Taiteellisesti hyvin valpas kokonaisuus – arviossa Slipknotin “The End, So Far”

Jo seitsemännen albuminsa julkaiseva yhdeksikkö nimeltä Slipknot on täällä jälleen. Edellisalbumin ”We Are Not Your Kind” mukainen kokoonpano on säilynyt ennallaan. Se on ensimmäinen kerta kahden Slipknot-albumin välillä peräti neljääntoista vuoteen, kun näin tapahtuu. Legendastatuksen omaava nu-metal/kauhurock porukka ei tätä nykyä liiemmin esittelyjä kaipaa, mutta todettakoon nyt ainakin alkuun, että kaikessa luovuudessaan yhtye osaa edelleen yllättää. ”Kauhurock” tosin näkyy nykyään yhtyeen edesottamuksissa lähinnä maskeissa ja lavashowssa, enemmän kuin kuuluu itse musiikissa.

Ennen koko ”The End, So Far” -albumin julkaisua Slipknot ripotteli maistiaisina albumilta kolme kappaletta. Jo vuoden 2021 puolella kuultu vivahteikas ja polveilevan aggressiivinen ”The Chapletown Rag”, lähes ärsyttävän hittimateriaalia oleva ja vähemmän sekopäinen ”The Dying Song (Time to Sing)” sekä varsin hyvä ja seesteisen taiteellinen ”Yen”,  joka on albumin parhaimmistoa. Kappaleet ovatkin peräjälkeen albumin alkupuolella, mutta niitä ennen kuullaan avausraitana varsin yllättävä ”Adderall”, jota ei ikimaailmassa olisi 20 vuotta sitten voinut kuvitella Slipknot-albumin avausraidaksi. 

Kappaleena ”Adderall” on melodinen, hidastempoinen ja popahtava. Mutta yhtälailla kunnianhimoinen ja kuulas. Melkein kuin Ed Sheeran-fanien märkä uni, mutta vähemmän duurivoittoinen. Jos vertailukohtaa hakee aiemmilta Slipknotin albumeilta, löytyisi se varmimmin joko ”Vol 3 (The Subliminal Verses)” tai ”All Hope Is Gone” -albumeilta. Mutta ei todellakaan ensimmäisenä tuon ajan metallimusiikkibisneksessä. “Adderall” kuulostaa itseasiassa enemmän joltain Porcupine Treeltä tai muulta vaihtoehtorockin suuntaan kallistuvalta, kuin Slipknotilta. Kosketinsoittimia käytetään reilulla kädellä, mutta silti tyylitaju edellä. Avausraidan ominaisuudesta huolimatta biisi on varsin hyvä. Se on todennäköisimmin asetettu ensimmäiseksi siksi, että kuulijaa tavallaan ravisteltaisiin heti alkuun. Se, että Slipknot uskaltaa laittaa albumin keveimmän kappaleen albumin ensimmäiseksi, kertoo vähintään ainakin todellisesta taiteellisesta vapautumisesta.

Todellista tykitystä albumilla tarjoaa ”The Chapletown Rag”-kappaleen ohella albumin keskivaiheilla kappaleet “Hive Mind” ja “Warranty”. Näistä molemmilla on potentiaalia luisua täytebiisin asemaan juuri tällä albumilla, mutta sillä tuotannon varmuudella jonka Slipknot osaa, se pitää punaisen langan käsissään jopa ehkä hieman varman päälle. Etenkin “Hive Mind” omaa varsin tuttuja Slipknot-elementtejä supernopeilla tuplabasareilla, hullulla huutolaululla ja melodisella kertosäkeistöllä, kun taas “Warranty” on keskitempoisempi kuorohuudon tyylisine lauluineen ja varsin mukavalla riffillä. “Hive Mind” tulee myös toivottavasti elämään mukana Slipknotin livesetissä, mutta jonkun täysin vastaavan kappaleen se tässä tapauksessa pudottaisi varmasti pois. Lopulta on helppo todeta, että kyllä nämäkin kappaleet albumilla ovat paikkansa ansainneet, etenkin koska kyseessä on Slipknotin albumi.

Jopa ärsyttävyyteen asti viipyilevän ja tunnelmallisen intron omaava “Medicine For The Dead” on muutenkin hidasteleva tempoltaan. Kappale on “mukiin menevä”, mutta paranee joka kuuntelulla. Sen kertosäkeistö on jälleen nautittavan kuuloinen, soundiltaan selkeä sekä melodinen. Raskasta kitarasoundia kuitenkaan unohtamatta. Todellinen albumibiisi, joka kertoo kuulijalle kiireen keskellä, että “hidastetaan ja rentoudutaanpa nyt taas vähän”. Kiireellä tarkoitan tässä kohdin aiempien kappaleiden hektisempää tykittelyä.

Hidastelu jatkuu “Acidic” kappaleessa, mutta mitä rifffejä ja kitarointia tällä kappaleella kuullaankaan? Mukana on raskasta kitaraa, flanger-tyylistä kitarasoundia, Corey Taylorin huutolaulua ja melodisempaa vokalisointia. Tämän, kuten monen muun kappaleenkin, alkupuolella kuullaan erilaisia kummalisia ääniä, tässä kohdin todennäköisimmin piikikkään sample/keyboard-ukko Craig Jonesin vempaimista. Kappale muistuttaa etäisesti ainakin tuotannoltaan osittain kuin jotain Ozzy Osbournen tai Soundgardenin kappaletta.

Täsmätempoinen “Heirloom” omaa isoa hitti- ja radiopotentiaalia. Mukana on jälleen reippaampaa tuplabasareita korostavaa rytmiä, ja jopa helistimiä on käytetty tahtia korostamaan. Kertosäkeistö ei ole mahtipontinen, mutta ehdottoman “singalong”. “Heirloom” kappaleen mukana kelpaa myös pomppia keikoilla, ja onkin ihme jos se ei settilistaan asti tule päätymään. Kappaleessa ei myöskään kuulla huutolaulua tippaakaan, joten siinäkin mielessä se on kuuntelijaystävällinen, laajempaa Slipknotin kuulijakuntaa kosiskeleva hittimittaan jätetty einespötkö. 

Kunnon mättöön ja kevyeen hulluuteen palataan pitkästä aikaa kappaleessa numero kymmenen. “H377” on rokkaavaa metallia ja vokalisti Corey Taylorin aggressiivista sanataiteilua. Onkin ihmeellistä, miten melkein viisikymppinen kykenee tällaiseen energiapurkaukseen äänensä kautta. Äänen, joka etenkin huutokohdissa on paljon tasaisempi, kuin 20 vuotta sitten. Tämä voi tietenkin johtua yhtä paljon teknologian kehityksestä ja siitä, että Taylor on elänyt sittemmin raittiimpaa elämää. “H377” kuulostaa energisyydessään ja aggressiossaan kuin lahjalta vanhemman koulukunnan Slipknotin fanien suuntaan. 

 Mitään uutta “All Out Lifea” “Unsaintedia” tai “Nero Fortea” ei albumilla valitettavasti tunnu olevan, mutta “De Sade” omaa kuitenkin jälleen yhden kappaleen verran täydellistä hittipotentiaalia. Hienot kaikuvat laulumelodiat ja keskitempoinen tahti takaa onnistuneesti kyhätyn kappaleen. Ihan radiossa sen ei välttämättä voisi kuvitella soivan, mutta livenä kylläkin. Hieman tulee jälleen mieleen “Vol 3” -albumi ja sen ilmavampi ilmaisu. Muun muassa tyylikäs säröinen bassoriffi kuuluu kappaleen introssa ilman kitaroita, mitä ei Slipknot-albumilla kovin usein esitellä. Myös kitarasoolot korostuu tyylikkäästi kuin “Vol 3” -albumilla. Lopun grande finalena albumilla oleva “Finale” on kaunis ja kuulas Slipknot-tyylinen slovari, joka kuulostaa pääasiassa juurikin siltä, että se on albumin ehdottomaksi päätöskappaleeksi tarkoitettukin.

Jonkin verran on Slipknotin uudella “The End, So Far” -albumilla uusia tuulia. Olennaista onkin miten freshiltä se kuulostaa, vaikka se ei todennäköisesti jokaista fania tule miellyttämään. Albumilta haiskahtaa osittain vahvasti musiikkibisnes ja se, että tämän tyylisiä kappaleita on juuri Slipknotin albumille päätynyt. Eikä esimerkiksi jollekin muusikoiden sivuprojekteista. Toisaalta asiathan ovat olleet Slipknot-leirissä tähän malliin jo melkein 20 vuotta, että popahtavampi ote annetaan kuulua häpeilemättä. Uudet tuulet korostuukin ehkä eniten pienissä nyansseissa; mitä kitarasoundia tai samplea on tällä kerralla kokeiltu ja mihin kohtaan tai miten kokeilut poikkeavat edellisistä kokeiluista.
Kuten todettua hittipotentiaalia omaavat kappaleet ovat albumilla enemmänkin niitä keskitempoisia tai sen alle. Siinä missä useat Slipknot-klassikot ovat niin sanotusti jalan alle meneviä ja pittiä pyörimään laittavia yhtä paljon kuin tarttuvia, ovat “The End, So Far” albumilla kuultava parhaimmisto ehkä vähemmän riehakasta kuultavaa. “The End, So Far” on ehdottomasti ja ennen kaikkea taiteellisesta näkökulmasta onnistunut albumi raskasta ja melodista uutta Slipknot-musiikkia. Se kuulostaa paikoitellen myös siltä, että vaikka hetkittäin kappaleiden aikana tuntuisi olevan kuulijan kannalta jotain vähemmän mielenkiintoista, yhtye onnistuu pääsemään umpikujastaan ehjin nahoin aina eteenpäin. Jo alusta asti on selvää, että kyseessä ei ainakaan ole huonoin Slipknotin albumi. Ja jos sille antaa aikaa, saattaa se kohota jopa kärkikahinoihin.

Kappalelista:

1.Adderall

2.The Dying Song(Time To Sing)

3.The Chapletown Rag

4.Yen

5.Hive Mind

6.Warranty

7.Medicine Of The Dead

8.Acidic

9.Heirloom

10.H377

11.De Sade

12.Finale