Taidokasta, pehmeää ja valjuhkoa – arviossa Rataksen ”Valekuvia”
Ratas on tehnyt 16 vuoden studiohiljaisuuden jälkeen ensimmäisen vinyylialbuminsa. Aktiivisimmillaan vuosituhannen alussa vaikuttanut melankolisen iskelmällistä, kitaravetoista pop-rockia soittava yhtye on julkaissut tätä ennen (2000-2006) sylillisen singlejä, EP-levyjä ja kokoelman. Kolmikon paluu ei ilmeisesti kuitenkaan ollut alusta lähtien kovinkaan intentionaalista, ja yhtye vaikuttaa synnyttäneen ”Valekuvia” -kokopitkän albuminsa pitkälti äänityskokeilujen pohjalta, puolivahingossa. Yhtyeen luovista voimista ehkä se keskeisin, laulaja-kitaristi Markku Kirves alkoi hahmotella biisien melodiarakenteita, vuonna 2020, ajatuksenaan tuottaa aivan jotain muuta kuin Rataksen musiikkia, mutta toisin kävi. Pääasia kuitenkin, että asioita tapahtui ja uutta syntyi.
Yhtyeen otteista kuultaa kokemus, herkkyys tehdä surinakitaramusiikista hellävaraista leikkiä melankolisvoittoisilla melodiakuljetuksilla ja ymmärrys ammattimaisen albumituotannon päälle. Rumpali Jakke Saarinen ja basisti Tomi Malin toimitravat rytmisoittonsa nykyaijaisen ammattimaisesti. Happoradiot, Pariisin Keväät ja Kentit tässä on kuunneltu paikoin hyvinkin tarkkaan, ja ammennettu näistä merkittävissä määrin nykyaikaisen Rataksen ominaissoundin osasia. Yhtyeen itse tuottama, radioformaattiin moitteetta istuva biisintekotyyli palvelee kuulijaa kuitenkin niin hyvässä kuin pahassa.
Vuoden mittaan julkaistuissa singlekappaleissa ”Katseet kietoutuu”, ”Kaiku” ja ”Ääriviivoja” sisältävät omat raikkaat hetkensä, mutta pidemmän päälle albumimitassa homma alkaa puutua biisi toisensa jälkeen toistavaan, sekä valitettavan ylikorostettuun muniin puhalteluun ja hissimusisointiin. Tämä ei suinkaan tarkoita, että yhtyeen tulisi toistaa nykyaikaisten indie-rock-bändien geneeristä räimintää, mutta jotain tarttumapintaa tämä paketti huutaa vuolaasti, tehdäkseen kuulijaan sen lopullisen vaikutuksen. Myös Kirveen uuvuttavan symbolista ihmissuhdesymboliikkaa vilisevät sanoitukset nasaalivenytyksillä tulkittuina, tuppaavat ruoppaamaan sammakkolampea juuri sieltä sekavimmasta ja mutaisimmasta päästä, eikä tästä vatvomisesta valitettavasti käteen tahdo jäädä muuta, kuin sitä pohjan täytettä itseään. Potentiaalia tässä hommassa kun olisi reilusti enempäänkin.
Mainos päättyy
Albumin vahvimmiksi biiseiksi nousevat kokonaisuudesta eniten syvyyttä ja tarttumapintaa omaava ”En päästä hukkumaan” ja kutkuttelevilla demppikitaroilla, sekä toimivalla rakenteella varustettu ”Totuudeksi muuttuu”. Albumiin on kuitenkin kautta matkan tehtävä kuulijana kosolti keskittyvää aivotyötä, että biiseistä saa olennaisesti erottuvaa, kouriintuntuvaa essenssiä irti, edes sen tyydyttävän arvosanan verran.