Taide-stoneria täyteläisellä toteutuksella – arviossa Orbiterin ”Hollow World”

Helsinkiläinen stoner-jyrää psykedeelisen kuplintaan ja maalailevaan vaihtoehtorockin yhdistelevä Orbiter on julkaissut debyyttipitkäsoittonsa. Albumi on jatkoa yhtyeen vuonna 2020 ilmestyneelle EP:lle, ”The Deluge”. Kitaristi Alexander Meaneyn (mm. Ural) ja basisti Tuomas Talkan Saturnalian raunioille rakennettu Orbiter soi rumpali Sami Heiniön (mm. Ural) rennon mutta optimaalisen raskaskätisen rytmityön tukemana notkeasti groovaten, kautta linjan.

Yhtyeen ehdoton vahvuus onkin sen musiikillisen ilmaisuvoiman luonnollinen rentous, johon se oikeaoppisesti nojaa ladatakseen syöksyvirtausmaisen keinuntansa täyteen puhuriin. Tässä kohtaa yhtyeen uran ratkaiseva kehitys-askel on kuitenkin vielä ottamatta. Kautta linjan aavistuksen yksiulotteisesti vokalisoivan, saksalaislähtöisen vokalisti Carolin Kossin samankaltaisia linjoja ontohkosti toisintava tulkintatyyli ei millään pysy muun yhtyeen ilmaisullisen voiman eikä nyanssitajuisen auditiivisen toteutuksen tasolla. Yhtyeellä on useaan kohtaan mahdollisuudet iskeä kiinni maagisella tatsillaan ottaen yliote kuulijasta, mutta aina se jää piirun verran vajaaksi optimaalisesta vaikuttavuudestaan ja potentiaalisesta kyvystään.

Miellyttävän täyteläinen mutta jämäkän pehmeä äänimaisema on taattua Hiili Hiilesmaa -käden jälkeä. Albumin masteroinnista on puolestaan vastannut mm. Alice In Chains -yhteyksistä tuttu Ted Jensen, minkä myötä Orbiterin soundipolitiikka on täydellisyyttä hipovaa. Yhtyeen fuzz-pitoinen murinakitaravalli vyöryy vaivattoman kuuloisesti myötämäkeen ja saa alati tarjottua uusia hengähdystaukoja ja tulokulmia kuulijalle. A-puoliskolta ”Silence Breaks”, ”Kolibri”, albumin nimibiisi tarjoillevat orgaanisesti sykkivää, vahvasti blues- ja jazz-vivahteista, jamipohjaista yhteissoittoa, minkä myötä yhtyeen yhteisssoitto vapaantuu pitkin matkaa. B-puolelta komeasti jumittava ”Raven Bones” nousee myös albumin nasakimpien raitojen joukkoon.

Kokonaisuudessaan toimivimmillaan yhtye on akustista kudontaa aurinkoisempaan pörinään tarjoilevien ”Under Your Spellin” ja päätösraita ”Last Callin” aikana, minkä tasoista suoritusta Orbiterilta olisi yksikkönä toivonut laajemmaltikin pitkin hieman epätasaiseksi jäävän albumin matkaa.