Taidokas, komea ja julma – arviossa Se, Josta Ei Puhuta -yhtyeen ”Gehenna”
Pohjois-Savon blackened thrashin tehoryhmä Se, Josta Ei Puhuta on palannut useiden vuosien hiljaiselon jälkeen kolmannella, kymmenisen vuotta kypsytellyllä albumillaan. Vaikka yhtyeen sävellykselliset ratkaisut tottelevat ”Gehennalla” kauttaaltaan sen mustemman polun ratkaisuja, rullaavat biisit silti perinnetietoisen metallin tempoissa, ja riffit kirskahtelevat thrashin ja speed metalin viitekehyksissä hyväksyttävään malliin.
Silkkaan speed thrashin ankaruuteen ampaiseva albumin avaava nimibiisi repii synnin synnittömimmänkin rinnasta irti heitellen ilmaan lumoavia koskettimin korostettuja kitaramelodiakuljetuksia. ”Kuolleena syntynyt” esittelee yhtyeen powermetallisemman puolen. Hautajaisyöstä lainassa olleen väkeväotteisen sessiorumpalin, Teemu Rothin ja basisti Juho-Pekka Lappalaisen pieksemien saksahevikomppien sekä kitaristikaksikko Harri Granqvist-Heikki Materon tritonus-säveliä säästelemättömien sävelteemojen myötä käy selväksi, että Se, Josta Ei Puhuta soveltuisi skilssiensä puolesta soittamaan periaatteessa mitä tahansa raskaan musiikin tyylilajia. Sopiviin väleihin heitetyt kitaranostatukset, akustiset osuudet ja blastbeatit tuovat yhtyeen kappaleisiin reilusti dynaamisuutta, julmuutta ja ilmavuutta. Samu Männikön äkäisen saarnaava ulosanti käännyttää puolestaan helluntailaisestakin kerettiläisen alta aikayksikön. Biisien lyriikat ovat taitavasti tehtyjä ja muistuttavat paikoin Ajattaran Tomi Koskisen taidokkaan hirtehisestä ja groteskista proosasta.
”Gehennan” väkevintä ruoskintaa edustaa ”Joko viimein uskotte”, jonka niskat taittava drop- tai mosh-osa sooloineen on halvaannuttavan kovatasoista kuultavaa. Eteerisemmissä tunnelmissa rypevä ”Murskaa unelmat” rikkoo puolestaan bläkkisbiisien konventionaalista kaavaa D-osan intentionaalisella rytmipohjan ja melodialinjan atonaaliseksi saattamisella. Kappaleessa ”Niille, jotka valoa etsivät” yhtye pääsee jopa lähelle Behemothin väkivaltaista mahtipontisuutta. Monipuolisen väkevä biisi avaa väliosansa myötä yhtyeen punkimman lähestymiskulman, joka kiteytyy ”Jättiläisten olkapäiltä” -kappaleen rytmikitarointiin ja sulautuu edelleen triolissa kulkevaan bläkkis-räimeeseen ja taas takaisin. Reippaan ryhdikkäällä meiningillä tykittävä ”Aika saattaa” tuo mieleen jollakin perverssillä tavalla Judas Priestin ja vanhan Dimmu Borgirin sekoituksen, jossa kappaleen kerroksittaisten melodioiden mahtaileva rakentuminen tuo esiin kappaleen koruttoman lohduttomuuden.
Mainos päättyy
Kun oli jo päässyt kuvittelemasta, että Se, Josta Ei Puhuta on näyttänyt kaikki aseensa, näyttää yhtye kykynsä. Pianovetoinen, avantgarden taidemusiikin puolelle taittuva ja synkkään dialogiin perustuva kappale ”Tänä yönä kaikki loppuu” pistää asetelman vielä kertaalleen uuteen perspektiiviin. Lopullisena lohduttomuuden naulana arkkuun lyö iisalmelaisryhmä Kuolemanlaaksosta muistuttavalla keskitempoisella bläkkismaalailulla ”Suureen tuntemattomaan”, jonka ehtoopuolen kitarasoolot ovat kuin King Diamondin Andy LaRocquen ja Mike Weadin yhdessä kutomaa neoklassista taivaallisen kaunista surumielisyyttä.
Turha tässä on enempiä länkyttää. Se, Josta Ei Puhuta on onnistunut tekemään yhden kuluneen vuoden kovimpiin bläkkisviitteisiin kokonaisuuksiin kuuluvista albumeista. Toivon mukaan yhtyeelle avautuu ”Gehennan” myötä myös uusia ovia, ja polku eteenpäin olisi vähemmän kivinen kulkea kuin vuosikymmen takaperin.