Tähän hotelliin ei ole helppo kirjautua – arviossa Between the Buried and Me ja ”The Blue Nowhere”
Between the Buried and Me on viihdyttänyt kimurantimman metallin ystäviä jo yli kaksikymmentä vuotta ja on syyskuussa julkaissut tuoreimman albuminsa “The Blue Nowheren”. Kyseessä on jo bändin kolmastoista studiotuotos, ja perinteiseen tyyliin siltä ei ehkä irtoa yksittäistä hittibiisiä ihan heti, mutta musiikkinörteille bändi on ollut jo pitkään ”pakollista” kuunneltavaa.
BTBAM:lla on aina ollut kyky tehdä pitkiä kappaleita, joissa toiston määrä on sangen vähäinen. Yleisiä verse-prechorus-chorus-muotoja ei taida juurikaan löytyä, vaan kappaleet menevät monesti A ->Z poiketen missä tahansa osassa ainoastaan kerran tai kahdesti. Sama on tahtilajien kanssa, ja rumpalin motoriikka saakin erityistä harjoitetta bändin katalogissa. Tämä vaatii soittajilta melkoista kykyä muistaa ja toteuttaa kappaleet ilman tuhansia taustanauhoja, varsinkin livetilanteessa. Bändi onkin aina tunnettu erinomaisena livebändinä, ja jokainen soittaja voisi varmaan pitää klinikkaa instrumenteistaan meille harrastaja-rääpijöille.
Sekin toki auttaa, että bändi on soittanut samalla kokoonpanolla miltei koko olemassaolonsa ajan. Siinä ajassa keikkabussissakin on jo vietetty kohtalainen tovi ja ajatusmaailma hioutuu melkoisen hyvin kohdalleen. Toki toisen kitaristin potkiminen pois vakavien seksuaalirikossyytteiden vuoksi ennen tämän levyn tekoa varmasti vaikutti myös materiaaliin. Kiertuekumppaneista vuosien varrella mm. Mastodon, Devin Townsend ja Lamb of God ovat kaikki metallibändejä, joiden yleisölle sopii BTBAM:in progressiivisempi metalli.
Mainos päättyy
Surrealistinen ilmapiiri ja kantrivaikutteita
”The Blue Nowheren” pääteemana on laulaja Thomas Gilesin mukaan, että se on pikemminkin tunne tai kokoelma päiväkirjamerkintöjä kuin tiukka kertomus. Toistuvia aiheita ovat käytävät, ovet ja “The Blue Nowhere” -nimisen hotellin surrealistinen ilmapiiri. Bändiä tunteville hirveän kaukana ei olla avaruudestakaan, eikä maan ulkopuolisten vaikutteiden ja vaikuttajien läsnäolosta. Näin ainakin minä tulkitsen tietynlaista tavaraa kappaleiden lyriikoissa, vaikka enemmän tässä liikutaankin mielen sisäavaruudessa kuin kosmisessa tyhjyydessä.
Levyn ehkä paras raita on tällä kuuntelumäärällä “Absent Thereafter”, joka tuo välillä mieleen Gilesin soolotuotannon popimmat helmet, mutta sisältää myös äärimmäisen kiemuraisia rytmikuvioita, mikä on hyvin ominaista bändille. Kappaleessa on myös kantrihenkistä välipoljentoa, joka vaihtuu groove metalin ja death metalin kautta nopeasti Mr. Bungle -assosiaatioon. Hauskasti löydän itse korviini albumista paljonkin kantrivaikutteita, ehkä lähinnä joistain kitarasoundeista ja liruliru-lickseistä (no okei, ehkä chicken picking tai alternate picking on oikeampi termi).
Toisena huippuna nostaisin esiin viimeisen kappaleen “Beautifully Human”, joka nivoo yhteen viimeiset tuntemukset ja teemat hienosti. “As it is, what it was. Things we tell ourselves in the dark”. Kappale on jopa yllättävän suoraviivainen, ainakin BTBAM-mittapuulla.
Mainos päättyy
Huolimatta kauniista tuotannosta ja taitavasta ulosannista, jäljelle jää hieman pettynyt olo. Aivan huippuunsa ei BTBAM tällä albumillaan pääse, vaikka albumi avautuukin hieman paremmin mitä useammin sitä kuuntelee. Kärsivällisyys palkitaan siinä mielessä, että ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen mietin ”mitä helvettiä tämä nyt on”. Noin viidennellä kuuntelukerralla olin jo huomattavasti enemmän mukana koukeroissa ja jopa niska sai harjoitusta kevytmuotoisen työpöydän ääressä suoritetun nakkelun muodossa. Aivan viimeisin puristus kuitenkin puuttuu, mistä syystä arvosanani ei ole korkeampi.
Maaliskuussa bändi tulee myös Helsinkiin keikalle, joten tuoreimman levyn koukerot saadaan kuulla livenä kevään korvilla. Tätä kirjoittaessa lämppäribändejä ei vielä ole vahvistettu.