeltä eniten ”Elävien kirjoihin” – albumia mutta uskon, että ”Hengen pitimet” yltää ainakin lähes samalle viivalle ”Elävien kirjoihin” kanssa. Yhtye on jo vahvasti vakiinnuttanut asemansa Suomen metallikentällä, joten ehkä seuraavaksi on vuorossa ulkomaiden valloitus?

9/10

Kappalelista:
1. Tienraivaaja
2. Kepeät mullat
3. Salaisuus
4. Hirtehinen
5. Linnut eivät enää laula
6. Lahja
7. Kesytä perkeleet
8. Tahdon ihmeet takaisin
9. Erhe
10. Pienin kaikista